osa 18
Kun Salemvillen väestä suuri osa vielä nukkui, lentokone laskeutui Italiaan mukanaan kaikkiaan neljä tuttua toisistaan ainakin osittain tietämätöntä matkalaista. Waldemarin lahjoittamat liput olivat olleet ensimmäiseen luokkaan, joten Starkeilla oli oikein miellyttävä reissu. He pääsivät jatkamaan matkaansa lentokentältä hotelliin jo ennen kuin Caillet olivat kunnolla ehtineet koneesta ulos.
Gregoryn oli ollut pakko myöntyä vaimonsa oikkuun ja hankkia heille lento Italiaan, mutta hänen näkemyksensä mukaan turistiluokka oli aivan riittävä kotirauhan säilyttämiseen. Haittapuolena asiassa oli, että hän joutui itsekin kärsimään ahtaudesta ja kaikesta muusta tavallisen lentomatkustajan harmista ja kaiken lisäksi hän joutui sietämään tämän kaiken samalla, kun hänen armas vaimonsa vieressä jaksoi nalkuttaa lähes koko pitkän lennon ajan. Kun he olivat lopulta päässeet koneesta ja käyneet läpi vaadittavat tarkastukset, Valerie sattui näkemään heijastuksensa lentokentän ikkunasta ja sulkeutui pitkäksi ajaksi naisten huoneeseen, sillä eihän hän mitenkään voinut tukka hapsottaen olla ihmisten ilmoilla. Lisäksi Valerie keksi pian tarvitsevansa jotain kunnollista päällepantavaa ja Gregory alistui vaimonsa shoppailuvimmaan kuin kunnon aviomies ainakin, joten iltapäivä oli jo kääntymässä illaksi kun Caillen pariskunta lopulta pääsi hotellilleen.
Itse asiassa jokseenkin samoihin aikoihin toisella mantereella Maya heräsi hyväntuulisena, mielessä päällimmäisenä yhä muistot edellisestä illasta. Kukaan ei ollut huomannut häntä, Nickiä ja Shanea sabotoimassa pukuäänestystä ja Nick oli sentään pukeutunut pavunvarreksi. Heillä oli ollut niin hauskaa, vaikka Maya ei oikeastaan osannutkaan sanoa miksi. Niin kävi usein. Heillä kolmella oli todella hauskaa keskenään, mutta jos he olisivat jollekulle ulkopuoliselle yrittäneet kertoa miksi, heitä olisi katsottu kuin mielipuolia. Mayan hyvä tuuli kärsi pienen kolauksen, kun hän tajusi olevansa rantahuvilassa. Siinä, joka kaikkien mielissä oli yhä Waldemar Caillen. Maya pukeutui ja laskeutui alakertaan valmistautuneena vihaamaan kaikkea ja tekemään Sydneyn elämästä helvettiä tavalla, jonka vain perusteellisesti piloille hemmoteltu teinityttö osaa. Hän löysi Sydneyn ruokasalista juomasta teetä sirosta kupista, joka oli vain vähän valkoisempi kuin käsi, joka sitä piteli. Maya jupisi jotain epäselvää esitettyyn hyvän huomenen toivotukseen ja meni istumaan kauas pöydän toiseen päähän. Vasta istuessaan alas Maya tajusi, että hänelle oli katettu sinne aamiainen. Sydney oli osannut arvata, että Maya istuisi mahdollisimman kauas. Hieman harmistuneena ennalta-arvattavuudestaan Maya kohotti metallista kupua nähdäkseen, mitä sen alle kätkeytyi. Kananmuna korissa, eli leivänpalasen keskellä paistettu kananmuna. Leipä ei ollut kärventynyt ja kananmuna oli kypsä, juuri niin kuin Maya siitä piti. Maya katsoi epäluuloisena pöydän toiseen päähän. Kananmuna korissa oli hänen suosikkiaamiaisensa, mutta ei helpoimmasta päästä (leivällä oli taipumusta kärähtää) ja niinpä Maya harvemmin sitä teki. Hänen isänsä ei takuulla ollut maininnut Sydneylle mitään tyttärensä aamiaistottumuksista. Sydney itse ei syönyt mitään, joten senkin vaihtoehdon saattoi hylätä, että heillä vain olisi samanlainen aamiaismaku (onneksi, sitä Maya ei olisi kestänyt). Kyseessä olisi voinut olla myös sattuma, mutta Maya ei uskonut sattumiin, ei ainakaan tässä talossa. Hän harkitsi heittäytyvänsä nirsoksi, ihan vain periaatteen vuoksi, mutta leipä näytti liian hyvältä poisheitettäväksi.
”Mistä tiesit?” Sydney kohotti katseensa sanomalehdestä, jota oli ollut lukemassa:
”Voisitteko tarkentaa?” Maya osoitti leipäänsä. ”Jos ette pidä siitä, voitte toki itse tehdä jotain muuta.” Sydney sanoi.
”Tiedät että pidän tästä!” Maya ärähti, ”Mistä sinä tiesit?” Sydney hymyili.
”Olen tietenkin asentanut taloonne kameroita ja tarkkailen Teitä koko ajan.” Se oli varmasti vitsi. Sen täytyi olla vitsi ja kuitenkin… Maya päätti tutkia koko talon kunhan pääsisi kotiin. Varsinkin kylpyhuoneen.
”Taidan syödä tämän huoneessani”, hän mumisi ja livahti ruokasalista.
”Kuten tahdotte”, Sydney vastasi tyynesti jatkaen lehtensä lukemista ja Maya oli varma, että rauhallisen hymynsä takana mies nauroi katketakseen.
Olivia ei tahtonut viettää yhtä harvoista ulkomaanmatkoistaan hotellissa nököttäen, vaan heti saatuaan tavarat purettua hän oli vaatinut Arthuria lähtemään katselemaan paikkoja hänen kanssaan. Arthur oli suostunut – he ehtisivät harrastaa nököttämistä myöhemminkin. Koska oli jo melkoisen myöhä, pari päätti vain kävellä ympäriinsä ja tutustua kiinnostavalta näyttäviin paikkoihin tarkemmin seuraavana päivänä.
Samoihin aikoihin Valerie yritti asettua Arthurin asemaan ja keksiä missä mies mahtaisi viettää aikaansa juuri sillä hetkellä. Hänen aikomuksensa oli ihan vahingossa ja täysin yllättäen törmätä Starkeihin ja aloittaa Arthurin kiertäminen pikkusormensa ympärille. Valerie kiinnitti vain vähän huomiota hänen oman miekkosensa muuttuneeseen käytökseen. Gregory kohteli Valerieta selvästi tavallistakin viileämmin. Hän ei enää käyttäytynyt kuin mies, joka sovun vuoksi noudatti vaimonsa tahtoa. Hän käyttäytyi kuin sopu olisi jo mennyttä ja vain odotti toisenkin osapuolen huomaavan sen. Valerie päätyi arvelemaan, että Arthur olisi mennyt Olivian kanssa johonkin ravintolaan ja selvitettyään lähiseudun ravintolatarjonnan valitsi todennäköisimmän ja ilmoitti Gregorylle haluavansa sinne. Mitään sanomatta Gregory laittoi takin ylleen, otti lompakkonsa ja jäi oven vierelle odottamaan Valerieta. Tyytyväisenä vastalauseiden puutteesta, ajatukset täysin Arthur Starkiin keskittyneenä ja valmiina rikkomaan käskyä numero kuusi Valerie lähti yhdessä vaitonaisen siippansa kanssa viettämään romanttista ravintola-iltaa.
Sinä yönä Salemvillen urhoollisten noidanetsijöiden joukkio oli palannut rikospaikalle. Heillä ei valitettavasti ollut sillä kertaa matkassa kuin tavallinen kamera, jolla ei videokuvaa pystynyt ottamaan ja Mayan älypuhelin, joka oli niin täynnä kuvia hänestä itsestään (ja Nickistä) ettei tilaa videoille ollut. Mutta eivät menneiden aikojen noidanetsijätkään olleet moisia nykyajan hölpötyksiä tarvinneet… sikäli kuin menneinä aikoina ylipäänsä oli ollut noidanetsijöitä siinä mielessä kuin nämä kolme typerystä sellaisia olivat.
”Olisiko meidän pitänyt hankkia jostain Ouija-lauta?” Maya mietti. ”Mehän kuitenkin etsimme kummitusta eli jonkinlaista henkiolentoa. Tai ehkä jonkinlainen kristalli…”
”Tädilläni on Ouija-lauta”, Shane huomautti. ”Muistan säikytelleeni Sheilaa sen kanssa. Kunnes yhtenä päivänä se osoitin tuntui liikkuvan ihan itsekseen enkä suostunut enää koskemaan koko lautaan.”
”Jos joku henki todella haluaa ottaa yhteyttä, eiköhän se onnistu ilman lautaakin”, Nick huomautti. Muut kaksi eivät välittäneet hänestä.
”Oi jännää, muistatko mitä se kirjoitti?” Maya uteli silmät innostuneesti loistaen.
”Jos oikein muistan, se kirjoitti ’böö’, mikä tietenkin viittaisi siihen, että Adriana-täti oli koko jutun takana. Sheilan kiusaamisesta meni siitä huolimatta maku.”
”Voisikohan tätisi lainata lautaa joskus? Voisimme pitää oikean spiritistisen istunnon…” Urhoollinen noidanetsijöiden kolmikko oli muuttunut yksiköksi, joka odotti että muut kaksi muistaisivat missä oltiin ja miksi.
”Eikö tämä hautausmaa ole vähän pieni sellaiseksi joka on ollut olemassa 1600-luvulta?” Nick korotti ääntään saadakseen toisten huomion. He malttoivat lopultakin jättää ouija-laudat sikseen.
”Täältä on useaan kertaan siirretty luita ja kiviä muualle, jotta tilaa tulisi lisää”, Shane tiesi kertoa. ”Joitakin kiviä on muistaakseni metsikössä tässä lähellä ja luut ainakin oletetusti haudattiin jonnekin kirkon lattian alle.”
”Toisin sanoen ne viskattiin roskiin, koska uudelleenhautaaminen olisi ollut liian kallista”, Maya hihitti ja oli todennäköisesti oikeassa. ”Mitä kello muuten on?” Tyttö ei jäänyt odottamaan vastausta vaan kaivoi esille puhelimensa valaistakseen sillä rannekelloaan. Hän ei ollut aina kovin välkky. Kello oli vain vähän vaille puolen yön. Heidän edellisellä reissullaan oli suurin piirtein samoihin aikoihin alkanut kuulua outoa ritinää ja lähes täsmälleen keskiyöllä aita oli leimahtanut liekkeihin. Tosin keskiyö oli varsin suhteellinen käsite etenkin kesäaikaa elettäessä. Kolmikko odotti jännittyneenä, mutta mitään ei tapahtunut. Maya laittoi puhelimensa pois ja koska hautausmaa ei ollut valaistu, ainoa valo tuli jonkin matkan päässä olevista katulampuista eikä näin ollen ollut kovin kirkas heidän kohdallaan. Kului minuutti ja toinen ilman ritinää tai liekkejä. Maya oli juuri aikeissa sanoa, ettei viimekertainen tainnut kuitenkaan olla William Burroughsin yritys ottaa yhteyttä rajan takaa. Hän kääntyi Shanen puoleen ja sitten sanat takertuivat hänen kurkkuunsa eikä hänen kurkustaan tullut kuin pieni pihaus. Vähän matkan päässä Shanen selän takana valkeat kasvot leijuivat ilmassa.
”Olisinpa muistanut ottaa kameran mukaan”, Olivia huokaisi jälleen kerran. Arthur hymähti siihen jotain myötäilevältä kuulostavaa. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka halusivat säilöä muistonsa kuvina. Pariskunta oli kävellyt pitkin poikin Italian katuja jo tuntikausia eikä kumpikaan olisi jaksanut ottaa enää askeltakaan, mutta kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä ja kaunista, ettei Olivia millään malttanut palata takaisin. Olisi niin suurta tuhlausta viettää loma nukkuen.
”Harmi, että kamera jäi kotiin”, Olivia sanoi jälleen ja Arthur nyökytteli viisaana. Kuin yhteisestä sopimuksesta heidän kulkunsa pikkuhiljaa oli suuntautumassa hotelliin päin, vaikkakin aikamoisten mutkien kautta, jotta kauniista rakennuksista tulisi varmasti nähtyä mahdollisimman paljon – ainakin siis sen verran kuin katulamppujen valossa oli mahdollista.
Ei Arthur eikä Olivia huomannut varjoista astunutta miestä, ennen kuin tämä oli estänyt heidän kulkunsa. Miehiä ilmestyi vielä lisää kaikkialle heidän ympärilleen.
”Teidät on kidnapattu” miehistä ensimmäinen sanoi yrittäen turhaan kuulostaa karskilta. Lause kuulosti niin hölmöltä, että huolimatta sieppaajien aseista ja tilanteen yleisestä uhkaavuudesta Olivia alkoi nauraa. Siitäkös ryöstäjät hermostuivat, katsoivat toisiaan vaivautuneina ja yrittivät hieman epävarmoina sohia aseillaan, josko tuo kummallinen nainen vaikka tajuaisi, että oli tosi kyseessä.
”Kultaseni”, Arthur yritti olla hymyilemättä, mutta Olivian nauru oli tarttuvaa lajia. ”Luulen, että meidän pitäisi mennä heidän mukaansa.” Olivia onnistui töin tuskin hillitsemään itsensä.
”Tulimmeko me ihan oikeasti tänne asti vain joutuaksemme siepatuiksi? Ja kaiken lisäksi nämä ryöstäjät…” Olivia viittasi puheena olevaa joukkiota kohti, unohti mitä oli ollut sanomassa ja purskahti jälleen nauruun. Jostain hänen nauruntyrskähdyksiensä välistä saattoi erottaa sanat ”teidät on kidnapattu” sekä motkotusta siitä kuinka ryöstäjätkään eivät enää olleet kuin ennen. Ryöstäjien suureksi helpotukseksi Starkit kaikesta huolimatta lähtivät heidän mukaansa pistämättä erityisemmin hanttiin. Naurettavakin ryöstäjä osaa yleensä ampua.
Maya, Nick ja Shane olivat jälleen hautausmaalla selvittämässä Salemvillen noitakummituksen mysteeriä. Vaikka oli epätodennäköistä, että aita jälleen poltettaisiin – he olivat jo katsoneet, siihen ei ollut pujoteltu mitään palavaa – kukin oli ainakin jossain määrin odottanut että jotain tapahtuisi. Kun Mayalla sitten takertuivat sanat kurkkuun Shane ja Nick kääntyivät molemmat katsomaan mitä tämä oikein näki eikä kumpikaan voinut olla säpsähtämättä.
”Mikäli oikein muistan, isänne sanat minulle olivat tarkalleen ’pidäkin huoli, että Maya tulee iltaisin ajoissa takaisin ja jos hänelle tapahtuu jotain kun olen poissa, nyljen sinut elävältä.’ Minua ei ole koskaan nyljetty elävältä, mutta kuvittelisin sen olevan varsin epämiellyttävä kokemus, jota olisin halukas välttämään.” Kummitusmainen ilmestys osoittautui Sydney Cailleksi, joka ainakin Mayan mielestä oli huomattavasti karmivampi vaihtoehto kuin William Burroughsin haamu olisi ollut. Ainakin kummituksesta olisi tiennyt minkä kanssa on tekemisissä. Sydneyn kanssa ei ollut aivan varma. Miehen tummat vaatteet sulautuivat taustaan ja siksi hänen kasvonsa olivat hetken näyttäneet leijuvan ilmassa – samoin kuin kädet – mutta kunhan aivot suostuivat tajuamaan mitä silmät todella näkivät, oli helppo erottaa hänen vartalonsa siluetti pimeydestä huolimatta. Maya irvisti.
”Olisin minä ajoissa tullut.”
”Uskoakseni on melko yleistä ajatella, että kun palataan takaisin ajoissa, se tapahtuu ennen kuin vuorokausi vaihtuu toiseen”, Sydney huomautti hymyillen. Mayasta olisi ollut mukavampaa jos mies olisi huutanut.
”Muistan ensi kerralla”, hän sanoi ja oli selvää, että hän yritti sivuuttaa sen seikan, että oli myöhässä silläkin hetkellä.
”Olen varma että muistatte, koska muuten joudun hakemaan Teidät silloinkin, neiti Caille.”
Loppujen lopuksi Maya joutui lähtemään hautausmaalta Sydneyn kanssa, mutta ainakin Shane ja Nick lähtivät samaa matkaa, nuoret kulkivat kaikki kolme rivissä Sydneyn takana hihittäen keskenään pohtiessaan mahdollisuutta, että tämä itse asiassa olisikin William Burroughsin haamu.
Valerie ja Gregory olivat kävelemässä ravintolasta takaisin hotellille. Valerie oli vähän harmistunut. Hän oli arvannut väärin, Arthur vaimoineen oli mennyt jonnekin muualle, mutta hän yritti silti teeskennellä onnellista, rakkaan aviomiehensä kanssa romanttisella matkalla olevaa naista. Gregorya ei hänen teeskentelynsä kiinnostanut ja Valerie harmistui vielä enemmän: ”Mikä sinua riivaa? Olet ollut sietämätön siitä saakka, kun pääsimme hotellille!” hän tiuskaisi.
”Tiedän, miksi halusit tänne”, Gregory huomautti jäätävästi. Valerie ei uskonut Gregoryn voivan tietää todellista syytä ja pysyi hiljaa, ettei olisi paljastanut itseään. ”Kuinkahan monta tohtori Arthur Starkia mahtaa maailmasta löytyä?” Gregory kysäisi ja Valerie tajusi, että oli myöhäistä varoa sanojaan.
”Aika useita varmaan. Yleinen nimi, kuitenkin. Miten niin?” hän yritti kaikesta huolimatta vielä esittää tietämätöntä.
”Entä kuinka monella heistä arvelisit olevan vaimo, jonka nimi on Olivia?” Gregory puhui yhä rauhallisemmalla ja hiljaisemmalla äänellä, mikä oli yleensä varma merkki siitä, että hän oli poikkeuksellisen raivoissaan. Tavallisesti hän tyytyi huutamaan.
”Muutamalla, ehkäpä.” Valerie vastasi tyynesti.
”Eli on ihan täyttä sattumaa, että eräät Arthur ja Olivia Stark olivat kirjautuneet hotelliimme vain puolta tuntia ennen kuin itse saavuimme sinne?” Valeriella ei ollut siihen mitään sanottavaa. Gregory puhui nyt niin hiljaa, että hänen ääntään tuskin kuuli. ”Kultaseni, minulle on samantekevää, vaikka viettäisit kaiken vapaa-aikasi muiden miesten perässä ravaten, mutta sinulla voisi olla edes sen verran säädyllisyyttä, ettet raahaisi minua mukanasi. Mitä oikein kuvittelit? Että minä ja Olivia istumme baarissa puhumassa mukavia sillä aikaa kun sinä liehakoit hänen aviomiestään?” Gregoryn äänen voimakkuus alkoi jo nousta (ehkä hän alkoi siis leppyä) ja Valerien ääni vasta kauas kantoikin. Ei siis ollut ihmekään, ettei kumpikaan huomannut heitä lähestyneitä miehiä, ennen kuin eräs heistä varovasti naputti Gregoryn olkapäätä. ”Ja mitä sinä sitten haluat??” Gregory huusi miehelle niin, että tämä perääntyi muutaman askeleen, ennen kuin muisti, mitä oli puuhaamassa.
”Ryöstöähän minä,” hän vastasi ja hänen kaverinsa katsoi parhaaksi tarkentaa: ”Eli me siis ryöstämme teidät. Mukaamme.” Osoittaakseen, että olivat tosissaan, kolmas mies tarttui Valerieta käsivarresta ja veti lähemmäs itseään.
”Näpit irti minun vaimostani.”
Jos Gregory ja Valerie eivät olisi juuri riidelleet, kaikki olisi voinut päättyä toisin. Gregory olisi ehkä osannut kiinnittää hieman enemmän huomiota siihen, että kaikilla kolmella miehellä oli aseet ja vähän vähemmän siihen, että eräs näistä miehistä käpälöi hänen vaimoaan. Gregory mursi mieheltä nenän. Ja toinen miehen tovereista ampui Gregoryn.
osa 20. Zombeja täällä näin.
osa 20
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti