Hömpän viemää 20.

osa 1
osa 19

Riffraff kaiveli tyytyväisenä maata tutun lintualtaan vierellä. Nyt kun Gregory ei ollut kotona – eikä enää koskaan olisikaan – kukaan ei ollut marmattamassa sille ja se sai rauhassa puuhastella. Se oli juuri saanut urakkansa päätökseen, kun Maya tupsahti pihalle. Maya oli tullut Nickin ja Shanen kanssa hakemaan muutamia tavaroitaan (tietämättömänä Italian tapahtumista) ja nähnyt tutun koiran ikkunasta. Hän ryntäsi pihalle huutaen ja Riffaff pinkaisi pakoon. Sitten Maya näki, mitä koira oli kaivanut esiin ja mykistyi hetkeksi täysin. Hän toipui vasta, kun Shane ilmestyi ihmettelemään, minne Maya oli jäänyt.
   ”Shane, hae Nick, teidän täytyy nähdä tämä”, Maya henkäisi ja Shane teki työtä käskettyä. Kun koko kolmikko oli kasassa, Maya osoitti lintulaudan vieressä olevan kuopan pohjalle.
   ”Katsokaa, mitä se rakki löysi.” Aivan kuopan pohjalla oli ikivanhalta näyttävä keskikokoinen kirstu. Nick hyppäsi kuoppaan ja kaivoi kirstua hieman enemmän esille sillä välin, kun Maya kävi etsimässä jotain jolla sen saisi murrettua auki. Mayan palatessa hiilihangon kanssa pojat olivat yhdessä saaneet arkun ylös kuopasta ja Shane väänsi sen kannen auki. Se oli täynnä kolikoita, kultaa ja hopeaa. Shane sai ensimmäisenä suunsa auki:
   ”Isäsi ei varmaan olisi estänyt sitä koiraa kaivamasta täällä, jos olisi tiennyt.” Maya ei osannut vastata. Hänen aivonsa olivat jumittuneet kohtaan ’olen rikas, jihuu’ eivätkä suostuneet siitä ajatuksesta jatkamaan eteenpäin. Nick huomasi rikospaikalle palanneen kaivajan ensimmäisenä ja osoitti koiran muille.
   ”Mahtaisiko se löytää lisää aarteita, jos sitä seuraisi?” hän kysäisi ihan vitsinä, mutta sellaisilla kysymyksillä on taipumus saada miettimään asiaa hieman vakavamminkin ja kohta koko kolmikko pinkoi Riffraffin perässä pitkin Salemvillen katuja. Riffraff oli mielissään uusista ystävistään ja päätti näyttää niille erään toisen jännältä tuoksuvan paikan. Se ravasi suoraan eräälle toiselle pihalle ja alkoi kaivaa ja kunhan Maya, Shane ja Nick olivat saaneet hengityksensä tasaantumaan, he kehuivat ja kannustivat sitä kaivamaan nopeammin. Piha oli onneksi Waldemar Caillen – tai no, sittemmin Sydney Caillen – kaupunkitalon, joten kenellekään ei juolahtanut mainita talon omistajalle mitään. Eihän sen miehen koskaan oikeastaan nähty asuvan tässä talossa, hän vaikutti oleilevan enimmäkseen huvilassaan. Kun Riffraffin urakka oli valmis ja se istahti ylpeänä häntäänsä heiluttaen kaivamansa kuopan vierelle, kolmen ystävyksen tyrmistys oli vielä suurempi kuin aikaisemmin, sillä tällä kertaa heitä ei odottanut kuopan pohjalla aarre, vaan jotain paljon karmivampaa. Yllättäen Riffraff vinkaisi hädissään ja juoksi tiehensä ja järkyttynyt kolmikko kääntyi katsomaan mikä koiran oli pelästyttänyt, vain järkyttyäkseen vielä enemmän.
   ”Tiesittekin varmaan, että Salemvillen hautausmaa siirrettiin 1800-luvun alkupuolella. Sitä ennen se sijaitsi näillä main ja itse asiassa tuo nimenomainen hauta oli tarkalleen sen vieressä.”
Maya, Nick ja Shane olivat kaikki kolme kauhusta sanattomia, kun he katsoivat miestä, joka tässä elämässä käytti nimeä Sydney Caille, ja jonka muumioituneen ruumiin Riffraff oli juuri kaivanut esiin. Sydney hymyili, eikä hänen hymynsä ollut koskaan ollut niin kammottava kuin nyt.
   ”Oppikirjoissanne ei varmaankaan mainittu, että ennen kuin Salemvillen asukkaat hirttivät noituudesta syytetyn William Burroughsin, hänet yritettiin polttaa roviolla. Kukaan ei kuitenkaan kestänyt kuunnella hänen tuskanhuutojaan, vaan liekit sammutettiin ja hänet yritettiin hirttää. Koska hirttoköysi katkesi ennen aikojaan, Burroughs ei kuollut vaan oli ainoastaan tajuton, kun hänet lopulta haudattiin tänne.”
Nick yritti paeta, mutta kauhu oli lamaannuttanut hänen jalkansa ja hän rojahti maahan. Maya purskahti itkuun ja vaipui Shanen syliin, joka nyt ainoana joukosta kohtasi sinisten silmien kylmän katseen ja kuuli melkein lempeästi lausutut sanat: ”Älkää surko, te ette joudu kärsimään läheskään niin paljon.”

Sinä iltana sumu alkoi nousta Salemvillen ylle. Se alkoi ohuena usvana, joka lainehti Salemville kadulla ja keskiyöhön mennessä se jo peitti ylleen talojen katot niin sakeana, että vain sokeilla olisi ollut jokin mahdollisuus löytää tiensä sumun keskeltä. Ensin katkesivat tietoliikenneyhteydet, sitten sähköt ja ne, jotka olivat löytäneet koteihinsa ennen kuin sumu vei viimeisenkin näkyvyyden, istuivat kodeissaan pimeässä ja pystymättä ottamaan yhteyttä niihin läheisiinsä, jotka olivat sille tielleen jääneet. Näin jatkui kolme päivää ja kun neljäntenä päivänä sumu alkoi hälvetä ja sähköt palasivat, alkoivat sumun vangiksi jääneet raahustaa koteihinsa.
Benjamin oli ollut töissä sumun noustessa ja jäänyt sen vangiksi monien muiden tavoin. Nyt, kun pystyi jo näkemään eteensä Benjamin ei mennytkään omaan kotiinsa, vaan suuntasi kulkunsa kohti paljon lähempänä sijaitsevaa Arthur Starkin taloa, jossa Adriana oli Sheilan ja Dawnin kanssa kolmistaan. Adriana oli yrittänyt saada yhteyttä Shaneen jo monta päivää ja kaikki kolme olivat hädissään ja huolissaan. Nyt Adriana näki ikkunasta Benjaminin lähestyvän ja ilahtui sekä siitä, että kyseessä oli Benjamin että siitä, että kyseessä oli poliisi. Benjamin voisi varmasti auttaa löytämään Shanen. Hän avasi oven ja meni ulos Benjaminia vastaan, huomaten aivan liian myöhään laahustavan käynnin, onton katseen ja kammottavan lemun. Kukaan ulos sumuun jääneistä ei ollut jäänyt henkiin. Ei kukaan. Ennen kuin Adriana ehti paeta takaisin sisälle, hänen rakastamansa mies iski mätänevät hampaansa tämän kurkkuun. Kuului kova pamaus ja Benjaminin pää räjähti kappaleiksi. Adriana kaatui maahan miehen ruumiin alle haavoittuneena ja sotkeutuneena aivon kappaleisiin ja näki kyyneltensä läpi veljensä Aidanin, joka polvistui hänen viereensä järeästi aseistautuneena. ”Olen pahoillani, Adriana. Ehdin tänne liian myöhään.”
Sanat jäivät viimeiseksi asiaksi, jonka Adriana kuuli ennen kuin hänen elämänsä päättyi laukaukseen. Aidan nousi sisarensa ruumiin viereltä ja katsoi Beatriceen.
   ”Kiitos, ettei minun tarvinnut tehdä sitä itse.” Beatrice vain nyökkäsi. Aidan oli jo pelastanut Beatricen hänen veljeltään Johnilta ja veljenpojaltaan Keviniltä, joka oli muuttunut zombiksi aivan Beatricen silmien edessä. Beatrice meni sisälle hakemaan Dawnin ja Sheilan sekä ruokaa sillä välin, kun Aidan haki Arthurin museoauton – ainoan toimivan auton, johon he pääsivät käsiksi. Sheila lastasi pahoin järkyttyneet lapset takapenkille ja auttoi Aidania pakkaamaan mukaan ruuat ja Arthurin asekaapin sisällön. Beatrice istui kuskin penkille ja Aidan hänen viereensä ja nuo neljä lähtivät matkaan kohti Salemvillen kaupungin rajaa läpi sumun, joka oli jälleen alkanut nousta. Taakseen he jättivät kadut, joita pitkin kuolleet vaelsivat sekä William Burroughsin, joka katsoi heidän peräänsä merkillinen hymy huulillaan.