Amaranthe 5

Joulun kunniaksi!

...ihan tavallinen maanantaipäivitys.

Minä mitään joulua kunnioita.

 osa 1
 osa 4

Yksi toisensa jälkeen oli uljaita sankareita lähtenyt matkaan prinsessa Amaranthea pelastamaan ja yksi toisensa jälkeen he olivat palanneet nöyryytettynä takaisin. Osa ei ollut edes kehdannut palata tunnustamaan kuningas Robertille tappiotaan vaan oli luikkinut suoraan kotiin. Karvain tappio oli varmaankin ollut sir Percivalilla, jolta noita oli kyninyt kauniit kullankeltaiset hiukset, mutta suunnilleen yhtä onnettomasti oli mennyt toisillakin sankareilla. Vapaaehtoisten joukko hupeni ja prinsessa Amaranthe yhä vain pysyi noidan hoteissa. Vähemmän menestyneet ritarit eivät uskaltaneet edes kokeilla jotain, missä hirviöitä päivittäin tappavat eivät onnistuneet. Menestyneet ritarit – ne, joilla yhä oli hiven ylpeyttään jäljellä – eivät uskaltaneet kokeilla onneaan toistamiseen. Nekromantikko, joka tappoi vastustajansa, ei tuntunutkaan enää niin pahalta vastustajalta, kun vastassa oli ollut noita, joka vain piti pilkkanaan. Ei tosin kukaan vieläkään halunnut nekromantikon luo marssia, eihän toki…

Vielä oli prinssi Edric. Hän oli isänsä kolmannen vaimon seitsemäs lapsi ja yksi hänen isoveljistään oli jo noussut hallitsijaksi heidän isänsä sijaan. Edric oli jokseenkin epävarma siitä saattoiko häntä edes prinssiksi kutsua, mutta oli kuitenkin matkustanut Aquileaan haluten tehdä edes jotain kuningas Robertin ja siepatun prinsessan hyväksi. Edricillä ei ollut suuria luuloja itsestään. Edes villeimmissä unelmissaan hän ei pitänyt itseään sankarina. Edric ei ollut tarjoutunut lähtemään nekromantikkoa voittamaan, koska tiesi mahdollisuutensa tavattoman pieniksi eikä hän ollut lähimainkaan ensimmäisten joukossa, jotka lähtivät noitaa hätyyttämään. Vasta kun suurin osa tarjokkaista sankareista oli lähtenyt prinsessaa pelastamaan ja epäonnistunut, alkoi Edric ajatella, että hänenkin täytyi kokeilla onneaan. Hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen tomppeli ja ajatteli, että jos hän vain keskustelisi noidan kanssa järkevästi, he ehkä pääsisivät lopputulokseen, joka miellyttäisi kaikkia osapuolia.

Ilkeä prinsessa 2

osa 1

Tullessaan jälleen tajuihinsa Alex pian käsitti prinsessan häipyneen ja lähti kiireesti tämän perään. Linnaa ympäröi melkein joka suunnalta aukeat niityt, joilta pakenevan kuninkaallisen olisi helposti havainnut kaukaakin, joten nuori mies suuntasi kulkunsa metsään arvellen Sofian tehneen samoin. Hän arveli oikein ja saavutti pian prinsessan, jonka juhlava puku ei lainkaan soveltunut maastossa kulkemiseen.

Sofian tavoitettuaan Alex yritti turhaan taivutella tämän palaamaan linnaan ja koska ei voinut tätä väkisinkään takaisin linnaan raahata, miehen ei auttanut kuin jäädä itsekin metsään varmistaakseen, ettei Sofialle sattuisi mitään. Sofia oli päättänyt itsenäistyä ja selviytyä itse, mutta salli palvelijansa läsnäolon, koska piti tätä liian mitättömänä häiritsemään häntä. Itsenäistymisen halussaan prinsessa ei enää komennellut nuorukaista ja käskenyt tätä tekemään kaikkea, mutta hyvänä palvelijana Alex ennakoi prinsessan tarpeet ja toteutti ne pyytämättä. Itsekeskeinen Sofia ei edes huomannut, että toinen järjesti hänelle tulta, vettä ja makuusijan, levitti jopa takkinsa tämän ylle suojaksi yön viileyttä vastaan. Hän vain oli tyytyväinen, että metsään muutto sujui niin helposti.

Sofialla ei ollut hätäpäivää, mutta Alex huomasi pian vointinsa päivä päivältä heikkenevän. Nuori mies pelkäsi, ettei hänestä pian olisi mitään apua ja prinsessa jäisi oman onnensa nojaan. Vielä kerran hän yritti suostutella prinsessan palaamaan linnaan, mutta yhä jääräpäisenä Sofia kieltäytyi, eikä nuorukainen voinut kuin myöntyä. Jo seuraavana päivänä Sofian pakomatka sai ikävän käänteen, kun mikään ei enää sujunutkaan niin helposti kuin ennen. Hän ei voinut käsittää, miten kaikki oli yhden yön aikana muuttunut niin kovin hankalaksi, ennen kuin tajusi, ettei Alex enää hyörinytkään ympärillä askareita hoidellen.

Sofia löysi nuoren miehen kuumeisena saman puun juurelta, jonka alle tämä oli vetäytynyt nukkumaan, eikä kaikista ponnisteluistaan huolimatta saanut miestä hereille. Nyt prinsessa pelästyi kovin ja metsä alkoi yllättäen näyttää suurelta ja synkältä. Hän yritti huhuilla apua, mutta ei uskaltanut harhailla kovinkaan kauas sairaan miehen luota, eivätkä hänen huutonsa niin ollen tavoittaneet ketään. Häntä etsineet metsästäjät olivat jo päiväkausia sitten luopuneet metsän haravoimisesta. Koti alkoi houkuttaa; siellä ainakin oli turvallista, yllätyksetöntä ja huoletonta. Sofia kuitenkin tiesi ettei löytäisi enää takaisin palvelijansa luo jos palaisi linnaan, eikä ollut edes varma että ensin löytäisi linnan. Hän oli tunnontuskitta jättänyt tajuttoman miehen lasinpalasten keskelle, mutta ei voinut hylätä sairastunutta yksin metsään.

osa 3

Hömpän viemää 20.

osa 1
osa 19

Riffraff kaiveli tyytyväisenä maata tutun lintualtaan vierellä. Nyt kun Gregory ei ollut kotona – eikä enää koskaan olisikaan – kukaan ei ollut marmattamassa sille ja se sai rauhassa puuhastella. Se oli juuri saanut urakkansa päätökseen, kun Maya tupsahti pihalle. Maya oli tullut Nickin ja Shanen kanssa hakemaan muutamia tavaroitaan (tietämättömänä Italian tapahtumista) ja nähnyt tutun koiran ikkunasta. Hän ryntäsi pihalle huutaen ja Riffaff pinkaisi pakoon. Sitten Maya näki, mitä koira oli kaivanut esiin ja mykistyi hetkeksi täysin. Hän toipui vasta, kun Shane ilmestyi ihmettelemään, minne Maya oli jäänyt.
   ”Shane, hae Nick, teidän täytyy nähdä tämä”, Maya henkäisi ja Shane teki työtä käskettyä. Kun koko kolmikko oli kasassa, Maya osoitti lintulaudan vieressä olevan kuopan pohjalle.
   ”Katsokaa, mitä se rakki löysi.” Aivan kuopan pohjalla oli ikivanhalta näyttävä keskikokoinen kirstu. Nick hyppäsi kuoppaan ja kaivoi kirstua hieman enemmän esille sillä välin, kun Maya kävi etsimässä jotain jolla sen saisi murrettua auki. Mayan palatessa hiilihangon kanssa pojat olivat yhdessä saaneet arkun ylös kuopasta ja Shane väänsi sen kannen auki. Se oli täynnä kolikoita, kultaa ja hopeaa. Shane sai ensimmäisenä suunsa auki:
   ”Isäsi ei varmaan olisi estänyt sitä koiraa kaivamasta täällä, jos olisi tiennyt.” Maya ei osannut vastata. Hänen aivonsa olivat jumittuneet kohtaan ’olen rikas, jihuu’ eivätkä suostuneet siitä ajatuksesta jatkamaan eteenpäin. Nick huomasi rikospaikalle palanneen kaivajan ensimmäisenä ja osoitti koiran muille.
   ”Mahtaisiko se löytää lisää aarteita, jos sitä seuraisi?” hän kysäisi ihan vitsinä, mutta sellaisilla kysymyksillä on taipumus saada miettimään asiaa hieman vakavamminkin ja kohta koko kolmikko pinkoi Riffraffin perässä pitkin Salemvillen katuja. Riffraff oli mielissään uusista ystävistään ja päätti näyttää niille erään toisen jännältä tuoksuvan paikan. Se ravasi suoraan eräälle toiselle pihalle ja alkoi kaivaa ja kunhan Maya, Shane ja Nick olivat saaneet hengityksensä tasaantumaan, he kehuivat ja kannustivat sitä kaivamaan nopeammin. Piha oli onneksi Waldemar Caillen – tai no, sittemmin Sydney Caillen – kaupunkitalon, joten kenellekään ei juolahtanut mainita talon omistajalle mitään. Eihän sen miehen koskaan oikeastaan nähty asuvan tässä talossa, hän vaikutti oleilevan enimmäkseen huvilassaan. Kun Riffraffin urakka oli valmis ja se istahti ylpeänä häntäänsä heiluttaen kaivamansa kuopan vierelle, kolmen ystävyksen tyrmistys oli vielä suurempi kuin aikaisemmin, sillä tällä kertaa heitä ei odottanut kuopan pohjalla aarre, vaan jotain paljon karmivampaa. Yllättäen Riffraff vinkaisi hädissään ja juoksi tiehensä ja järkyttynyt kolmikko kääntyi katsomaan mikä koiran oli pelästyttänyt, vain järkyttyäkseen vielä enemmän.
   ”Tiesittekin varmaan, että Salemvillen hautausmaa siirrettiin 1800-luvun alkupuolella. Sitä ennen se sijaitsi näillä main ja itse asiassa tuo nimenomainen hauta oli tarkalleen sen vieressä.”
Maya, Nick ja Shane olivat kaikki kolme kauhusta sanattomia, kun he katsoivat miestä, joka tässä elämässä käytti nimeä Sydney Caille, ja jonka muumioituneen ruumiin Riffraff oli juuri kaivanut esiin. Sydney hymyili, eikä hänen hymynsä ollut koskaan ollut niin kammottava kuin nyt.
   ”Oppikirjoissanne ei varmaankaan mainittu, että ennen kuin Salemvillen asukkaat hirttivät noituudesta syytetyn William Burroughsin, hänet yritettiin polttaa roviolla. Kukaan ei kuitenkaan kestänyt kuunnella hänen tuskanhuutojaan, vaan liekit sammutettiin ja hänet yritettiin hirttää. Koska hirttoköysi katkesi ennen aikojaan, Burroughs ei kuollut vaan oli ainoastaan tajuton, kun hänet lopulta haudattiin tänne.”
Nick yritti paeta, mutta kauhu oli lamaannuttanut hänen jalkansa ja hän rojahti maahan. Maya purskahti itkuun ja vaipui Shanen syliin, joka nyt ainoana joukosta kohtasi sinisten silmien kylmän katseen ja kuuli melkein lempeästi lausutut sanat: ”Älkää surko, te ette joudu kärsimään läheskään niin paljon.”

Ellakors 9

Tämä on lookisen 100. postaus. 

Vähän tilastoja juhlan kunniaksi, näihin postauksiin kuuluu: 

62 tarinanpätkää 

26 kissan ihailua ja 

12 ihan muuten vaan. 

Tätä kirjoittaessani lookista on katseltu 2175 kertaa ja ainakin 3/4 niistä on omiani, koska ”älä seuraa omia sivunkatselujasi” ei suostu toimimaan. 

Virallisesti lukijoita on 0. Epävirallisesti… 1. Huraa! 

Voi hyvä tavaton kuinka säälittävää tämä on. :D 

Asiaan! 

Otan riskin ja pistän tämän osan yhdessä pätkässä. Jos jossain vaiheessa jää tämän vuoksi Ellakors välistä niin se on sitten voivoi eikä kiinnosta kiviäkään.

Hauskaa kirjoitusvirheiden metsästystä.  

osa 1a
osa 8c

Kesäkuu 1886 

ASS Ellakors oli lopultakin matkalla kohti suurta tuntematonta. ETM:n pitkän tähtäimen kunnianhimoisena suunnitelmana oli ottaa haltuun koko maailma. Ei valloittaa, vaan mitata ja merkitä muistiin niin vuoret kuin vesistötkin ja yhdistää kaikki kansat. Vaan kaikki aikanaan.
Ellakorsin lyhyen tähtäimen tehtävä oli vaeltaa pitkin kartan valtavaa valkoista läiskää ja etsiä tuntemattomia kaupunkeja, hyödyllisiä mineraaleja ja puhdasta vettä. Arvottomat erämaat ehti kartoittaa myöhemminkin. Jätettyään taakse viimeiset asutut seudut Ellakors oli useamman päivän ajan ylittänyt yhtä näistä erämaista. Aluksen ympärillä oli silmänkantamattomiin pelkkää elotonta kalliota. Matkanteko oli hidasta. Skannerit olivat jatkuvasti käynnissä ja etsivät aluksen kulkureitiltä mitä tahansa mielenkiintoista ja tiedeosasto työskenteli kolmessa vuorossa pitääkseen löydöistä ja niiden puutteesta kirjaa. Navigaattorit ja tähystäjät pysyivät kiireisinä yrittäessään pysyä koko ajan perillä siitä, missä kohtaa kartan valkoista länttiä he parhaillaan olivat. Tarkemmat tutkimukset tekisi joku toinen jonain toisena päivänä, mutta Ellakorsinkaan ei ollut syytä kiirehtiä.

Herra Qayin oli lähes toipunut koettelemuksistaan Shiolassa. Nyt, kun hän oli lopulta palannut työhön, oli myös Ellakorsin päiväjärjestys palannut normaaliksi ainakin aluksella vallitsevien standardien mukaan. Asiantila ei kestänyt kauan. Yhtenä hetkenä alus tulvi ääntä samaan tapaan kuin mikä tahansa ihmisiä täynnä oleva suljettu tila. Seuraavana hetkenä vallitsi hiljaisuus. Moottorit olivat vaienneet. Ihmiset olivat vaienneet. Alus itse ja kaikki mitä aluksella oli, oli pysähtynyt. Paitsi herra Qayin. Herra Qayin katsoi ihmisiä, jotka retkottivat liikkumattomina tuoleissaan kaikkialla hänen ympärillään ja totesi, että päivästä oli tulossa melkoisen huono.

Amaranthe 4

osa 1
osa 3

Eräänä päivänä, kun Amaranthe touhusi kartanossa hän kulki jälleen kerran ohi sen oven, jonka nyt varmuudella tiesi etuoveksi ja jälleen kerran hän kokeili ovea. Siitä oli tullut jo refleksi, eikä hän edes ajatellut asiaa, nykäisi vain kahvasta aina ohi kulkiessaan. Ovi aukeni. Yllättynyt Amaranthe pudotti kantamansa vesiämpärin ja lattia lainehti saippuavettä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän huomasi vain oven joka avautui oikeaan, raikkaaseen ulkoilmaan. ”Nyt voin pestä ikkunat ulkopuolelta” tuumi prinsessa ja astui kokeilevasti kynnyksen yli. Mitään kammottavaa ei tapahtunut. Amaranthe kulki kiviset portaat alas pihalle, sammaleen valtaamaa pihatietä villiintyneen puutarhan poikki. Hän työnsi auki raskaan rautaportin ja pujahti siitä linnaa ympäröivään metsään. Amaranthe kulki koko päivän taakseen katsomatta mutkaisia, paikoitellen lähes umpeen kasvaneita teitä pitkin. Hän ei löytänyt ulos metsästä. Auringonlasku tuli ja meni ja tie jatkui. Tutut suurten mustien hevosten vetämän vaunut vierivät hiljaisina Amaranthen vierelle ja seisahtuivat. Ei kuskia. Amaranthe oli kävellyt koko päivän ja illan joten hän vain nousi vaunuihin lepuuttamaan jalkojaan. Vaunut vierivät liikkeelle ja jonkin ajan perästä pysähtyivät kartanon pihaan, aivan kuten Amaranthe oli arvellutkin. Hän nousi vaunuista ja kulki lyhyen matkan vaunuista kartanon ovelle, siirsi oviaukkoon jääneen ämpärin (vesi oli jo kuivunut) ja painui sitten suoraan huoneeseensa nukkumaan. Kello löi kahtatoista.

Seuraavana aamuna Amaranthe söi tukevasti, puki kunnolliset kävelykengät ja meni kokeilemaan ovea. Se oli yhä auki. Tällä kertaa prinsessa ei tyytynyt vaeltamaan päämäärättömästi. Hän painoi mieleensä maamerkkejä ja tutki minne tiet johtivat. Illalla vaunut jälleen tulivat, veivät hänet takaisin ja kello löi keskiyötä juuri kun hän astui ovesta sisään. Kolmantena päivänä Amaranthe löysi kylän, mutta kylä oli niin pieni, ettei siellä osattu kertoa missä hän oikeastaan oli ja lisäksi oli niin myöhä, että vaunut tulivat jo hakemaan häntä takaisin. Joka päivä Amaranthe pääsi vähän pidemmälle, kun hän oppi muistamaan oikeat reitit. Joka kerta vaunut hakivat hänet keskiyöksi kotiin. Noidasta ei näkynyt vilaustakaan. Jos Amaranthe jätti vaunut huomiotta ne seurasivat häntä aavemaisen äänettöminä kunnes hän antoi periksi ja nousi kyytiin ja viilettivät sitten hirmuista kyytiä takaisin ehtiäkseen ennen keskiyötä. Kerran Amaranthe oli yrittänyt viivytellä yli keskiyön, mutta suuret, mustat hevoset jotka kulkivat ihan vieressä hipihiljaa, kävivät lopulta liian hermostuttaviksi ja hän oli noussut kyytiin vain hetkeä ennen kellon lyöntejä. Sillä kertaa matka oli ollut niin töyssyinen että Amaranthe päätti jatkossa nousta suosiolla kyytiin hyvissä ajoin. Kunnes löytäisi tien kotiinsa asti, tietenkin. Hän soi pienen huolestuneen ajatuksen sille mahdollisuudelle, että vaunut seuraisivat häntä kotiinkin ja siitä lähtien koko hänen loppuelämänsä. Ne saattaisivat tehdä tanssiaisissa käymisen hankalaksi, mikä tarkemmin ajatellen ei kyllä ollut kovin suuri haittapuoli.

Ilkeä prinsessa 1

Elipä kerran, kaukaisessa maassa, kuningas ja kuningatar, jotka olivat pitkään toivoneet lasta. Lopulta toive toteutui ja heille siunaantui tytär, joka kauneudessaan veti vertoja kaikille valtakunnan neidoille. Nimeksi tytölle tuli Sofia. Kuningas ja kuningatar palvoivat tytärtään ja halusivat antaa tälle kaiken, mitä tämä suinkin saattoi toivoa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: peläten menettävänsä ainoan lapsensa kuningaspari kielsi tyttöä koskaan lähtemästä linnasta.

Kielto ei lainkaan miellyttänyt prinsessaa, joka oli tottunut saamaan kaiken ja lievittääkseen tyttärensä mielipahaa kuningas ja kuningatar hemmottelivat tätä entistä enemmän. He eivät kuitenkaan tajunneet, että kaikki lelliminen ja hemmottelu, ylistäminen ja palvonta tekivät Sofiasta ylpeän ja itsekkään. Prinsessa kävi yhä vaativammaksi ja ellei hänen toiveitaan toteutettu riittävän nopeasti alkoi hän kiukutella ja heitellä palveluskuntaa tavaroilla.

Palvelijat alkoivat pian pelätä äkkipikaista prinsessaa, joka ei milloinkaan ollut tyytyväinen. Kuninkaalle ja kuningattarelle tilanne oli hankala. He eivät tahtoneet komennella ainoaa tytärtään, mutta ei tämän toisaalta myöskään voinut antaa jatkuvasti pahoinpidellä palvelijoita. Neuvottomina kuningas ja kuningatar pyysivät apua valtakunnan viisailta. Eräällä heistä olikin ehdotus: prinsessa Sofialle hankittaisiin oma palvelija. Joku, joka noudattaisi tämän oikkuja ja suojaisi muuta palveluskuntaa lenteleviltä tavaroilta. Läheisestä kylästä sopiva henkilö löytyikin, kärsivällinen nuorukainen Alex, joka määrättiin sekä pitämään prinsessa linnan muurien sisällä, että noudattamaan tämän mitättömimpiäkin käskyjä.

Prinsessa ei vain ollut tyytyväinen. Joka päivä hän haaveksuen katseli ikkunastaan linnan muurien toiselle puolen. Kaikista hänen pyynnöistään huolimatta kuningas ja kuningatar eivät suostuneet häntä sinne päästämään ja vähitellen vapaudenkaipuu kasvoi hänelle pakkomielteeksi. Sofia suunnitteli pakoaan ja varsinkin sitä, kuinka pääsisi palvelijastaan Alexista, joka oli suurin este hänen ja ulkomaailman välillä. Eräänä päivänä Sofia sitten keksi ratkaisun.
  ”Ota pois nuo verhot. Ne pimentävät auringon”, hän vaati Alexilta, vaikka vasta pari päivää aikaisemmin oli vaatinut samaisten verhojen ripustamista, koska aurinko häikäisi hänen herkkiä silmiään.

Nuorukainen oitis nouti jakkaran ja kipusi pikimmiten toteuttamaan prinsessan toiveen, aivan kuten hänen kuuluikin. Kun Alex sitten seisoi kiikkerällä jakkaralla, kurkotellen verhoihin yltääkseen, prinsessa ojensi siron kätensä ja tönäisi tätä. Nuori mies menetti tasapainonsa ja suistui jakkaralta suoraan päin ikkunaa. Kaikeksi onneksi ikkunan toisella puolen oli parveke, muutoin olisi hänelle varmasti käynyt hullusti. Nytkin hän pudotessaan ikkunan läpi menetti tajuntansa ja jäi parvekkeelle lasinsirujen keskelle lojumaan. Tyytyväisenä suunnitelmansa onnistumisesta prinsessa jätti vartijansa ja livahti linnasta kenenkään huomaamatta.

osa 2

Pieniä kirjoja

Tein pikkuisia kirjoja. 

Ja otin niistä suttuisia kuvia.
Kannet ovat kaikissa näissä softislevyä, pienissä kiinnitys on renkailla ja isot on sidottu langalla, mutta hiukan eri tavoilla.

 

Pienimmät mahtuvat tulitikkuaskiin (Hong Kongin piilomainontaa! Aagh!) kuten näkyy. Tulitikkukirjoissa on lyhyitä satuja, joita ei ole täällä lookisessa.
Isommissa kirjoissa on tietenkin pidempiä satuja.

 

Sininessä kirjassa on Jos, punaisessa Velho ja vihreässä Piika ja prinssi. Loppuratkaisuineen tietysti.

Kokovertailun vuoksi kuvassa mukana pari tulitikkukokoista kirjaa.

Hömpän viemää 19

osa 1
osa 18

Kun Salemvillen väestä suuri osa vielä nukkui, lentokone laskeutui Italiaan mukanaan kaikkiaan neljä tuttua toisistaan ainakin osittain tietämätöntä matkalaista. Waldemarin lahjoittamat liput olivat olleet ensimmäiseen luokkaan, joten Starkeilla oli oikein miellyttävä reissu. He pääsivät jatkamaan matkaansa lentokentältä hotelliin jo ennen kuin Caillet olivat kunnolla ehtineet koneesta ulos.
Gregoryn oli ollut pakko myöntyä vaimonsa oikkuun ja hankkia heille lento Italiaan, mutta hänen näkemyksensä mukaan turistiluokka oli aivan riittävä kotirauhan säilyttämiseen. Haittapuolena asiassa oli, että hän joutui itsekin kärsimään ahtaudesta ja kaikesta muusta tavallisen lentomatkustajan harmista ja kaiken lisäksi hän joutui sietämään tämän kaiken samalla, kun hänen armas vaimonsa vieressä jaksoi nalkuttaa lähes koko pitkän lennon ajan. Kun he olivat lopulta päässeet koneesta ja käyneet läpi vaadittavat tarkastukset, Valerie sattui näkemään heijastuksensa lentokentän ikkunasta ja sulkeutui pitkäksi ajaksi naisten huoneeseen, sillä eihän hän mitenkään voinut tukka hapsottaen olla ihmisten ilmoilla. Lisäksi Valerie keksi pian tarvitsevansa jotain kunnollista päällepantavaa ja Gregory alistui vaimonsa shoppailuvimmaan kuin kunnon aviomies ainakin, joten iltapäivä oli jo kääntymässä illaksi kun Caillen pariskunta lopulta pääsi hotellilleen.

Ellakors 8c

osa 1a
osa 8b

Kesäkuu 1886 

Margot ehti tuskin lopettaa virkettään, kun rouva Veal jo kiljaisi vastalauseen: ”Valetta! Ainoa tuhosta selvinnyt kuoli pari vuotta takaperin!” Huoneen toisella puolen Walsh kaiveli märänsorttista paperinivaskaansa, valitsi joukosta yhden ja lähetti rouva Vealin suuntaan.
  ”Tarkoitatte Haroldia”, vanha rouva totesi tyynesti, kun kaupunginjohtaja tiiraili vanhaa lehtileikettä, jonka marginaalissa ohimennen mainittiin 19-vuotias Margot Hahn, täpärästi laboratorioiden tuhosta selvinnyt tutkimuslaitoksen työntekijä. ”Minusta oli aina niin merkillistä, että pelkästään Harold sai huomiota. Luulisi, että kun eloonjääneitä on vain kaksi, uutisotsikoissa olisi tilaa kummallekin, vaan ei… Joka tapauksessa hän pelasti meidät molemmat sinä päivänä”, rouva sanoi Qayinia kohti nyökäten, ”minut ja Haroldin. Haluaisitteko lisätä jotakin?” rouva Hahn keskeytti ja katsoi kaupunginjohtajaan, joka oli tuhahtanut halveksuvasti.
  ”Ei toki, jatka vain.”
  ”Työskentelin laitoksessa lastenhoitajana. Sinä päivänä kuulin meteliä ja kun menin katsomaan mistä oli kyse, näin Aisonin. Hän oli aivan tyyni ja hiljainen ja tappoi kaikki, jotka näki. Se näky on aina vaivannut minua. Kyllä massamurhaajan pitäisi edes ymmärtää nauraa mielipuolisesti, eikä näyttää siltä kuin olisi ainoa täysijärkinen henkilö huoneessa. Ennen kuin hän huomasi minut lähdin takaisin lasten luo, mutta en koskaan päässyt sinne saakka. Koko rakennus oli romahtamassa, liekkejä ja savua oli kaikkialla. Törmäsin Haroldiin, joka oli aivan yhtä eksyksissä kuin minäkin ja olimme varmoja, että kuolisimme sinne molemmat, kun hän ilmestyi ja raivasi meille tien ulos.”
  ”Tiedän tämän tarinan. Q, laitoksen ylpeys, puhdasverisin kaikista aeriaaleista, suojeli ihmisiä paholaiselta ja raahasi Harold Davenportin turvaan laboratorioiden palavista raunioista”, rouva Veal selosti ilkkuen. ”Täyttä satua.”
  ”Todellako? Tiedätte ehdottoman varmasti että hän ei pelastanut minua ja Haroldia? Hassua, en muista nähneeni Teitä siellä sinä päivänä”, rouva Hahn huomautti terävästi.
  ”Tiedän ehdottoman varmasti, että Q-sarjan aeriaaleja ei ole olemassa. Niitä ei mainita missään laitoksen arkistoissa, mikään todistusaineisto ei osoita, että yhtään Q-aeriaalia olisi koskaan edes ollut olemassa. Koska voin varmasti sanoa, että jutun ainoa yksityiskohta on valhetta, voin myös sanoa että loputkin siitä on valhetta.”
  ”Tutkitko arkistot ennen vain jälkeen niiden tuhoutumisen?” Walsh kysyi.
  ”Eivät ne kokonaan tuhoutuneet.”
  ”Tiedän. Jäljelle jääneistä sivuista oli kopiot kirjastossa. Kolme ja puoli sivua kaiken kaikkiaan, mukaan lukien keskeneräinen ristisanatehtävä ja pesulalasku.”
  ”Entä jos pystymme todistamaan, että Q-aeriaali on olemassa? Todistaisiko se rouva Hahnin kertomuksen oikeaksi?” Kapteeni kysyi. Rouva Veal epäröi. Hän oli ehdottoman varma siitä, että oli oikeassa, mutta ei silti halunnut antaa muille tilaisuutta horjuttaa tätä varmuuttaan.
  ”Kyllähän se antaisi tarinalle jotain uskottavuutta”, hän myönsi vastahakoisesti.
  ”Jos kyseessä oli laitoksen ylpeys, on kai olemassa jokin keino erottaa hänet muista aeriaaleista?”
  ”Aeriaalien hiustenväri on sitä vaaleampi, mitä enemmän Astarten DNA:ta niissä on, kultaa tai hopeaa. Tarinan mukaan Q on ainoa, joka oli niin puhdasverinen, että sillä oli valkoiset hiukset”, rouva Veal selitti. Kaikki päät kääntyivät katsomaan lattialla lojuvaa Qayinia, joka oli kovin, kovin valkoinen.
  ”Tuo ei todista mitään”, rouva Veal huomautti kiireesti.
  ”Kaikilla aeriaaleilla on ultraviolettimusteella tehdyt tunnistetatuoinnit nilkassa”, hänen sihteerinsä sanoi vaisusti. Huolimatta aeriaaleja kohtaan tuntemastaan vihasta hän oli aina salaa pitänyt sadusta, joka kertoi valkoisesta, pelastavasta aeriaalista. Rouva Veal mulkaisi sihteeriään eikä jäänyt odottamaan, että joku – mitä todennäköisimmin Walsh – ehtisi kaivaa uv-lampun esille.
  ”Tällä ei ole mitään merkitystä. Jopa Davenport lopulta myönsi, ettei mitään toista aeriaalia ollutkaan, vain A-42, joka kävi huolimattomaksi ja epäonnistui yrityksessä tappaa kaikki laitoksessa olevat.”
  ”Ei Harold koskaan myöntänyt mitään, hän vain väsyi toistamaan itseään, kun kukaan ei uskonut”, Margot oikaisi. ”Se masensi häntä. Häntä kohdeltiin kuin sankaria, koska hän jäi eloon, eikä saanut edes lapsiaan uskomaan, etteivät aeriaalit ole pahoja. Harold väitti aina, että se aiheutti hänen sydänvaivansa. Minä kyllä aina epäilin liiallista tupakointia… Joka tapauksessa ilman häntä Harold ei olisi kuollut sydänkohtaukseen vasta 86-vuotiaana enkä minä olisi elossa nyt.”
  ”Catian lait määräävät selvästi, että–”
  ”Rouva kaupunginjohtaja voi tunkea lakinsa sinne minne päivä ei paista”, Margot tiuskaisi. ”Tiedätkö mitä Aison teki?”
  ”Murhasi 25 ihmistä, poltti kaikki tutkimuslaitoksen rakennuksen maan tasalle, tuhosi kymmenien vuosien tutkimustyön klooniteknologian alalta…”
  ”Hän tappoi 61 aeriaalilasta”, Margot keskeytti kaupunginjohtajan litanian. ”Hän ei vain jättänyt heitä kuolemaan liekkeihin, hän tappoi heidät. Tiedän sen, koska se siipi, jossa lapset olivat, ei tuhoutunut kokonaan.”

Amaranthe 3

osa 1
osa 2

Nekromantikon kaamea, kuolleista muodostuva armeija oli jatkanut lähestymistään niin kauan, että pelättiin jo noidan pettäneen osansa sopimuksesta. Kaikki, jotka katsoivat olevansa tarpeeksi korkeassa asemassa kertoakseen mielipiteensä kuninkaalle, vakuuttivat tälle, että noita oli koko ajan aikonut vain viedä prinsessan mennessään ja jättää valtakunnan nekromantikon käsiin. He joutuivat pettymään, kun armeija seisahtuikin tarkalleen maan rajalle niin, ettei edes yksi ainoa kuolleen sotilaan hiussuortuva koskettanut rajan toista puolta. Nyt noidan petturuutta toitottaneet ihmiset olivat hyvin kovaäänisesti yhtä mieltä siitä, ettei näin epämiellyttävää tapaa hoitaa asia voinut lukea asian hoitamiseksi ollenkaan. Kun he olivat jonkin aikaa tätä vakuutelleet itselleen, toisilleen ja kuningas Robertille, yhden ainoan yön aikana suuret lintuparvet lensivät rajalle ja veivät mätänevän armeijan pois pala kerrallaan.

Pian sinnikkäimmätkin valittajat huomasivat, että oli käynyt kovin hankalaksi syyttää noitaa sopimuksen rikkomisesta. Silloin he yksinkertaisesti vaihtoivat sävelmää. ”Sopimus oli alun alkaen silkkaa huijausta”, vakuutti kuninkaan neuvonantaja Harold päivittäin. Kuningas Robert oli maansa turvallisuuden varmistamisesta luvannut noidalle palkkioksi sen, mikä häntä ensinnä tulisi vastaan hänen palatessaan kotiin. Selvästi oli prinsessa Amaranthen hevonen voittanut turvan mitalla.
  ”Aivan, hevonen päätti ihan itsekseen lähteä minua vastaan ja raahasi vastentahtoisen tyttäreni mukanaan”, kuningas Robert oli vastannut tähän saivarteluun, mutta eihän häntä kukaan kuunnellut, ei varsinkaan Harold. Harold jo pohti täyttä häkää huomaisiko noita, jos tälle annettaisiin hyvitykseksi prinsessasta jokin vähemmän arvokas hevonen. Prinsessan oma ratsu kun oli tavattoman kallis yksilö. Kaikki olivat niin keskittyneitä häijyyn, prinsessoja sieppaavaan noitaan, ettei kukaan muistanut nekromantikkoa. Hänen kuollut armeijansa oli pakotettu pysähtymään Aquilean rajalle ja joutunut lintujen hajottamaksi, mutta nekromantikko itse oli yhä voimissaan ja saattoi koska tahansa tehdä uusia joukkoja vastenmieliseen armeijaansa. Nyt nekromantikon oli pakko keskittää huomionsa vähäisempiin valtakuntiin, mutta oli melko varmaa, että hän hyökkäisi Aquileaan heti ensi tilaisuuden tullen. Oli noidan – ja Amaranthen – ansiota, ettei nekromantikko ollut vielä saanut tuota kaipaamaansa tilaisuutta.

Hömpän viemää 18

osa 1
osa 17

Mayalle oli saatu sovittua väliaikainen majoitus, laukut seisoivat jo valmiina eteisessä ja taksi oli tilattu. Sillä välin kun Valerie laittautui sellaiseen kuntoon, että kehtaisi näyttäytyä lentohenkilökunnan edessä, Gregory vei Mayan sinne, missä väliaikainen majoitus sitten sijaitsikaan.
  ”Luulin, että äiti lähti kylpylään”, Maya ihmetteli paiskatessaan laukkunsa takakonttiin ja asetellen uuden sadunomaisen juhlapukunsa sisältävän pukupussin huolellisesti sen päälle.
  ”Niin lähtikin. Et ole menossa hänen luokseen”, Gregory vastasi epäluonteenomaisen hilpeästi eikä suostunut kertomaan enempää. Toiveikkaana Maya ehti jo toivoa, että pääsisi jonkin kaverinsa luokse, vaikka ei käsittänytkään miten hänen isänsä olisi sen järjestänyt kysymättä Mayalta mitään. Tai ehkä hän viettäisi ajan Gertrude-tädin luona. Gertrude oli kyllä aina sanonut ettei suostu lapsenvahdiksi, mutta eihän Maya ollut enää lapsi. Kun auto sitten pysähtyi hän pettyi aika tavalla.
  ”Tänne??? Et kai tosissasi kuvittele minun asuvan viikkoa täällä???”
  ”Miksikäs ei, onhan hän sentään sukua. Ilmeisesti”, hänen isänsä vastasi hymyillen suorastaan maanisesti. Maya aukoi ja sulki suutaan ja kunnollisen vastalauseen puuttuessa hän tyytyi nurisemaan: ”Isääää!”
  ”Ei hätää kultaseni, olen varma, että sinulla ja herra Caillella tulee olemaan oikein mukavaa yhdessä”, Gregory virnuili.
  ”Tämä on kosto siitä hautausmaasta niinkö?” Maya jupisi, ettei portille juuri tullut Sydney kuulisi.
  ”Se on William Burroughsin kirous, Maya-rakas”, Gregory totesi ja halatessaan tytärtään jäähyväisiksi kuiskasi tämän korvaan: ”Ei hätää. Olet minun tyttäreni ja olen varma, että pystyt tekemään hänen elämästään helvettiä tämän viikon aikana.” Vastauksena Maya vain hymyili häijysti ja Gregoryn silmistä loisti ylpeys. ”Tiesin, että voisin luottaa sinuun.”

Ellakors 8b

osa 1a
osa 8a

Kesäkuu 1886 

Shiolan kaupunginjohtaja rouva Veal toi kapteeni Rothin mieleen erään presidentin, joka hänellä oli taannoin ollut epäonni tavata. Näiden kahden välillä ei kyllä tainnut olla muuta yhteistä kuin kapteenin oma kyvyttömyys pitää kummastakaan.
  ”Maan lakien mukaan Shiolan kaupungin asukkailla on oikeus hävittää kaikki alueelle tulevat aeriaalit”, rouva Veal selitti kapteenille hymyillen samalla alentuvasti, kuin olisi puhunut jollekulle toivottoman lapselliselle, jolla ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka oikea maailma toimi.
  ”Hänen raahattiin tänne vasten tahtoaan”, kapteeni huomautti kylmästi. ”En oikein usko sen olevan Catian lakien mukaista.”
  ”Olen tietoinen siitä, että tapa, jolla tämä kyseessä oleva aeriaali saapui Shiolan alueelle saattaa olla joidenkin mielestä hieman kyseenalainen. Se onkin ainoa syy, miksi hävittämistoimenpiteitä ei pantu välittömästi täytäntöön. Ja ainoa syy siihen, että niin jalomielisesti suostuin tähän tapaamiseen. Fakta kuitenkin on, että aeriaali on nyt Shiolan alueella ja näin ollen siihen voidaan soveltaa ja myös tullaan soveltamaan kyseisiä lakeja.” Kapteenin ei onnekseen tarvinnut keksiä vastausta, sillä juuri silloin Walsh törmäsi sisään eikä vaivautunut pyytelemään anteeksi aiheuttamaansa häiriötä.
  ”Eikö nyt ollut jo aika myöhäistä kirjastokäynneille?” kapteeni kysyi hiljaa, kun hänen yliperämiehensä suurella touhulla asettautui pöydän ääreen.
  ”Voi ei suinkaan, todella monet kirjastot ovat myöhäistäneet aukioloaikojaan huomattuaan, että muuten jotkut sekopäät murtautuvat niihin lueskelemaan”, Walsh vakuutti. (Kapteeni olikin ihmetellyt, miksi Laodikeassa kirjastot olivat auki ympärivuorokautisesti.) Siihen meni tovi jos toinenkin, mutta lopulta Walsh sai paperinsa pöydälle ja takalistonsa tuoliin ja neuvottelu saattoi jatkua. Walsh tutkaili papereitaan kuin olisi yrittänyt löytää oikeaa kohtaa.
  ”Käsittääkseni eräs aeriaali tappoi joukon ihmisiä useita vuosia sitten”, hän sanoi lopulta. Rouva Veal myönsi tiedon oikeaksi ja Walsh jatkoi: ”siispä kaikki aeriaalit ovat pahoja ja täytyy hävittää, ettekä voi vapauttaa herra Qayinia.” Hivenen epäluuloisesti rouva Veal myönsi tämänkin paikkansapitäväksi. ”Olen ehdottomasti samaa mieltä”, Walsh totesi. Rouva Veal hämmästyi. Kapteeni Roth ja aliluutnantti Ironside eivät hämmästyneet vielä, koska tunsivat Walshin ja odottivat yhä mitä tämä ajoi takaa. Eikä Walsh tuottanut pettymystä. ”Haluaisin kuulla enemmän tästä yleistämisperiaatteestanne. Esimerkiksi kolme vuotta sitten eräs paikallinen leipuri tappoi vaimonsa. Kuinka toimitte estääksenne vastaavaa tapahtumasta uudestaan? Tuomitsitteko tämän perusteella kaikki leipurit, kaikki miehet, vai oliko teillä jokin muu peruste?”
  ”Tämä on eri asia, A-42 tappoi useita kymmeniä ihmisiä”, rouva Veal huomautti kireästi.
  ”No entä bussikuski, joka 15 vuotta sitten ajoi tahallaan autolastillisen – useampia kymmeniä ihmisiä jokeen? Kohdistitteko rankaisutoimet kaikkiin naispuolisiin kuskeihin vai kaikkiin kuskeihin sukupuolesta riippumatta vai romutitteko kenties kaikki bussit?”
  ”Aeriaalit eivät ole ihmisiä, eikä niihin pitäisi kohdistaa ihmisten lakeja”, rouva Veil selitti kuin olisi puhunut yksinkertaiselle lapselle, mutta Walshia ei niin vähällä lannistettu.
  ”Aivan, jossain lehdessänne väitettiin heidän olevan puoliksi enkeleitä ja puoliksi paholaisia. Aeriaalit tehtiin yhdistämällä siivekkään ihmisolennon ja ihmisen dna:ta joten suoraan sanoen olen järkyttynyt siitä, kuinka huono käsitys teillä on ihmisistä. Asiaan: olen melko varma, ettei herra Qayin ole kivi tai kasvikuntaa, joten hän on pakostakin eläimistöä. Teillä on ollut useampiakin tapauksia, joissa eläimet ovat aiheuttaneet kuolintapauksia, esimerkiksi hirvien ja koirien aiheuttamia. Hirviä en ole nähnyt, mutta teillä näkyy olevan vielä joitakin koiraeläimiä. Hävitättekö siis koirat aina tapauskohtaisesti yksi rotu kerrallaan? Tietenkään herra Qayin ei ole koira tai hirvi… Pitäisi varmaankin ottaa myös huomioon, ettei aeriaaleja ole tällä hetkellä kuin 302 yksilöä koko maailmassa, kyseessä on siis melkoisen uhanalainen laji…”
  ”Tämä on kaikki yhdentekevää”, rouva Veal keskeytti ja ponkaisi tuolistaan niin vauhdikkaasti, ettei tuoli pysynyt ajan tasalla vaan kaatui. Hän ei enää hymyillyt alentuvasti vaan näytti lähinnä tuskastuneelta vedotessaan kapteeniin: ”Voisitteko ystävällisesti pyytää tätä henkilöä poistumaan, jotta voisimme saada tämän keskustelun asiallisesti päätökseen?” Kapteeni katsoi yliperämiestään, joka ei selvästikään ollut päässyt vielä edes kunnolla vauhtiin. Hän katsoi kaupunginjohtajaa, jonka naama punoitti harmistuksesta ja joutui pinnistelemään pitääkseen vahingoniloisen hymyn poissa kasvoiltaan.
  ”Minun nähdäkseni komentaja Walshin läsnäolo on tämän keskustelun asiallisen etenemisen varmistamiseksi ehdottoman välttämätön”, hän totesi niin tyynesti ja asiallisesti kuin suinkin pystyi. Rouva Veal lysähti närkästyneenä takaisin tuoliin, jonka hänen sihteerinsä oli vaivihkaa käynyt nostamassa ja Walsh veti näyttävästi esille seuraavan paperin sangen paksusta pinkastaan.

Amaranthe 2

osa 1

Amaranthe katsoi ympärilleen. Hän oli tullut valtavaan saliin, joka ei voinut kuulua kuin linnaan tai kartanoon. Kaikki oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Tauluista ei voinut nähdä mitä ne esittivät, valo pääsi hädin tuskin ikkunoiden läpi. Kuitenkin saattoi nähdä paikan olleen joskus hyvin kaunis.
  ”Tervetuloa uuteen vankilaasi”, noita julisti, kun Amaranthe katseli silmät ammollaan lian ja pölyn määrää. ”Löydät täältä kaiken mitä tarvitset kunhan etsit tarpeeksi kauan. Voit mennä kaikkialle paitsi itäsiiven lukittuun huoneeseen ja jotta houkutus ei kävisi liian helpoksi vastustaa, tässä on kyseisen huoneen avain.” Näyttävästi kuin taikuri noita veti takkinsa uumenista koristeellisen, hopean värisen avaimen. Näyttävästi hän laski avaimen salin reunassa olevalle hyllylle ja siinä silmänräpäyksessä oli poissa. Ensimmäistä kertaa elämässään Amaranthe oli aivan yksin.

Kartanosta todella löytyi kaikki, mitä Amaranthe tarvitsi, mutta ei kaikkea, mitä hän tahtoi. Ruokasalissa oli aina valmiiksi katettu ateria kun hänen oli nälkä ja jopa vaatekaappi tuntui mukautuvan prinsessan kulloiseenkin mielialaan. Paikasta löytyi mitä vain, kunhan kurkisti tarpeeksi monen oven taakse – paitsi uloskäynti. Kartanossa oli yksinäistä eikä se ollut järin miellyttävä paikka tytölle jolla oli vilkas mielikuvitus. Noita loisti poissaolollaan vielä päivienkin päästä ja Amaranthe alkoi epäillä, ettei tämä aikonutkaan palata. Itäsiiven lukittu huone ei osoittanut olevansa mitään muuta kuin lukittu huone. Sieltä ei kuulunut merkillisiä ääniä, mystisiä varjoja ei kulkenut oven editse. Se olikin ainoa paikka missä mystisiä ääniä ja varjoja ei ollut. Seinien narina oli niin säännönmukaista että rakennus tuntui hengittävän ja jok’ikisen ikkunan edessä hulmusi aavemaiset, repaleiset verhot. Oli selvää, että Amaranthen täytyi joko tottua paikan tunnelmaan tai mennä järjiltään pelosta. Kun mikään ei hyökännyt Amaranthen kimppuun, tottuminen vaikutti pidemmän päälle paremmalta vaihtoehdolta.

Piika ja prinssi 3

Uusi jännittävä kertomus loppuu!
Siis, ei täällä. Mikään ei lopu täällä, se on koko jutun pointti.
Mutta... jossain... varmasti.

Luulisin.

 

osa 1
osa 2

Kun ei prinssi Dariuszta kuulunut takaisin, hänen perheensä huolestui syvästi. Prinsessa Agnieszka ei lakannut itkemästä ja kuningas Jaromir suri uskoen menettäneensä jo toisenkin poikansa. Vain nuorin prinssi ei lannistunut. Hän tahtoi nyt vuorostaan lähteä matkaan, uskoen varmasti, että voisi sekä pelastaa kadonneen veljensä että tuoda muassaan parannuksen toiselle. Hänen isänsä vastusteli, haluten pitää edes yhden poikansa terveenä luonaan, mutta Mateusz oli järkkymätön. Kun prinsessa Agnieszka selvästi toivoi, että Mateusz lähtisi etsimään hänen rakasta aviomiestään ja Adrianna uskoi yhtä vakaasti Mateuszin mahdollisuuksiin pelastaa molemmat veljensä, kuin hänen sisarensa oli aikaisemmin uskonut Dariusziin, ei kuningas Jaromir lopulta voinut muuta, kuin antaa poikansa mennä. Niinpä läksi prinssi Mateusz matkaan, mukanaan onnentoivotus koko linnan väeltä ja kuninkaat Jaromir ja Michał kumpikin hieman pahastuneena hänen lähdöstään.

Matka oli pitkä, mutta hentoinen Mateusz selässään hevosen oli niin kevyttä kulkea, ettei siinä kestänyt kauaa. Pian prinssi jo saapui kuningatar Jarosławan vastikään korjatulle portille, jota vartioimaan oli jälleen asetettu peikkoja. Nuorin prinssi ei pärjännyt peikoille voimassa, eikä hän olisi jaksanut omin voimin avata raskasta porttia, mutta hän siirtyi portilta hieman sivummalle ja sopivan kohdan löydettyään kipusi muurin yli. Linnan ympärillä kasvoi aivan kamalaa ryteikköä ja niinpä toiselle puolen päästyään Mateusz ensinnä etsi polun löytääkseen helpommin linnaan. Hän pääsi useamman askeleen verran polkua eteenpäin, ennen kuin ansakuoppaa peittävät oksat pettivät jopa hänen keveiden askeltensa alla. Kuopassa yhä virunut Dariusz yllättyi suuresti, kun hänen nuorempi veljensä lähestulkoon tipahti hänen niskaansa. Dariusz kertoi kuinka hänen oli käynyt ja Mateusz kertoi lyhyesti omasta seikkailustaan ja sitten, koska tehtävän suorittaminen oli yhä tärkeintä, ketterä nuorin prinssi kiipesi kuopasta ja lupasi palatessaan tuoda köyden tai tikapuut, jolloin Dariuszkin pääsisi ahdingostaan ja he voisivat yhdessä palata kotiin.

Fyi

Vaikka alunperin ajattelin jättäväni kaikki tänne laittamani soopat juuri niin soopaan muotoon kun ne julkaisuhetkellä olivat, ilmoitan täten, että Ellakors 7b on kaikesta huolimatta joutunut muokkauskärpäsen uhriksi. 

Ja ihan niin kuin tohtorin naama uudistumisen jälkeen, se ei ole parempi, se on vain erilainen. 

Still not ginger.

Hömpän viemää 17

osa 1
osa 16

Dragon lähdettyä veljensä mukaan Adriana jäi vielä istumaan. Mies oli jättänyt rahaa laskua varten (sepä mukavaa) ja vieläpä sen verran reilusti, että Adriana saattoi tilata jälkiruokaa ja vielä jäisi alipalkatulle tarjoilijalle kelpo tippi. Tietenkin tippiä jäisi enemmän, jos Adriana ei tilaisi mitään, mutta jospa jotain ihan pientä vain, ei huvittanut vielä lähteä kotiin. Tarjoilijan tuotua pienen kakunpalan Adrianalla ei ollut juuri muutakaan tekemistä kuin katsella muita ihmisiä ja ajatella omiaan. Drago Meyer oli ollut oikein mukava, tietenkin tunnelmaa oli hivenen latistanut hänen aikainen lähtönsä (mikähän sitä veljeäkin vaivasi), mutta kokonaisvaikutelma oli silti hyvä. Adriana ei kuitenkaan ollut varma halusiko tavata miestä vielä, sillä… no… tämä ei ollut Benjamin. Adriana mietti hetken suloisia ajatuksia joihin kuului esimerkiksi Adriana Hayes niminen haavekuva, sitten hän päätti ihmisten katselun olevan järkevämpää. Ravintolassa oli useita tuttuja kasvoja. Monia niistä oli aamuyön tunteina viskattu ulos Kännikalasta valomerkin jälkeen, muutamat vain kävelivät usein vastaan kadulla tai ruokakaupassa. Kovinkaan monien nimiä Adriana ei tuntenut. Se oli aika tavallista Salemvillessä. Tavallaan niin pieni paikka, että kaikki tunsivat kaikki ja silti kyse saattoikin olla vain tuttujen tutuista joita ei oikeastaan ollut koskaan edes nähnyt ja oli aivan mahdollista koko ikänsä Salemvillessä eläneenä tavata toinen koko ikänsä siellä elänyt, niin etteivät he olleet koskaan ennen kohdanneet toisiaan edes ohimennen. Kuten Drago Meyer.

Ellakors 8a

Tapahtui edellisessä osassa: Perusteellisesti korjattu ASS Ellakors suuntasi haltioiden alueelle Quelestaan, hukkasi rutiinitehtävässä ylilääkärinsä ja epävirallisen neuvonantajansa ja saatuaan kummatkin takaisin lähti alueelta pystymättä hoitamaan kyseistä rutiinitehtävää loppuun.*

osa 1a
osa 7b

Kesäkuu 1886 

Laodikeaan menosta ei seurannut koskaan mitään hyvää, ei varsinkaan jos mukana oli Trinian Walsh. Kapteeni Roth tiesi sen. Walsh tiesi sen. Kaikki, jotka joskus olivat perehtyneet ETM:n viralliseen ohjesääntöön, tiesivät sen, koska Ellakorsin edellinen visiitti Laodikeaan oli mainittu kyseisessä opuksessa kohdassa Varoittavat esimerkit. Silti, kun Laodikeassa tarvittiin apua, oli joku pässinpää päättänyt lähettää sinne ASS Ellakorsin syystä että. Oli täysin herra Qayinin puhelahjojen ansiota että he olivat tällä kertaa selvinneet reissusta jos eivät täysin kivuttomasti, niin ainakin kohtalaisen vähäisin vaurioin. Miehistön mieliala oli helpottuneen korkealla, kun Ellakors suuntasi kohti kartoittamattomia seutuja ja mitä suurempi oli välimatka aluksen ja Laodikean välillä, sitä parempi tunnelma oli. Laodikean tapahtumat olivat myös lopullisesti vakiinnuttaneet herra Qayinin aseman aluksella ja ainoa, joka yhä tiedosti, että hän oli vain epävirallinen neuvonantaja, oli aeriaali itse.

Ellakors oli jo jättänyt taakseen ETM:iin kuuluvat alueet, mutta ei vielä poistunut tunnetuilta seuduilta, kun se kohtasi onnettomuuteen joutuneen pienaluksen. Kapteeni Roth halusi tutkia tilannetta itse. Alue oli ehkä yleisesti ottaen tunnettua, mutta ei ETM:n näkökulmasta, joten hän otti mukaansa kaksi turvamiestä saadakseen turvallisuuspäällikkönsä rauhoittumaan. (”Ei meille mitään tapahdu. Emme ole enää Laodikeassa, Bracewell hyvä.”) Loukkaantuneiden varalta hän otti mukaansa hoitaja Routledgen ja herra Qayinin hän otti mukaansa koska halusi.
Kuin todisteena siitä, miten tavattoman huono ajatus oli kulkea kovaa vauhtia metsässä, joka oli tulvillaan jykevärunkoisia puita, onnettomuusaluksen rippeet olivat levittäytyneet laajalle alueelle. Valtaosa jäännöksistä oli kasassa suuren puun juurella. Kuljettaja oli lentänyt pienemmän romumäärän mukana siitä vähän matkan päähän. Hoitaja Routledge suuntasi luonnollisesti suoraan kohti maassa lojuvaa kuljettajaa. Kapteeni Roth ja herra Qayin pysyttelivät hänen seurassaan valmiina auttamaan ja kumpikin turvamiehistä hajaantui varmistamaan aluetta tehdäkseen edes jotakin järkevän oloista. Fishburn jäi mittailemaan metsikköä Ellakorsin ja tutkimusryhmän välisellä alueella. Stirling lähti kaartaen löntystämään onnettomuusalusta kohti.
  ”Onneksi he ovat kestävämpiä kuin aluksensa”, hoitaja Routledge totesi havaittuaan kuljettajan olevan yhä hengissä. Kapteeni Roth katsoi ympärillään olevaa romumetallia – osa siitä näytti lähinnä ruttuun menneeltä kartongilta – ja oli ehdottomasti hoitajan kanssa samaa mieltä.
  ”Kuinka paha tilanne on?”
  ”Hänellä vaikuttaisi olevan vain murtumia ja ruhjeita. Parasta kuitenkin siirtää hänet alukseen tarkempia tutkimuksia varten.” Routledge vastasi. Kapteeni haeskeli katseellaan Fishburnia pyytääkseen tätä avuksi potilaan siirtämiseen. Kaikkien huomio oli joko tajuttomassa kuljettajassa tai Fishburnissa, paitsi Stirlingin, eikä hänkään ollut riittävän lähellä puun juurelle ryttääntynyttä romua huomatakseen, että onnettomuusaluksella oli ollut matkustaja. Romun sekaan hautautunut mies tuli hitaasti tajuihinsa ja katseli hetken verran sekavana ympärilleen. Sitten hän huomasi vähän matkan päähän lentäneen ystävänsä ja kolme hahmoa tämän ympärillä. Sekavuus haihtui. Mies ei enää muistanut joutuneensa onnettomuuteen. Aluksen jäänteet hänen ympärillään olivat vain merkityksetöntä rojua eikä hän lukuisista ruhjeistaan, murtumistaan ja haavoistaan huolimatta tuntenut kipua. Sillä hetkellä maailmassa oli vain mies itse ja kolme hahmoa – ei, vain yksi; vain yhdellä hahmoista oli merkitystä – hänen ystävänsä yllä. Mies etsi romun seasta, löysi etsimänsä ja samalla hetkellä kun Stirling tuli riittävän lähelle huomatakseen tämän toisen onnettomuuden uhrin, mies ampui herra Qayinia selkään.

Amaranthe 1

Kun Velho oli valmis, tulostettu ja muutaman muun kehnon saduntapaisen kanssa sidottu kirjaksi, (jota kukaan ei ole lukenut,) luin sen läpi ja ajattelin, että pystyn parempaankin. (Tiedän. Kaikenlaista kahjoa minä ajattelenkin. Nauran täällä vedet silmissä.) 

Se, mikä alkoi Velhon paranteluna, muuttui aika pian Amarantheksi, jossa on alkuperäistä Velhoa jäljellä hyvin vähän. En sitten tiedä, onko tämä hyvä asia, mutta sillä ei liene väliä kenellekään muulle kuin H:lle, joka oletettavasti on ainoa ihminen maan päällä, joka lukee molemmat. 

Olen kovin pahoillani H.

Prinsessa Amaranthe istui huoneensa ikkunan luona ja katseli ulos. Huone oli linnan korkeimman tornin ylimmässä kerroksessa ja linna itse oli rakennettu kukkulalle, joten kirkkaana päivänä prinsessan näkymä ylsi lähestulkoon Aquilean valtakunnan itärajalle saakka. Se kaikki kuului hänen isälleen kuningas Robertille ja niin kuin jok’ikinen prinsessan kotiopettajattarista oli ystävällisesti muistuttanut, jonain päivänä se kuuluisi Amaranthen aviomiehelle. Ei Amaranthelle, ei suinkaan. Prinsessana – ja jonain päivänä kuningattarena – Amaranthen ainoa tehtävä oli olla hiljaa ja näyttää kauniilta. Amaranthe ei ollut kaunis. Hänellä oli mieleenpainuvat ja persoonalliset kasvot, mutta hän ei ollut kaunis. Toistaiseksi hän oli osannut varsin menestyksekkäästi olla hiljaa, mutta sekin kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi. Amaranthea ei oikeastaan haitannut ettei hän naisena saisi koskaan hallita isänsä valtakuntaa. Vielä vähemmän hän välitti siitä, miltä näytti. Se, ettei valtakunnan prinsessa ollutkaan kultakutrinen kaunotar, saattoi olla ongelma jollekin, mutta tuo joku ei koskaan olisi Amaranthe. Amaranthen ongelma oli, ettei kukaan kertonut hänelle mitään tärkeää.

Kuningas oli ollut poissa monta päivää, eikä Amaranthe tarkalleen tiennyt miksi. Prinsessan ei ollut tarpeen vaivata päätään muulla kuin puvuilla, koruompelulla ja vesivärimaalauksella. Tyttären ei tarvinnut tietää missä hänen isänsä oli. Amaranthe oli prinsessa ja tytär. Ja salakuuntelija. Kuninkaantyttären ei ehkä ollut sopivaa hiipiä ympäri linnaa salakuuntelemassa muita, mutta se oli ollut ainoa vaihtoehto saada selville edes jotain siitä, mitä oli tekeillä. Hän oli nähnyt sotilaiden joukot kulkemassa ympäriinsä ja hän tiesi valtakunnan seppien työskentelevän pajoissaan yötä päivää. Hän oli kuullut puhuttavan nekromantikosta, joka nosti vainajat haudoistaan. Hän oli kuullut tarinoita kuolleesta armeijasta, joka lähestyi valtakunnan rajaa. Hän oli kuullut sotilaiden puhuvan noidasta, joka tiesi kuinka pysäyttää kuolleet. Hän oli riittävän älykäs tajutakseen, että rauta ja teräs eivät auttaneet pitkälle, kun vastustaja oli jo heittänyt henkensä. Kukaan ei suostunut kertomaan Amaranthelle, minne kuningas Robert oli matkustanut, mutta hänellä oli aika hyvä aavistus siitä, ketä tapaamaan.

Piika ja prinssi 2

osa 1

Päivät vilistivät ohitse eikä aikaakaan kun juhlapäivä jo koitti. Dariusz ja Agnieszka, Mateusz ja Adrianna vihittiin tuhatpäisen juhlaväen silmien edessä ja linna oli täynnään riemuitsevia ihmisiä, jotka lauloivat ja tanssivat ja muutenkin iloitsivat kaikin mahdollisin tavoin.

Illalla kaikki kokoontuivat juhlasaliin, jossa sekä ylhäiset vieraat että linnan palvelusväki yhdessä nostivat maljan nuoriparien onnelle. Kuului mahtava kulaus, kun Jarosławan viini valui samanaikaisesti alas sadoista kurkuista, mutta tuskin oli Janusz tyhjentänyt lasinsa, kun jo tunsi merkillistä heikotusta. Prinssi katsoi ympärilleen ja huomasi, että kaikki muutkin – jopa hänen väkivahva veljensä Dariusz – vajosivat yksi toisensa jälkeen voimattomina lattialle.

Vain Celina seisoi hyvinvoivana salin toisella puolen, kädessään yhä täysinäinen viinilasi. Celina ei nimittäin lainkaan pitänyt viinistä ja oli vain teeskennellyt juovansa, aikoen siemailla sitä vähitellen pikkuinen tilkka kerrallaan. Janusz kiirehti salin poikki tytön luokse ja ennätti juuri ajoissa estämään tätä juomasta. Celina hämmästyi ensin, mutta huomatessaan, miten huonosti ihmiset kaikkialla hänen ympärillään voivat, hän tajusi prinssin pelastaneen hänet. Pyytäen Celinaa hoitamaan sairastuneita Janusz itse lähti kiireesti hakemaan apua. Valtakunnassa asui mahtava velho, joka oli ollut aivan liian kiireinen osallistuakseen juhliin ja hänelle Janusz nyt lähetti kirjekyyhkyn apua pyytäen. Oitis viestin saatuaan velho jätti työnsä kesken noin vain, pakkasi laukkunsa täyteen kaiken maailman troppeja ja lähti linnaan.

Ottaessaan velhon vastaan Celina oli jo aivan uupunut kuljettuaan turhaan juhlijan luota toiselle yrittäen keksiä jotakin, mitä voisi heidän hyväkseen tehdä. Väsymyksestään huolimatta hän auttoi velhoa sekoittamaan vastamyrkyn ja antamaan sitä kaikille sairastuneille. Velho oli onneksi osannut aavistella, mistä myrkystä oli kyse ja ottanut juuri oikeat ainekset mukaansa, oli näet tärkeää saada vastamyrkkyä nopeasti tai se ei tehoaisi. Heti vastamyrkkyä saatuaan sairastuneet virkosivat ja olivat aivan kuin ei heitä mikään olisi vaivannutkaan. Mitä useampi ihminen virkosi, sitä enemmän Celina ja velho saivat auttajia ja kohta oli vastamyrkky käytetty viimeiseen pisaraan – se oli riittänyt juuri ja juuri.

Celina selitti kuninkaalle mitä oli tapahtunut ja kuningas järkyttyi syvästi ymmärtäessään Jarosławan tahtoneen vain vahingoittaa heitä kaikkia. Oli onni, että Janusz oli ehtinyt ajoissa huomata juonen. Keskimmäistä prinssiä ei kuitenkaan näkynyt ja kauhistuneena Celina tajusi, ettei tämä ollut palannut kyyhkyjen luota. Hädissään Celina juoksi kyyhkyslakkaan perässään Dariusz ja Mateusz morsiamineen ja jopa molemmat kuninkaat. He löysivät Januszin kyyhkyslakan lattialta niin syvään uneen vaipuneena, että tämä tuskin hengittikään. Prinssi oli juuri ennättänyt lähettää kyyhkysen matkaan ennen kuin hänen juomansa myrkky oli alkanut kunnolla vaikuttaa.

Hömpän viemää 16

osa 1
osa 15

Adriana pamautti oven auki ja vingahti hätääntyneenä olevansa pulassa. Sen jälkeen hän katsoi kuka siellä oli ja oli silkkaa tuuria että siellä oli Aidan eikä vaikka Aloysius Pryce laskunippu kourassaan. Aidanin astuessa peremmälle Adrianan suu kävi koko ajan, kun hän selosti kaiken alkaen siitä, ettei vieläkään ollut onnistunut sanomaan Benjaminille mitään niistä todella tärkeistä asioista siihen, että oli mennyt laittamaan treffi-ilmoituksen ja saanut siihen vastauksenkin saman tien. Aidan kuunteli kärsivällisesti yrittäen päätellä, mikä tunne hänen sisarellaan oli päällimmäisenä. Harmistus Benjaminin suhteen, paniikki sokkotreffien vuoksi vai ilahtuminen, että oli niin nopeasti herättänyt jossakussa kiinnostusta ja saanut vastauksen ilmoitukseensa. Aidanilta tunnetusti ei saanut sitä vastausta, jonka halusi kuulla, ellei se sitten sattunut osumaan yksiin Aidanin mielipiteen kanssa. Tällä kertaa hän onnistui luovimaan jossain toivotun vastauksen ja omanlaisensa vastauksen välimaastossa.
  ”Älä ole huolissasi, kyllä minä hoidan asian jos se tyyppi osoittautuu joksikin sekopääksi.”
  ”Entä jos hän on ihana mutta särkee sydämeni? Tapatko hänet?”
  ”Ei, vaan pidän huolen, että hän elää pitkän ja tuskallisen elämän katuen joka päivä sitä mitä sinulle teki.”
  ”Tiedätkö Aidan, joskus sinä olet suorastaan pelottava.”

Ellakors 7b

osa 1a
osa 7a

Ellakorsilla ei ollut vielä edes huomattu minkään olevan vialla, kun kameroiden pimentymisestä vastuussa oleva taho otti yhteyttä ja kertoi heillä olevan kaksi panttivankia. Molemmat vangeista pääsisivät hengestään, ellei Ellakors lähtisi alueelta tunnin sisällä. Tämä antoi aika tavalla syytä huoleen, ei kahta panttivankia uhkaavan kohtalon vuoksi, vaan siksi, että aluksesta oli lähtenyt neljä henkeä eikä heistä yhteenkään saanut yhteyttä. Vietettyään puoli tuntia mielikuvituksensa armoilla Ellakorsin miehistö oli lähinnä helpottunut, kun Hamrick ja Pagan palasivat ja kertoivat, mitä oli tapahtunut.
Nyt kapteeni Roth tiesi varmasti heidän olevan tekemisissä ihmisten kanssa. Haltioilla ei olisi ollut mitään syytä rikkoa kameroita. Halutessaan niistä eroon, heidän olisi vain tarvinnut ilmoittaa asiasta ETM:lle ja asia olisi hoidettu välittömästi. Vielä tätäkin varmempi merkki siitä, että heitä ei ollut vastassa joukko pahastuneita haltioita, oli että sekä Hamrick että Pagan olivat onnistuneet palaamaan alukseen. Haltioiden käsiin joutuneet eivät palanneet kotiin kertomaan tarinaansa. (Haltiasotien aikaiset kuolleisuustilastot olivat tämän vuoksi huomattavan epätarkkoja.) Joten, ainakin nyt kaikkien miesten olinpaikka tiedettiin. Tohtoria oli ammuttu ja varsin mahdollisesti herra Qayiniakin, mutta heidän sopi olettaa olevan vielä hengissä, sillä vainajista ei ole panttivangeiksi. Nyt kapteenin vain tarvitsi jollain keinolla pelata aikaa kunnes he saisivat selville kenen kanssa olivat tekemisissä ja missä päin sinistä vyöhykettä tohtoria ja aeriaalia pidettiin.

Naan

Aamupäivän aurinko valaisi pientä kylää ja sen ihmisiä. Se ei vielä sokaissut tai korventanut, ainoastaan valaisi pehmeästi kiveämätöntä katua ja olkikattoja. Kylää olisi joku saattanut kutsua idylliseksi – joku runoilija ehkäpä, heillä tuntuu olevan taipumusta kummallisten sanojen käyttöön – mutta paikalliset asukkaat olivat käytännöllistä väkeä ja moiset haihattelijat he veivät hoitamaan sikoja kunnes idylli rapistui ja kyseinen vieras lähti matkoihinsa hieman viisaampana, vähemmän runollisena ja porsailta haisten. Nyt tämän rauhallisen pienen kylän elämä katkesi hetkeksi kun jokin rynnisti sen poikki. Se säikäytti kanat, leipuri väisti sen vain täpärästi, äidit vetivät vastikään kävelemään oppineet pienokaisensa sisälle turvaan. Onnekkaimmat huomasivat sen jo kaukaa ja ehtivät painautua litteäksi talojensa seiniä vasten, hitaammat jäivät paikoilleen ja oli vähällä, ettei se vienyt heitä mukanaan. Lapsia. Suuri lauma iloisia, nauravia lapsia, jotka rynnistivät kylän läpi aivan sen reunamille asti missä tummaan, hupulliseen kaapuun verhoutunut mies lähestyi. Joukon kärjessä juossut saparopäinen tyttö hyppäsi kikattaen miestä päin ja mies otti hänet vastaan ja pyöritti nauraen ympäri, kunnes jälkijoukot saavuttivat pikku saparopään, piirittivät heidät eikä miehellä ollut enää tilaa liikkua. Miestä alettiin johdatella kohti pienen metsän reunaa, suuri joukko lapsia paimentamassa aikuista miestä. Kyläläiset vilkaisivat näkyä hymyillen ennen kuin palasivat työnsä pariin. Lapset istuttivat miehen metsikön laitaan kaatuneelle puulle ja kerääntyivät ympärille odottamaan, mutta ei miehellä ollut uusia lauluja heille, hän oli ollut poissa niin vähän aikaa. sopeutuvaiset lapset alkoivat kärttää tarinaa, pääasia että jollakulla olisi heillekin aikaa. Aikaa miehellä oli, mutta tarinoita? Hän ei tuntenut tarinoita, paitsi…

Rad seisoi puisella lavalla paksu köysi kaulansa ympärillä. Olihan se hieman harmillista, Rad oli kovin kiintynyt elämään ja hengittäminenkin vaikutti mukavalta puuhalta nyt, kun tämä harraste läheni loppuaan. Eniten Radia kuitenkin kismitti se, että kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt, hänet hirtettäisiin nyt kun hän kerrankin ei ollut tehnyt mitään väärää. Rad huokaisi kevyesti ja hymyili sitten hieman huvittuneena ajatellessaan miten kummallista elämä oikeastaan olikaan eikä juuri kiinnittänyt huomiota siihen mitä ympärillä tapahtui. Hänen rikostensa lista jäi kuulematta ja ohitse meni kaikki muukin mitä ehti tapahtua narun kaulaan pujottamisen ja sen hetken välillä, kun maa äkkiä katosi jalkojen alta.

Luovan kirjoittamisen oppitunti 1

Kuinka jumittaa tarina itsekritiikin noidankehään

1. Kirjoita tarinaa, kunnes saat kirjoittajan blokin.

2. Jätä tarina hautumaan, kunnes unohdat, mitä siinä tapahtui.

3. Voidaksesi jatkaa kirjoittamista, lue aikaisemmin kirjoittamasi osuudet muistinvirkistykseksi.

4. Havaitse aikaisemmin kirjoitetut osuudet täydeksi roskaksi.

5. Parantele vanhaa tekstiä, kunnes saat jälleen kirjoittajan blokin.

6. Toista vaiheita 2-5 hamaan maailmanloppuun saakka.

Huom!

Älä missään nimessä sorru jatkamaan tarinaa ennen kuin alussa kirjottamasi osuudet on muokattu tunnistamattomaksi, tai koko noidankehä saattaa romahtaa.

Piika ja prinssi 1

 Uusi jännittävä kertomus alkaa!

Ei täällä, mutta netti on niin laaja, että pakostakin jossain...

Kertokaa minullekin, jos löydätte sen.

Erään pienen, mutta vauraan maan kuninkaalla, Jaromir nimeltään, oli kolme poikaa. Vanhin heistä, Dariusz, oli lähes kaksi metriä pitkä, hänen hartiansa olivat leveät kuin ladonovet ja voimansa mahtavat kuin härällä, jota hän muhkeine lihaksineen suuresti muistuttikin.

Nuorin veli Mateusz oli aika tavalla lyhyempi ja pienempi. Mateusz oli niin laiha, että muistutti aivan notkeaa nuorta pajua. Ruista ei hänellä ollut ranteessa edes yhden jyväsen vertaa, mutta luonteeltaan hän oli aina iloinen, hänen naurunsa oli tarttuvaa ja nokkeluutensa toivat hymyn kaikkien huulille.

Veljeksistä keskimmäinen Janusz oli yhtä pitkä kuin Dariusz ja yhtä laiha kuin Mateusz. Hän oli voimakas, mutta ei tietenkään vetänyt vertoja vanhemmalle veljelleen ja hän oli huomattavasti vakavampi kuin nuorempi veljensä. Vaitonainen Janusz jäi aina veljiensä varjoon ja usein kävi niin, ettei hänen läsnäoloaan edes huomattu, kun kaikkien ihailevat katseet olivat kääntyneitä Dariuszin voimannäytteitä katselemaan ja kaikki korvat keskittyneet kuuntelemaan Mateuszin hullutuksia. Janusz kuitenkin rakasti veljiään eikä pahastunut vaikka jäikin aina vähemmälle huomiolle.

Naapurivaltakunnan kuninkaalla Michałilla oli kaksi tytärtä – molemmat maankuuluja kauneudestaan – ja koska kuninkaat olivat hyviä ystäviä keskenään, toivoivat he luonnollisesti syvempää liittoa maidensa välille. Kun sekä prinsessat että prinssit olivat kaikki tulleet täysi-ikäisiksi, prinssit lähetettiin kosioretkelle.

Hömpän viemää 15

Miten voi olla taas maanantai?

Miten??

Kuinka???

 Ei käy laatuun tämä tämmöinen.

osa 1
osa 14

  ”JUURI TUOLLAISTA KIVIKAUTISTA MIELIPIDETTÄ SINULTA VOI ODOTTAAKIN!”
  ”SINUN MIELESTÄSI ON SIIS KOVIN MODERNIA ANTAA LASTEN KUOLLA KULKUTAUTEIHIN ETTEI PARI HIIRULAISTA JOUTUISI KÄRSIMÄÄN?” Benjamin ja Beatrice. Järjetöntä riitelyä kello kahdeksasta lähtien.
  ”Eikö tuo vaivaa sinua?” Adriana kysyi veljeltään.
  ”Ei ollenkaan. Minusta on kiehtovaa, miten he pystyvät jatkamaan samasta aiheesta tuntikausia, tajuamatta olevansa samaa mieltä.”
Illanvietto oli sujunut todella hyvin alkuvaiheessa. Olivia ei sietänyt Aidania, mutta tämä vastenmielisyys oli jatkunut jo niin pitkään, ettei kukaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Benjamin ja Beatrice eivät tietenkään tulleet toimeen keskenään, mutta he olivat ratkaisseet asian olemalla puhumatta keskenään ja vältellen toistensa esittämien mielipiteiden kommentoimista. Muut sitten olivatkin ihan hyvissä väleissä keskenään. Arthur ja Olivia olivat viipyneet vain vähän aikaa. He olivat jättäneet Dawnin Shanen vastuulle ja selittivät, että halusivat varhain kotiin varmistaakseen, että talo oli vielä pystyssä. Tosiasiassa Dawn oli jo sen verran vanha ja järkevä, että olisi pärjännyt muutaman tunnin yksinäänkin ja Shane – vaikka hänen luotettava maineensa olikin hieman karissut Salemville witch projectin myötä – ei ollut ikinä tehnyt mitään niin typerää, etteikö Arthur olisi jotain vastaavaa nuoruudessaan kokeillut eikä epäilyksiin siis ollut syytä silläkään taholla. Todennäköisesti pari halusikin livahtaa jonnekin viettämään hieman laatuaikaa samalla, kun heidän luultiin olevan vielä Adrianan luona… Kyllä vanhemmatkin saavat olla hieman hupsuja toisinaan.

Ellakors 7a

Hivenen etuajassa tällä kertaa, koska nyt olen sopivasti tietokoneella ja huomenna en välttämättä halua olla. Ainokainen lukijani varmaan hirmustuu tästä aikataulurikkomuksesta niin, että lopettaa lukemisen kokonaan.

Sivumennen sanoen, tämä on se kohta, jossa armas tietokoneeni yritti pelastaa maailman tältä kamalalta tarinantekeleeltä. Se ei aivan onnistunut yrityksessään (ensi kerralla sitten), mutta ainakin nyt voin syyttää sitä kaikesta, mikä Ellakorsissa mättää. Se versio, jonka tietokone hävitti, oli luonnollisesti aivan ihmeellinen ja paljon parempi kuin tämä, jonka jouduin kirjoittamaan jälkikäteen uudestaan huonon muistini varassa. Se on totta kai täyttä pötyä (en ole eläessäni kirjoittanut mitään ihmeellistä ja tekstiä meni hukkaan vain pätkä sieltä, toinen täältä), mutta entä sitten? Tietokoneen vika. Selvästi. Mokoma rakkine. 

osa 1a

osa 6

Toukokuu 1886 

Toukokuu oli jo pitkällä ja kevät hyvällä alulla, kun ETM:n amfibisen laivaston ylpeys ASS Ellakors lopulta pääsi lähtemään Kalligeneian telakalta perusteellisten korjaustoimenpiteiden jälkeen. Korjausurakan pitkittyminen oli aiheuttanut joitakin muutoksia miehistön kokoonpanossa, kun osa oli odotellessaan tarttunut muihin työtilaisuuksiin ja heidän tilalleen siirtynyt suunnilleen samaan tahtiin väkeä muilta aluksilta, joista ETM ei ollut aivan yhtä ylpeä kuin lady Ellasta. Kun alus lähti Kalligeneiasta kohti pohjoista, sillä oli mukanaan 249 virallista miehistön jäsentä, yksi epävirallinen neuvonantaja ja yksi lokikirjan haamu, matruusi Random, joka sivumennen sanoen aiheutti ylimääräistä riesaa alukselle vastikään saapuneelle, lihaa ja verta olevalle pursimies Randomille. Ongelmat, joita haamurandom kaimalleen aiheutti, olivat kuitenkin pientä verrattuna siihen skismaan, joka kyti aluksen ylilääkärin ja kapteenin epävirallisen neuvonantajan välillä. Noiden kahden tuttavuus oli alkanut melko kehnosti, kun tohtori oli huumannut aeriaalin estääkseen tätä tapattamasta itseään. Huumaaminen ei ole järin luottamusta herättävää toimintaa muutenkaan (jos ETM:n lait aiheesta olisivat olleet hivenen tiukemmat, tohtori olisi todennäköisesti menettänyt toimilupansa.) ja tilannetta oli vielä pahentanut se, ettei herra Qayin tullut kovin hyvin toimeen tainnuttavien aineiden kanssa. Tohtori Spineria puolestaan hiersi herra Qayinin ilmiselvä välinpitämättömyys omasta hengestään ja hänen kylmän matemaattinen suhtautumisensa muiden henkiin. Tilanne oli mennyt todella pahaksi, kun matruusi Oliveira oli menettänyt jalkansa portaalionnettomuudessa eikä tohtori Spiner ollut tiennyt olisiko syyttänyt herra Qayinia Oliveiran tapaturmasta vaiko siitä, että oli typerästi riskeerannut oman henkensä Oliveiraa auttaessaan. Tohtori Spiner toi epäröimättä ilmi mielipiteensä herra Qayinin suosimista toimintatavoista joka kerta, kun se oli vähänkin oleellista. Herra Qayin ei ilmaissut mielipiteitään aivan yhtä äänekkäästi. Siitä huolimatta kaikille aluksella oli käynyt selväksi, että aeriaali hakisi lääketieteellistä apua tohtori Spinerilta vain siinä tapauksessa, että joku kärräisi hänet sairasosastolle tajuttomana. Parhaillaan tohtori Spiner ja herra Qayin olivat tulematta toimeen keskenään hyvin rauhallisesti ja asiallisesti, mutta kaikki huomasivat mitä oli meneillään. Jos nuo kaksi olivat samassa huoneessa yhtä aikaa, lämpötila tuntui putoavan muutaman asteen, herkimmät keksivät pikaisesti tärkeää tehtävää jossain aivan toisaalla ja vähemmän herkät odottivat räjähdystä ja löivät salaa vetoa sen lopputuloksesta. Ilmapiiri ei ollut hulppea.

Velho 7

osa 1
osa 6

Sen jälkeen, kun Alia oli kadonnut polun mutkasta puiden taakse, velho uskoi, ettei näkisi tätä enää koskaan. Hän tosin toivoi olevansa väärässä ja odotti Aliaa palaavaksi, mutta kun prinsessaa ei kuulunut takaisin, velho arveli tämän menneen kotiin isänsä luo. Alian isä puolestaan uskoi tytön olevan yhä velhon vankina.

Fe oli aikaa sitten loistokkaasti lyönyt Punaisen kuningattaren joukot ja sodan uhan poistuttua oli kuningas alkanut murehtia tytärtään. Voitto Kaunista oli käynyt niin helposti, että kuningas oli alkanut miettiä, josko se sittenkin oli vain hänen oman sotaväkensä aikaansaannosta. Mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän tuli, että Kaun olisi kukistunut joka tapauksessa hänen miestensä urheuden ansiosta ja että velhokin oli varmasti tiennyt sen. Velhon loitsu oli varmasti loppujen lopuksi ollut yhtä tyhjän kanssa, pelkkää silmänlumetta jonka avulla hän oli saanut huijattua kuninkaalta hänen ainoan tyttärensä.

Kuningas kutsui jälleen koolle poikansa ja kertoi heille ajatuksistaan. Prinssit olivat kaikki yhtä mieltä hänen kanssaan. Heidän joukkojensa ylivertaisuus ei voinut mitenkään olla velhon tekosia; Alia oli luopunut vapaudestaan aivan turhaan. Vääryys täytyi korjata ja prinsessa vapauttaa.

Aluksi näyttivät kaikki uljaat pelastussuunnitelmat kaatuvan siihen, ettei kukaan tarkalleen tiennyt, missä velho asui. Onneksi eräs veljeksistä kuitenkin muisti nähneensä kerran torilla eukon, joka oli vaikuttanut tietävän velhosta kaiken tietämisen arvoisen – nimeä lukuun ottamatta. Eukko haettiin kuninkaan puheille ja totta tosiaan, tämä osasi tarkalleen kertoa missä velhon linna sijaitsi ja kuinka sinne pääsi. Sitä ei osannut kukaan arvata, että eukko olisi osannut myös kertoa, että prinsessaa oli tuosta linnasta turha etsiä. Eukko ei näet ollut kukaan muu kuin naamioitunut Punainen kuningatar. Hän tahtoi kuninkaan tuhoavan velhon hänen puolestaan, sillä sen jälkeen hänen olisi helppo valloittaa muut kolme valtakuntaa.

Kisuliini

Tämä on Muru.
 

Muru on kissa.

Sillä ei ole söpöjä sydänkuvioita turkissa.

Sillä ei ole syntymävikaa, joka saisi sen näyttämään pysyvästi äreältä tai huolestuneelta.

Se ei ole hienoa eksoottista rotua.

 

Eikö olekin paras kissa ikinä?

Toimisto

Toimistolla oli mahdollisesti koko maailman mielikuvituksettomimmat perustajat. Toimisto oli nimittäin yhtä kuin erään maan salainen palvelu (maa jääköön nyt nimeämättä, salaisella asialla kun kuitenkin ollaan). Toimiston tylsänpuoleinen nimi ei kuitenkaan johtunut yrityksestä pitää sen olemassaolo salaisena, vaan sen perustajat eivät yksinkertaisesti vaivautuneet keksimään repäisevämpää nimeä. Tyhmää, mutta minkäs teet. Myöhemmät yritykset nimen vaihtamiselle olivat johtaneet verisiin taisteluihin Toimiston kahvihuoneessa ja niinpä asiasta oli lopulta luovuttu ja Toimisto pysyi Toimistona.
Simon West taas oli Toimiston paras salainen agentti. Hän oli neljänkymmenen paremmalla puolella – kumpi se sitten ikinä onkaan – kuusi jalkaa pitkä ja vielä pahuksen komea pirulainen, totta maar. West ei ollut hänen oikea nimensä, mutta alan huomioon ottaen ei ollut huono ajatus suojella todellista henkilöllisyyttään ja sitä paitsi hänen oikea nimensä oli vähän… ”Nimeni on Fetherstonhaugh*, Simon Fetherstonhaugh.” Ei se vaan toimi. Simon West jäi yleensä kiinni ainakin kerran tehtävänsä aikana. Nuoremmat agentit eivät millään tahtoneet ymmärtää kiinnijäämisen tärkeyttä. Tietenkin oli aivan mahdollista livahtaa jonnekin, posauttaa jutun roistolta sisälmykset pihalle ja livahtaa tiehensä kenenkään huomaamatta mitään, mutta mitä hauskaa siinä oli? Se homma sopi ehkä sellaisille agenteille, jotka ihan oikeasti pysyivät piilossa koko maailmalta ja joiden olemassaolon heidän pomonsakin muistivat vain hädin tuskin, mutta ei sellaisille kuin Simon West. Jos vain kulki ympäriinsä ampumassa ihmisiä joiden toimet eivät ihan sopineet omiin suunnitelmiin, saattoi jotain olennaista jäädä huomaamatta. Kuten mistä namikasta se kellariin kätketty massiivinen tuhokone sammutetaan. (Älkää vaan painako sitä isoa punaista nappia!!)

Hömpän viemää 14

osa 1
osa 13

Kello oli pitkälti yli puolen yön, Dawn oli jo hiippaillut nukkumaan ja talon miesväki vaivihkaa paennut omille teilleen. Olivia ja Sheila yrittivät yhä selvittää koulun diskon ajankohdasta syntynyttä ongelmaa. Sheila tajusi kyllä, ettei matkaa voisi noin vain siirtää. Arthur ja Olivia tuskin saisivat enää aikataulujaan sopimaan. Sheila ei ollut niin itsekäs, että olisi vaatinut matkan perumista vain, koska Olivia ja Adriana olivat jo ennen sen varaamista lupautuneet juhlan valvojiksi. Hänen oli silti vaikea hyväksyä, että juhlat ehkä nyt tämän vuoksi peruuntuisivat. Kiista keskeytyi ovikellon ääneen. Oven avannut Olivia jaksoi tuskin edes tervehtiä kynnyksellä seisovaa kaksikkoa, eikä ainakaan ihmetellyt mitä he näin myöhään vierailulle tulivat.
  ”Arthur on autotallissa”, hän tokaisi lyhyesti Aidanille ja kehotti Beatricea astumaan sisään.

Arthurin ja Olivian yksi harvoista, ikuisista erimielisyyksistä oli autotallin sisältö. Museoauto. Koristus. Auto, jota ei ollut tarkoituskaan käyttää, mutta jonka Arthur huolellisesti piti ajokuntoisena. Olivia oli vakuuttunut, että kyseessä oli jokin miesten juttu ja oli monesti ihmetellyt mitä iloa oli autosta (rumasta vieläpä) jonka ainoa tarkoitus oli nököttää tallissa käyttämättömänä ja ikuisena projektina, jota korjailtiin, pestiin ja puunattiin. Arthur oli vakuuttunut, että Olivian kyvyttömyys ymmärtää museoauton omistamisen ja jatkuvan pienimuotoisen kunnostamisen hienoutta oli jokin naisten juttu. Auton pääasialliseksi olemassaolon tarkoitukseksi oli vuosien varrella muotoutunut tekosyyt. Sen rukkaamisen tarpeen varjolla Arthur saattoi paeta riitojen keskeltä omaan rauhaansa puuhailemaan. Tämä ei ehkä antanut hänestä kovin hyvää kuvaa, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että varsinkin Sheilan raivokohtaukset ratkesivat nopeammin ja kivuttomammin jos Arthur ei puuttunut niihin. Aidanin tullessa Arthur istui tuijottamassa silmäteräänsä ihmetellen mitä sille vielä voisi tehdä, mutta kohotti katseensa veljensä huomatessaan.
  ”Sinä täällä tähän aikaan? Mitä olet puuhaillut?”
  ”Kävin tanssimassa Beatricen kanssa. Joku poltti hänen autonsa ja puhelimen siinä sivussa, joten kävelimme tänne.”
  ”Ihan tavallinen ilta siis.” Arthur vilkaisi Aidanin yhä kengättömiä jalkoja ja teki siitä omat päätelmänsä.
  ”Hänellä taisi olla epäkäytännölliset kengät.” Aidan nyökkäsi. ”Ja sinä taidat olla aika kiinnostunut hänestä.” Siihen ei tarvinnut nyökätä. ”Mitä luulet, onko hän sinun Oliviasi?”
  ”En osaa sanoa, mutta pahoin pelkään, etten minä tule olemaan hänen Arthurinsa.”

Ellakors 6

Fillereitä! Whee!

osa 1a
osa 5b

Huhtikuu 1886 

Toimitettuaan tärkeän lääkelastin syrjäiselle Fimetumin saarelle ja täydennettyään siellä polttoainevarastonsa, entistä kolhuisempi ASS Ellakors oli matkalla lähimpään ETM:n tukikohtaan korjattavaksi. Ensin heidän täytyisi päästä pois mereltä ja sitten taittaa matkaa vielä aika pitkälti maata pitkin, mutta ainakin he olivat lopultakin matkalla telakalle, ilman ihan vain muutamaa pikku hommaa, jotka pitäisi tehdä ensin ja mieluummin eilen.
Kapteeni Roth oli komentosillalla, kun asiat jälleen kerran kääntyivät huonompaan suuntaan. Walsh otti yhteyttä konehuoneesta ja hoiti pahanilmanlinnun roolinsa luonteenomaisen hilpeään sävyyn.
  ”Se olisi ohraleivän paikka. Haluatko huonoista uutisista simppelin vai teknisen version?” Kapteeni mietti asiaa.
  ”Kokeillaan yksinkertaista versiota.”
  ”Kuolemme kaikki”, Walsh julisti iloisesti. Kaikki komentosillalla olevat keskeyttivät työnsä ja kääntyivät katsomaan kapteenia.
  ”Jospa lisäisit vähän sitä teknistä puolta sekaan.”
  ”Argonium, jota saimme Fimetumista, on epäpuhdasta”, Walsh selitti. Argonium oli yleisin käytössä oleva polttoaine koko tunnetun maailman alueella. Epäpuhtaudet olivat harvinaisia, mutta niitä tuli vastaan toisinaan, eivätkä ne johtaneet suuriin katastrofeihin. Tavallisesti. ”Meillä on myös melkoisen kolhiutuneet moottorit ja hajonnut painekattilan venttiili. Yhdistetään siihen hitusen epävakaata argoniumia niin moottorit ylikuumenevat ja räjähdyksestä tulee taatusti komea. Pääsemme todennäköisesti historiankirjoihin.”
  ”Paljonko meillä on aikaa?” Kapteeni kysyi.
  ”Suunnilleen viisitoista minuuttia jos paine pysyy kurissa.”
  ”Voitko pysäyttää ylikuumenemisen?”
  ”Jos pystyisin muuttamaan fysiikan lakeja, luuletko todella, että olisin töissä täällä?” Walsh kysyi sarkastiseen sävyyn. Kapteenin ei tarvinnut edes miettiä vastaustaan.
  ”Kyllä.”
  ”Ja siitä voit lyödä vaikka alushoususi vetoa”, Walsh tokaisi pirteästi.
  ”Elleivät alushousuni pysyt auttamaan meitä pois tästä liemestä, jätä ne rauhaan.”
  ”Harkitsen asiaa, kapteeni.”
  ”Voitko hidastaa ylikuumenemista?”
  ”Se selviää vartin päästä”, totesi Walsh ja katkaisi yhteyden.

Jos 11

osa 1
osa 10

Ilman kruunua linnaan palannut Selden kertoi Ferdinandille huonot uutiset ja lähti etsimään Joosuaa. Hän toivoi että voisi vielä saada Joosuan mielen muuttumaan ja että tämä antaisi Toscan pelastaa prinsessan kenenkään häiritsemättä. Selden ei tietenkään heti maininnut Toscaa, joka oli parhaillaankin tulossa linnaa kohti kruunu mukanaan, vaan yritti aluksi vain saada Joosuan ymmärtämään, että Seldenin palaaminen tyhjin käsin ei välttämättä tiennytkään Joosuan maailman loppua. Valitettavasti Ferdinand oli Seldenin poissa kuiskaillut Joosualle myrkyllisiä mielipiteitään ja vähä vähältä vakuuttanut tälle, että hän todella oli Eddan oikeutettu hallitsija. Ferdinand oli näet päätellyt, että Joosualta valta olisi helpompi kaapata kuin valtaistuimen todelliselta lainmukaiselta haltijalta. Ferdinandin ylistysten, valheiden ja vakuuttelujen vuoksi Joosua muisti nyt virheellisesti yksin surmanneensa jättiläisen. Hän oli vakuuttunut siitä, että oli tehnyt virheen lähettäessään Seldenin kruunua etsimään ja että Ferdinand – ja ehkä ihan vähän Montmorencykin – oli hänen ainoa todellinen ystävänsä.

Ferdinand tunsi Seldenin luonteen ja oli osannut epäillä ettei tämä loppujen lopuksi pystyisi edesauttamaan suunnitelmaa, joka väistämättä koituisi nuoren kiveksi muutetun naisen kohtaloksi vaan palaisi syystä tai toisesta tyhjin käsin. Ferdinand oli yrittänyt saada Joosuan uskomaan että jos näin kävisi eikä Selden todellakaan toisi kruunua tullessaan, se johtuisi siitä, että Selden aikoi itse sen avulla nousta Eddan hallitsijaksi. Tämä ilkeä väittämä ei sentään ollut mennyt läpi. Joosuakin tunsi Seldenin ja jos Ferdinand olisi keksinyt uskotella tämän pettävän Joosuan jonkun toisen hyväksi, Joosua olisi saattanut uskoa. Oli kuitenkin ihan älytön ajatus että Selden pettäisi ystävänsä oman vallanhimonsa vuoksi. Epäilyksen siemen oli kuitenkin jäänyt itämään ja Joosua pelkäsi hataralla pohjalla olevan asemansa vuoksi enemmän kuin koskaan, kun Selden tuli hänen luokseen ja tunnusti epäonnistuneensa tehtävässään.

Jos Seldenillä olisi ollut reilusti enemmän aikaa, hän olisi saanut Joosuan pään kääntymään. Raivostuneena suunnitelmiensa epäonnistumisesta Ferdinand olisi yrittänyt surmata Joosuan, mutta Selden olisi tullut väliin ja päässyt hengestään. Ferdinandin olisi lopulta pysäyttänyt Montmorency, jonka periaatteiden mukaan täytyi ehdottomasti olla kiltti ja joka näin ollen erittäin kiltisti olisi kalauttanut Ferdinandia maljakolla ennen kuin tämä olisi ehtinyt tappaa Joosuankin. Montmorencyn äitikin olisi hyväksynyt tämän erittäin kilttinä käytöksenä. Joosua ja Montmorency olisivat muun linnanväen avulla järjestäneet Toscalle juhlallisen vastaanoton. Tajuttuaan Seldenin olleen oikeassa ystävästään ja järkyttyneenä kuultuaan kuinka Seldenin oli käynyt, Tosca olisi sekavin tuntein luovuttanut itse kruunun Joosualle, josta oli ehtinyt ajatella kovin paljon pahaa. Joosua olisi kruunannut kivisen prinsessan, josta vuosien kuluttua olisi tullut hänen puolisonsa. Niin Toscan kuin Montmorencynkin apu olisi palkittu ruhtinaallisesti ja mitä Ferdinandiin tulee, hänen saamansa tärskäys olisi sekoittanut hänen häijyn pääkoppansa hyvin perusteellisesti ja hänestä olisi tullut hyvin tyhmä ja hyvin, hyvin kiltti koko loppuelämänsä ajaksi. Harmi juttu sinänsä, ettei näin käynyt. Kiltti ja tyhmä Ferdinand olisi ollut aikamoinen näky.

(not) 

The End

Hömpän viemää 13

osa 1
osa 12

William Burroughs, Salemvillen noita, oli kuolemansa jälkeen usein nähty haamuna vaeltamassa hautausmaan laitamilla, kunnes vähitellen hänen legendansa oli unohtunut pelkäksi sivuhuomautukseksi Salemvillen historian kirjoihin ja havainnot katosivat. Eli kyseisestä kummituksesta ei tullut lainkaan havaintoja silloin, kun ihmiset eivät muistaneet, että kummitus saattaisi olla olemassa. Tästä voi ehkä päätellä, etteivät ne havainnot alun alkaenkaan ole olleet kuin mielikuvituksen tuotetta. Tai sitten William Burroughs oli tavattoman kiero kummitus.
  ”Näyt epäselvästi. Zoomaan vähän.” Päätellen ajasta, joka zoomaukseen meni, Nick ei ollut erityisen hyvä videokameran käytössä. ”Nyt näytät hyvältä.”
  ”Minä näytän aina hyvältä”, Maya muistutti auliisti ennen kuin alkoi lukea lapusta, jota Shane piti Nickin selän takana, ettei se näkyisi kameraan: ”Tämä on Salemvillen hautausmaa…”
Maya ei ollut hyvä muistamaan vuorosanojaan ulkoa, mutta hän oli todella hyvä teeskentelemään, että ei lukenut niitä surkealta pieneltä A neloselta, jota Shane valaisi huonosti toimivalla taskulampulla.
  ”Kuunnelkaa.” Maya keskeytti lukemisen, kun omituinen napsahdus kiinnitti hänen huomionsa.
  ”Se kuuluu joka puolelta. Hiton outoa.” Aivan kuin pieniä risuja olisi katkottu jossain hautausmaan laitamilla, merkillistä risahtelua kuului kaikkialta heidän ympäriltään. Kolmikosta kukaan ei vielä siinä vaiheessa ollut kovin huolissaan, he vain yrittivät nähdä mistä ääni oli peräisin ja Nick tietenkin yritti saada jotain kiinnostavaa kuvattua. Oli kuitenkin liian pimeää. Shane aikoi juuri ehdottaa, että he menisivät lähelle katsomaan, mutta muutti mielensä kun pimeys lakkasi olemasta ongelma. Hautausmaan kivestä ja valuraudasta tehty aita oli roihahtanut liekkeihin.

Ellakors 5b

osa 1a
osa 5a

Huhtikuu 1886 

Paluu alukselle oli sujunut merkillisen helposti. Itse asiassa pako oli kokonaisuudessaan sujunut merkillisen helposti. Oli vielä mahdollista, että Hamrick ja Easton olisivat päässeet kenenkään huomaamatta alukselle. Vielä sekin oli mahdollisuuksien rajoissa, että he olivat päässeet kenenkään huomaamatta takaisin. Mutta piru vieköön, yli kaksisataa ihmistä ei todellakaan pääse vihamielisellä alueella kapuamaan syvästä luolasta ylös ja raahustamaan parin kilometrin mittaista matkaa alukselleen ilman, että kukaan huomaa mitä on tapahtumassa. Ihan kuin heidän olisi haluttu lähtevän, mutta mitä järkeä on nähdä niin paljon vaivaa niin suuren porukan vangitsemisessa, jos aikoo päästää heidät menemään? Ellakors oli viittä vaille valmis lähtöön. Moottorit olivat kunnossa, alus poissa onkalosta johon se oli vajonnut ja miehistö valmiina nousemaan alukseen.
  ”Kaikki näyttäisi olevan kunnossa, kapteeni”, Walsh ilmoitti alusta synkeänä mulkoilevalle kapteeni Rothille. ”Nyt vain mennään hakemaan se suippokorva ja häivytään täältä.” Roth kääntyi katsomaan häntä ihmeissään ja Walsh vuorostaan katsoi takaisin kapteeniin, kuin tämä olisi ollut hivenen hölmö. ”Mitä? Luuletko yhdenkään meistä hetkeäkään uskoneen, että jätät hänet tänne?”
  ”En tietenkään”, kapteeni vakuutti eikä tiennyt itsekään puhuiko totta vai ei. Walshin huomautuksen ansiosta hän huomasi, ettei heidän pakonsa sittenkään sujunut liian hyvin ollakseen totta, heiltähän oli vielä yksi mies hukassa. Se auttoi häntä saamaan toimintakykynsä takaisin. ”On järjetöntä vaarantaa kaikki, joten menen hakemaan häntä yksin. Pyhä Trinian, varmista, että kaikki ovat päässeet takaisin alukseen ja että alus on toimintakunnossa ja lähtövalmiudessa. Ellen ole palannut tunnin sisällä, häipykää täältä ja raportoi ETM:lle, että olen todennäköisesti kuollut ja sinä et aio tehdä mitään, mitä olen juuri sanonut vai kuinka?”
  ”En, kapteeni.”
  ”Selvä. Tohtori Spiner, selvitä missä komentoketjussa seuraava luuraa ja käske hänen pitää huoli kaikesta mitä äsken sanoin. Minä ja pyhä Trinian lähdemme hakemaan suippokorvaa.”

Jos 10

Haa. Muistinpas päivittää maanantaina.

osa 1
osa 9

”Miksi muka huolisin apuasi? Että voisit pettää minut matkan varrella ja viedä kruunun kallisarvoiselle Joosuallesi?” Tosca oli niin raivoissaan, että Seldenin oli aivan mahdotonta saada hänet kuuntelemaan. ”Olisi pitänyt antaa sinun pudota”, hän tiuskaisi marssiessaan yksin matkaan.
Tosca lähti linnaa kohti teitä pitkin, Selden linnuntietä. Missä tahansa toisessa tilanteessa olisi tasaista tietä kulkeva ehtinyt perille ennen kuin pusikoissa rämpivä, mutta ei tällä kertaa. Ensinnäkin Eddan tiet mutkittelivat aika lailla. Toiseksi Selden oli todella kokenut kulkija ja hänellä oli poikkeuksellinen suuntavaisto. Niinpä Selden todellakin lähestyi linnaa suorinta mahdollista reittiä ja ehti perille ennen Toscaa, jonka tie oli tasaisempi, mutta myös huomattavasti pidempi. Ferdinand tuli ensimmäisenä Seldeniä vastaan, tietysti uteliaana kuulemaan, oliko kruunu löytynyt. Selden kertoi huonot uutiset, laski laukkunsa ja lähti etsimään Joosuaa kertoakseen tällekin kuinka oli käynyt.