Amaranthe 10

Meinasikin käydä niin, että olisi tullut Ellakors ennen aikojaan, mutta katsoin sitten listasta, mikä olisi vuorossa. Tämä osa näyttäisi olevan lopullista syynäystä vailla, joten siinä toivottavasti ei ole mitään kovin hämärää. Enemmän kuin tavallisesti.

osa 1
osa 9

Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun noita lähetti prinsessa Amaranthen kotiin. Hän oli edelleen heikossa kunnossa nekromantikon lähettämän demonin hyökkäyksestä ja niinpä sir Percivalin johtaman ritarijoukon ei ollut juurikaan hankalampaa murtautua noidan kartanoon kuin mihin tahansa toiseen järeäoviseen rakennukseen. Ritarit jakautuivat ryhmiin käydäkseen valtavan kartanon nopeammin läpi. Sir Percival itse kuului neljän ritarin joukkioon, joka löysi noidan ruokasalista. Eräs vähemmän kostonhimoisista ritareista joutui pidättelemään sir Percivalia, joka olisi saman tien käynyt kaulankatkaisupuuhiin. ”Meidän täytyy ensin löytää prinsessa, noita on voinut piilottaa hänet jonnekin.” Ritari toppuutteli. Noita teeskenteli ettei kuullut huomautusta. ”Istukaa toki teelle”, hän sanoi viitaten kohti pöytää, jolle oli katettu oma kuppi jokaista tunkeutujaa kohden. Kukaan ei istunut, vaikkakin yksi ritareista katsoi kattausta haikeana. ”Teillä on varmaan ollut pitkä matka”, noita huomautti ja sai toivomansa tiedon, kun teen perään haikaileva ritari myönsi heidän lähteneen neljä päivää sitten. Ritarit olivat lähteneet pelastusmatkalleen vasta sen jälkeen, kun prinsessa Amaranthen olisi jo pitänyt olla kotonaan. Kun häntä viemään lähteneet vaunutkin olivat jo ennättäneet palata.
  ”Kerro missä prinsessa on”, sir Percival vaati ja yritti korostaa vaatimustaan kaatamalla pöydän nurin. Pöytä vain oli moiseen turhan järeää tekoa eikä sir Percivalin onnistunut kuin helisyttää sille katettuja astioita.
  ”Pelkäänpä, ettei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan prinsessaa varastossa. Jos jätät yhteystietosi voin ilmoittaa, kun saan täydennystä.”

Prinssi ja merihaltia 3

Koska nyt tässä koneella satun olemaan...

Jestas, kun on lyhyt satumus. Ja tässä onkin sitten kaikki, ellen saa joskus valmiiksi pahisversiotani.

Riippuen siitä onko mielialani ensi viikolla samaan aikaan "hitot tästä" vai "täyttä vauhtia loppuun" on mahdollista, että jo silloin tulee seuraava surkea tarinanpätkä.

osa 1

osa 2

Eräänä päivänä päätti kuningas järjestää suurenmoiset tanssiaiset. Niihin kutsuttaisiin kaikki seudun naimaikäiset nuoret neidot, sillä kuningas toivoi poikansa löytävän itselleen morsiamen. Tasapuolisuuden vuoksi tanssiaisiin kutsuttiin myös lukuisia nuoria miehiä, täytyihän morsianehdokkailla toki olla riittävästi tanssittajia. Lorelai pukeutui kauneimpaan pukuunsa, toiveikkaana uskoen tilaisuutensa tulleen ja ahdistuneen tietoisena siitä, että kolme kuunkiertoa oli melkein kulunut. Sekä kuninkaan, että Lorelain toiveet olivat turhia, prinssi Nikolai ei kiinnittänyt erityistä huomiota yhteenkään nuoreen neitoon, vaan paistatteli tasapuolisesti heidän kaikkien suosiossa. Ystäviään prinssi kyllä yllytti tanssimaan ja moni nuori mies saikin juhlista morsiamen itselleen, vaikka Nikolai itse jääräpäisesti kieltäytyi liittymästä kihlautuneiden joukkoon.

Lopulta Lorelain onnistui herättää prinssin huomio, mutta vaikutus ei ollut toivotunlainen. Prinssillä ei nimittäin ollut aikomustakaan itse käydä tanssiin, sen sijaan hän usutti Silasin tytön seuraksi parketille. Silas olikin oivallinen tanssipari merihaltiatytölle, sillä jopa lasinsiruja saappaissaan hän liikkui lähes yhtä kevyesti ja sulavasti kuin tämäkin. Muut parit väistyivät lattialta katsellakseen heidän tanssiaan, eikä kukaan tuntunut huomaavan, miten Lorelain silmät alituiseen hakeutuivat prinssin puoleen ja miten Silas vähitellen kalpeni tuskiensa käydessä kestämättömiksi.

Musiikin päätyttyä Silas kumartaen jätti hajamielisen Lorelain tanssilattian laidalle ja yritti nopeasti päästä juhlasalista, mutta ennätti vain ovelle ennen kuin vajosi tiedottomana lattialle. Prinssi ja muutamat muut kerääntyivät huolestuneina virvoittelemaan miestä ja tietysti pian huomasivat tämän yhteen ommellut huulet sekä saappaiden saumoista tihkuvan veren. Sana levisi juhlaväen keskuudessa eikä aikaakaan, kun joku keksi selityksenkin: prinssin ystävä oli noita. Johtopäätös oli tietenkin oikea, mutta ihmisten käsitys noidista oli aivan vääristynyt. Jopa sellaiset, jotka olivat jo vuosia tunteneet Silasin pelästyivät ja vaativat nyt hänen vangitsemistaan, eikä kuningas voinut kuin taipua kansansa tahtoon.

Amaranthe 9

osa 1
osa 8

Mies avasi silmänsä, muisti kuka oli ja toivoi, ettei olisi tehnyt kumpaakaan. Kunhan oli ensin onnistunut hyväksymään vallitsevan tilanteen kaikessa epämiellyttävyydessään, miestä alkoi askarruttaa eräs kysymys, joka jossain muodossa askarruttaa kaikkia toisinaan. Lyhyesti tämä kysymys oli ’miksi’. Tarkemmin ottaen miestä kiinnosti tuolla hetkellä nimenomaan miksi oli hengissä, eikä siinä ollut kyse mistään syvällisestä pohdiskelusta. Miehen viimeiset muistot olivat hyvin selkeitä ja hän todella tahtoi tietää miksi kukaan ei niiden muistikuvien ja tämän hetken välisenä aikana ollut tappanut häntä.

Amaranthe heräsi salongin sohvalta hiipuvan takkatulen äärestä. Noita istui hänen jalkopäässään eikä Amaranthe edes hätkähtänyt hänet nähdessään. Hän oli jossain vaiheessa huomaamattaan tottunut tämän ulkonäön puutteeseen.
  ”Mistä se arkku oikein oli peräisin?” Amaranthe kysyi. Hän ei tiennyt mitä oli tapana jutustella ihmisten kanssa, jotka ovat viettäneet viimeiset kolme päivää tiedottomana, joten hän ei jutustellut mitään vaan meni suoraan asiaan.
  ”Nekromantikko lähettää minulle viehättäviä pikku otuksiaan aina kun suinkin pystyy siinä toivossa, että jokin niistä onnistuisi tappamaan minut. Tavallisesti vain yhden vuosittain, koska hän ei tahdo ottaa riskiä, että jokin niistä onnistuisi ensin tappamaan hänet itsensä.” Noita katsoi Amaranthea niin pitkään, että prinsessalle tuli epämiellyttävä olo. ”Miksi olet yhä täällä?”
  ”Koska isäni tarvitsi apua pitääkseen kuolleiden armeijan poissa Aquileasta.” Amaranthe sanoi hämmentyneenä.
  ”Miksi olet yhä täällä?” Noita toisti. Hän tiesi aivan hyvin, että oli mennyt useita päiviä joiden aikana mikään ei olisi estänyt Amaranthea lähtemästä, eikä kukaan olisi ilmestynyt hakemaan häntä takaisin.
  ”En minä voinut vain jättää sinua”, Amaranthe vastasi närkästyneenä.
  ”Se olisi ollut huomattavasti vähemmän vaivalloista kuin tänne jääminen”, noita huomautti. Ei hän itsekseen ollut siirtynyt eteishallista vuoteeseen. ”Olisit myös voinut tappaa minut ja palata kotiin sankarina. Olen havainnut sen hyvin suosituksi toimintatavaksi vangittujen kuninkaallisten keskuudessa.”
  ”Ei olisi tullut mieleenikään!” Amaranthe kivahti nyt jo jokseenkin järkyttyneenä.
  ”Huomasin. Kasvatuksessasi täytyy olla jotain vikaa.” Noita totesi rauhallisesti ja lisäsi: ”Lähetän sinut kotiin huomenna.” Amaranthe ei ollut uskoa korviaan. ”Heitätkö minut ulos? Miksi?”
  ”Sinun pitäisi olla vankini. Jo siinä että kutsut vapauttamistasi ulosheittämiseksi on riittävästi syytä.” Amaranthe oli kiukkuinen ja tuli vielä kiukkuisemmaksi, koska noita oli oikeassa – hänen olisi kuulunut olla iloinen ja kiitollinen. ”Miksi juuri nyt?”
  ”En ymmärrä sinua joten en voi luottaa sinuun. Nekromantikko lähettää vielä jonkun tarkistamaan millaista jälkeä hänen pikku lemmikkinsä sai aikaan ja kun niin tapahtuu en tahdo sinua seisomaan selkäni taakse. En tahdo sinua tänne.” Asia selvä. Amaranthe pääsisi kotiin, hänen ei tarvinnut sitä varten paeta ja ainoa asia jota kannatti surra oli, että hänellä oli jäänyt kellarin siivous puolitiehen (Amaranthe inhosi jättää asioita kesken). Eräs asia piti kuitenkin vielä hoitaa.

Prinssi ja merihaltia 2

osa 1

Meren äärellä sijaitsevassa linnassa eli komea prinssi Nikolai, joka yhdessä ystävänsä Silasin kanssa kävi mielellään rannalla kävelemässä. Heidät juuri oli merihaltiakin matkoillaan nähnyt. Eräänä päivänä rannalla kulkiessaan prinssi ystävineen löysi hiekalta nuoren, kauniin neidon. Kyseessä oli tietysti ihmiseksi haikaillut merihaltiatyttönen, joka muodonmuutoksensa rasittamana oli menettänyt tajuntansa. Huolehtivana Nikolai kumartui tytön puoleen, joka virotessaan ensisilmäyksellä rakastui komeaan prinssiin. Mutta voi, kun tyttö yritti puhua, ei hänen ääntänsä kuulunutkaan, sillä merihaltioiden ääni kantoi vain aaltojen alla. Sitä ei tyttö ollut osannut odottaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka voisi ilman ääntään kertoa tunteistaan ja saada niille vastakaikua. Prinssi huomasi mykän tyttöparan hädän ja oitis tarjosi tälle suojaa luotaan linnasta. Haltia tietenkin sen enempää miettimättä tarttui tarjoukseen, joka antoi hänelle tilaisuuden olla lähellä prinssiä.

Koko linnan väki ihastui rannalta löytyneeseen tyttöön, niin kuningas ja kuningatar kuin myös koko muu hoviväki. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, hän myös liikkui keveästi kuin aalloilla keinuen ja oli hyväkäytöksinenkin. Hovineidot kilvan pukivat tyttöä upeisiin silkkeihin ja brokadeihin ja herrat lahjoittivat hänelle kallisarvoisia koruja. Tytöllä ei kuitenkaan ollut silmiä kuin prinssi Nikolaille. Nikolai oli tavattoman mieltynyt tyttöön, kutsui tätä pikku Lorelaikseen ja mielellään puheli tytön kanssa, vaikka tämä ei hänen surukseen pystynytkään vastaamaan. Prinssi ei kuitenkaan ymmärtänyt pikku Lorelainsa tunteita. Niin tottunut hän jo oli naisten ihailuun, ettei huomannut, milloin oli kyse jostain syvemmästä ja niinpä tämä sai turhaan toivoa prinssiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa.

Prinssin ystävä Silas oli noita ja nähnyt merihaltioita ennenkin. Hänen oli helppo huomata, mikä Lorelai todellisuudessa oli. Näin ollen hän tiesi myös, minkälainen kohtalo tyttöä uhkasi ellei tämä saisi vastakaikua tunteilleen. Olihan ilmiselvää, että tytön sydän oli jo ensi hetkellä kääntynyt prinssin puoleen. Aivan yhtä selvää oli, etteivät viehkeäliikkeisen, mutta äänettömän tytön kaihoisat katseet riittäisi ailahtelevaisen prinssin tunteita herättämään. Silas piti varmana, että tyttö olisi tuhoon tuomittu ja toivoi voivansa tämän pelastaa. Hän tutki lukuisia loitsukirjojaan etsiessään kuumeisesti apua haltianeitoa uhkaavaan kohtaloon. Haltiat eivät tunteneet parannusta tytön nauttimalle rohdolle, mutta ihmiset saattoivat hyvinkin sellaisen tuntea ja tosiaan, pitkään etsittyään noita lopulta löysi kaipaamansa avun: sijaiskärsijän.

Prinssi ja merihaltia 1

Tämä on hyvä, tämä harvempi julkaisutahti.

Lookinen on suoraan sanottuna moderni versio siitä, kun joku hullu käy yksikseen metsässä huutamassa ja kun julkaisupäivien välissä on kaksi viikkoa, tämä hullu ehtii jopa ajoittain tuntea itsensä ihan normaaliksi, täysjärkiseksi, säälittäväksi yksinäiseksi sohvaperunaksi ennen kuin on aika palata tänne korpeen huutelemaan.

Valitettavasti tässäkin hienosti hohtelevassa hopeareunassa on keskellä se synkkä pilvi. Tällä tahdilla menee vähintään joulukuuhun, ennen kuin lookinen kuihtuu hengiltä. 

Se on pitkä aika huudella metsässä.

Kauan sitten, kun maailman merissä ei vielä ollut niin paljon saasteita kuin nykyisin, eli niiden syvyyksissä monenlaisia ihmeellisiä olentoja, kuten haltioita. Haltioita toki eli aikoinaan maallakin, mutta meren haltiat erosivat heistä siten, että heillä oli jalkojen tilalla pyrstö. Merenhaltiat pysyttelivät yleensä piilossa ihmisiltä, mutta toisinaan jonkun onnistui nähdä vilaus varomattomasta yksilöstä ja niin päätyivät merenhaltiat ihmisten kertomuksiin, tosin pelkkinä taruhahmoina. Ihmiset kutsuivat merihaltioita monilla eri nimillä kuten näkki, vetehinen ja merenneito, eikä heillä ollut aavistustakaan, että näitä kalanpyrstöisiä ihmisolentoja oikeasti eli aaltojen alla.

Kerran sitten kävi niin, että eräs merihaltia – viisikymmenvuotias, mutta haltiaksi vielä nuori tyttönen – pinnalla käydessään sattui katsomaan rannalla sijaitsevaa linnaa ja valtakuntaa sen ympärillä ja mieltyi suuresti näkemäänsä. Tuon päivän jälkeen ei muisto linnasta antanut haltiatytölle rauhaa, vaan hänen täytyi joka päivä päästä uudestaan sitä katselemaan. Toisinaan nuori merihaltia näki myös ihmisiä rannalla käyskentelemässä ja hänen uteliaisuutensa kasvoi entisestään, kunnes hän päätti liittyä itsekin heidän seuraansa.

Haltiat tunsivat hyvin taikuuden salat ja nuoren haltian oli helppo löytää juoma, joka muuttaisi hänen pyrstönsä jaloiksi ja kiduksensa keuhkoiksi ja sallisi hänen muuttaa pinnalla sijaitsevaan maailmaan, jonne niin kaipasi. Tytön ystävät varoittelivat häntä, yksikään haltiain tuntema loitsu ei muuttaisi hänen jalkojaan enää takaisin pyrstöksi eikä hän siis voisi enää koskaan palata mereen. He myös muistuttivat, että ellei hän kolmen kuunkierron aikana löytäisi ihmisten joukosta tosirakkautta, hänen keuhkonsa muuttuisivat takaisin kiduksiksi. Muut haltiat anelivat tyttöä muuttamaan mieltään mutta turhaan. Hän ei huolehtinut edes kivuista, joita jaloiksi halkaistulla pyrstöllä kävely aiheuttaisi. Vakuuttuneena siitä, että kolme kuunkiertoa olisi aivan riittävästi rakkauden etsimiseen, tyttö hyvästeli ystävänsä ja nousi pintaan taikajuoma mukanaan.

osa 2

Amaranthe 7

osa 1
osa 6

Paluumatkalla noita olisi ollut yhtä mykkä kuin toiseenkiin suuntaan matkatessa, mutta Amaranthe ei enää välittänyt hillitä uteliaisuuttaan. ”Miksi tarvitsit myrkyttäjien nimet?”
  ”Monien loitsujen tärkein ainesosa on särkynyt sydän.” Noita vastasi lyhyesti. Amaranthe mietti tarvittiinko kuolleen armeijan pysäyttämiseen kuninkaan särkynyttä sydäntä, mutta ei välittänyt kysyä. Vaunut vyöryivät eteenpäin määrätietoisesti vailla ohjastajaa, ohi vilahti kylä toisensa jälkeen ja pian ulkopuolelta alkoi kuulua hätääntyneitä ihmisääniä. Vaunut seisahtuivat aivan kuin kyseinen kylä olisi ollut niiden määränpää alun alkaen. Amaranthe nousi vaunuista noidan perässä ja havaitsi kylän yhdeksi niistä, joista oli turhaan etsinyt tietä kotiin.

Noita laittoi hupun päähänsä ja käveli ihmisjoukon läpi Amaranthe vanavedessään suoraan sinne, missä häly oli suurin. Ihmiset antoivat hänelle tietä huomaamattaan eikä prinsessankaan tarvinnut turvautua kyynärpäihinsä päästäkseen massojen ohi. Joukon keskustassa oli yllättävän rauhallista. Maassa lojui pahoin loukkaantunut lapsi vierellään mies, joka itki hiljaa ja nainen, joka ilmeisesti pysyi kasassa vain, koska kaikki eivät voineet romahtaa kappaleiksi. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Lapsi oli jäänyt kaatuneen puukuorman alle. Suurin osa puista oli raivattu pois ja lapsi saatu esiin, mutta sen enempää ei kukaan osannut hänen hyväkseen tehdä. Pikkuisesta kylästä ei lääkäriä löytynyt eikä lääkärikään olisi voinut tehdä juuri muuta kuin katsoa vieläkö vekarassa pihisi henki ja teeskennellä sitten olevansa hyödyllinen siihen asti kunnes pihinä lakkaisi. Noita polvistui lapsen viereen eikä kukaan estänyt häntä tai kysynyt kuka hän oli. Kukaan ei huomannut hupun huonosti kätkemiä palaneita kasvoja, kukaan ei huomannut selvästi näkyvissä olevaa karrelle palanutta kättä. Noita nosti elottoman lapsen syliinsä ja kantoi lähimpään mökkiin, perässään lapsen vanhemmat, mökin omistaja sekä Amaranthe, joka kantoi noidan kävelykeppiä. Lapsen isä itki yhä lohduttomasti, äiti oli jäykkä ja kalpea. Koko kylä oli nyt hiljainen ja vakava, hätääntynyt hälinä oli vaiennut.

Amaranthe 6

Aikataulusta poiketen ylimääräinen roska tällä viikolla koska...

...minua vain huvittaa kuluttaa aikaani tähän tyhjänpäiväisyyteen juuri nyt.

...rinsessa oli kovin lyhyt.

...jossain vaiheessa välistä jäänyt maanantaijulkaisu on sotkenut aikatauluni.

...juuri siksi.

...tämä on minun lookini ja teen mitä haluan.

Jos kahjo sekoilee blogissa, eikä kukaan ole sitä lukemassa, onko se silti kahjoa? 

osa 1
osa 5

Kotiin pääsyn toivon hieman hiivuttua Amaranthe oli alkanut lähteä harharetkilleen lähinnä seuraa etsimään ja tavallisesti suuntasi kulkunsa kylään, jossa eräs tietty vanha herra mielellään kertoili hänelle kaikenlaista soopaa. Vietettyään suuren osan päivää ja iltaakin kuunnellen juttua öhkömönkiäisistä, joita kuulemma asui lähimetsissä (”Ne ovat oikeasti kirottuja menninkäisiä, tiedätkös.”), Amaranthe oli jo kulkemassa kartanon suuntaan samalla kun odotti kyytiään saapuvaksi. Keskiyö oli lähestymässä, kylä oli jäänyt kauas taakse ja Amaranthe totesi kulkeneensa harhaan, sillä tie muuttui kapeaksi poluksi ja katosi lopulta kokonaan pensaiden sekaan. Hän ei ollut huolissaan. Amaranthe ei voinut eksyä niin perusteellisesti, että noidan vaunut eivät häntä löytäisi. Amaranthea ei kuitenkaan suuresti kiinnostanut tarpoa pensaikossa, joten hän kääntyi ympäri päästäkseen takaisin tielle. Pensaikosta kuului rapinaa. Pensaikosta kuului aina rapinaa. Tällä kertaa rapinan vain aiheutti valtava eläin, joka kävi Amaranthen kimppuun ennen kuin prinsessa ehti kunnolla nähdä mikä se oli. Öhkömönkiäinen varmaankin. Amaranthe potkaisi olentoa ja vinkaisten se irrotti otteensa Amaranthen raadellusta käsivarresta. Koira. Tavallinen suuri ja häijynlainen koira. Koiran perässä tuli kaksi muuta rapistelijaa ja ne osoittautuivat tavallisiksi suuriksi ja häijynlaisiksi ihmisiksi. Toinen miehistä tarttui koiran kaulapantaan ja esti sitä käymästä uudestaan Amarantheen kiinni. Miehet katsoivat Amaranthea niin epämiellyttävästi hymyillen, että prinsessa olisi mieluummin kokeillut onneaan koiran kanssa. Hän pohdiskeli juuri mitä kannattaisi potkaista seuraavaksi, kun miesten ilmeet muuttuivat niin järkyttyneiksi, että Amaranthe tiesi katsomattakin mitä hänen selkänsä taakse oli ilmaantunut. ”Siinähän kyytini jo saapuikin”, hän totesi tyynesti, käänsi miehille selkänsä ja nousi noidan vaunuihin äärimmäisen tyytyväisenä siitä, että kaikki kolme öhkömönkiäistä jäivät kauas taakse.

Ilkeä prinsessa 3

osa 1
osa 2

Vasta nyt, jäätyään oman onnensa nojaan Sofia tajusi, kuinka paljon oli siihen mennessä pakomatkallaan apua saanut. Hän yritti myös hoitaa Alexia, mutta melkoisen heikoin tuloksin, kun ei oikein osannut huolehtia itsestäänkään. Kun ei nuori mies vielä kolmen päivän kuluttuakaan vironnut, tuli Sofia jo aivan epätoivoiseksi ja purskahti itkuun. Kuin ihmeen kaupalla mies avasikin silmänsä ja nyt, kun pystyi kysymään neuvoja, prinsessan oli helppo hoitaa nuorukainen sellaiseen kuntoon, että he saattoivat palata linnaan.

Tällä välin oli prinsessa Sofiaa etsitty kuumeisesti ja kuningas oli luvannut löytöpalkkion sille, joka toisi tämän ehjänä takaisin. Palkkioon ei tietenkään kuulunut puolta valtakuntaa tai prinsessan kättä; kuninkaalla ei ollut aikomustakaan menettää vasta takaisin saatua tytärtä miehelään. Myös kadonneesta palvelijasta oli luvattu palkkio. Sekä kuningas että kuningatar näet uskoivat tämän siepanneen prinsessan ja halusivat petturin tuomittavaksi. Kun rähjäinen kaksikko sitten saapui linnaan, prinsessa kiidätettiin pestäväksi ja puettavaksi ennen kuin hän ehti sanaakaan sanoa ja uskollinen Alex-parka kahlittiin ja viskattiin tyrmään.

Jopas oli onnettoman pituinen pätkä. Joka tapauksessa, tässä kaikki Sofiasta.

Onnellinen loppu. Prinsessa pääsi kotiin rakastavan perheen luo. Hurraa.

Amaranthe 5

Joulun kunniaksi!

...ihan tavallinen maanantaipäivitys.

Minä mitään joulua kunnioita.

 osa 1
 osa 4

Yksi toisensa jälkeen oli uljaita sankareita lähtenyt matkaan prinsessa Amaranthea pelastamaan ja yksi toisensa jälkeen he olivat palanneet nöyryytettynä takaisin. Osa ei ollut edes kehdannut palata tunnustamaan kuningas Robertille tappiotaan vaan oli luikkinut suoraan kotiin. Karvain tappio oli varmaankin ollut sir Percivalilla, jolta noita oli kyninyt kauniit kullankeltaiset hiukset, mutta suunnilleen yhtä onnettomasti oli mennyt toisillakin sankareilla. Vapaaehtoisten joukko hupeni ja prinsessa Amaranthe yhä vain pysyi noidan hoteissa. Vähemmän menestyneet ritarit eivät uskaltaneet edes kokeilla jotain, missä hirviöitä päivittäin tappavat eivät onnistuneet. Menestyneet ritarit – ne, joilla yhä oli hiven ylpeyttään jäljellä – eivät uskaltaneet kokeilla onneaan toistamiseen. Nekromantikko, joka tappoi vastustajansa, ei tuntunutkaan enää niin pahalta vastustajalta, kun vastassa oli ollut noita, joka vain piti pilkkanaan. Ei tosin kukaan vieläkään halunnut nekromantikon luo marssia, eihän toki…

Vielä oli prinssi Edric. Hän oli isänsä kolmannen vaimon seitsemäs lapsi ja yksi hänen isoveljistään oli jo noussut hallitsijaksi heidän isänsä sijaan. Edric oli jokseenkin epävarma siitä saattoiko häntä edes prinssiksi kutsua, mutta oli kuitenkin matkustanut Aquileaan haluten tehdä edes jotain kuningas Robertin ja siepatun prinsessan hyväksi. Edricillä ei ollut suuria luuloja itsestään. Edes villeimmissä unelmissaan hän ei pitänyt itseään sankarina. Edric ei ollut tarjoutunut lähtemään nekromantikkoa voittamaan, koska tiesi mahdollisuutensa tavattoman pieniksi eikä hän ollut lähimainkaan ensimmäisten joukossa, jotka lähtivät noitaa hätyyttämään. Vasta kun suurin osa tarjokkaista sankareista oli lähtenyt prinsessaa pelastamaan ja epäonnistunut, alkoi Edric ajatella, että hänenkin täytyi kokeilla onneaan. Hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen tomppeli ja ajatteli, että jos hän vain keskustelisi noidan kanssa järkevästi, he ehkä pääsisivät lopputulokseen, joka miellyttäisi kaikkia osapuolia.

Ilkeä prinsessa 2

osa 1

Tullessaan jälleen tajuihinsa Alex pian käsitti prinsessan häipyneen ja lähti kiireesti tämän perään. Linnaa ympäröi melkein joka suunnalta aukeat niityt, joilta pakenevan kuninkaallisen olisi helposti havainnut kaukaakin, joten nuori mies suuntasi kulkunsa metsään arvellen Sofian tehneen samoin. Hän arveli oikein ja saavutti pian prinsessan, jonka juhlava puku ei lainkaan soveltunut maastossa kulkemiseen.

Sofian tavoitettuaan Alex yritti turhaan taivutella tämän palaamaan linnaan ja koska ei voinut tätä väkisinkään takaisin linnaan raahata, miehen ei auttanut kuin jäädä itsekin metsään varmistaakseen, ettei Sofialle sattuisi mitään. Sofia oli päättänyt itsenäistyä ja selviytyä itse, mutta salli palvelijansa läsnäolon, koska piti tätä liian mitättömänä häiritsemään häntä. Itsenäistymisen halussaan prinsessa ei enää komennellut nuorukaista ja käskenyt tätä tekemään kaikkea, mutta hyvänä palvelijana Alex ennakoi prinsessan tarpeet ja toteutti ne pyytämättä. Itsekeskeinen Sofia ei edes huomannut, että toinen järjesti hänelle tulta, vettä ja makuusijan, levitti jopa takkinsa tämän ylle suojaksi yön viileyttä vastaan. Hän vain oli tyytyväinen, että metsään muutto sujui niin helposti.

Sofialla ei ollut hätäpäivää, mutta Alex huomasi pian vointinsa päivä päivältä heikkenevän. Nuori mies pelkäsi, ettei hänestä pian olisi mitään apua ja prinsessa jäisi oman onnensa nojaan. Vielä kerran hän yritti suostutella prinsessan palaamaan linnaan, mutta yhä jääräpäisenä Sofia kieltäytyi, eikä nuorukainen voinut kuin myöntyä. Jo seuraavana päivänä Sofian pakomatka sai ikävän käänteen, kun mikään ei enää sujunutkaan niin helposti kuin ennen. Hän ei voinut käsittää, miten kaikki oli yhden yön aikana muuttunut niin kovin hankalaksi, ennen kuin tajusi, ettei Alex enää hyörinytkään ympärillä askareita hoidellen.

Sofia löysi nuoren miehen kuumeisena saman puun juurelta, jonka alle tämä oli vetäytynyt nukkumaan, eikä kaikista ponnisteluistaan huolimatta saanut miestä hereille. Nyt prinsessa pelästyi kovin ja metsä alkoi yllättäen näyttää suurelta ja synkältä. Hän yritti huhuilla apua, mutta ei uskaltanut harhailla kovinkaan kauas sairaan miehen luota, eivätkä hänen huutonsa niin ollen tavoittaneet ketään. Häntä etsineet metsästäjät olivat jo päiväkausia sitten luopuneet metsän haravoimisesta. Koti alkoi houkuttaa; siellä ainakin oli turvallista, yllätyksetöntä ja huoletonta. Sofia kuitenkin tiesi ettei löytäisi enää takaisin palvelijansa luo jos palaisi linnaan, eikä ollut edes varma että ensin löytäisi linnan. Hän oli tunnontuskitta jättänyt tajuttoman miehen lasinpalasten keskelle, mutta ei voinut hylätä sairastunutta yksin metsään.

osa 3

Amaranthe 4

osa 1
osa 3

Eräänä päivänä, kun Amaranthe touhusi kartanossa hän kulki jälleen kerran ohi sen oven, jonka nyt varmuudella tiesi etuoveksi ja jälleen kerran hän kokeili ovea. Siitä oli tullut jo refleksi, eikä hän edes ajatellut asiaa, nykäisi vain kahvasta aina ohi kulkiessaan. Ovi aukeni. Yllättynyt Amaranthe pudotti kantamansa vesiämpärin ja lattia lainehti saippuavettä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän huomasi vain oven joka avautui oikeaan, raikkaaseen ulkoilmaan. ”Nyt voin pestä ikkunat ulkopuolelta” tuumi prinsessa ja astui kokeilevasti kynnyksen yli. Mitään kammottavaa ei tapahtunut. Amaranthe kulki kiviset portaat alas pihalle, sammaleen valtaamaa pihatietä villiintyneen puutarhan poikki. Hän työnsi auki raskaan rautaportin ja pujahti siitä linnaa ympäröivään metsään. Amaranthe kulki koko päivän taakseen katsomatta mutkaisia, paikoitellen lähes umpeen kasvaneita teitä pitkin. Hän ei löytänyt ulos metsästä. Auringonlasku tuli ja meni ja tie jatkui. Tutut suurten mustien hevosten vetämän vaunut vierivät hiljaisina Amaranthen vierelle ja seisahtuivat. Ei kuskia. Amaranthe oli kävellyt koko päivän ja illan joten hän vain nousi vaunuihin lepuuttamaan jalkojaan. Vaunut vierivät liikkeelle ja jonkin ajan perästä pysähtyivät kartanon pihaan, aivan kuten Amaranthe oli arvellutkin. Hän nousi vaunuista ja kulki lyhyen matkan vaunuista kartanon ovelle, siirsi oviaukkoon jääneen ämpärin (vesi oli jo kuivunut) ja painui sitten suoraan huoneeseensa nukkumaan. Kello löi kahtatoista.

Seuraavana aamuna Amaranthe söi tukevasti, puki kunnolliset kävelykengät ja meni kokeilemaan ovea. Se oli yhä auki. Tällä kertaa prinsessa ei tyytynyt vaeltamaan päämäärättömästi. Hän painoi mieleensä maamerkkejä ja tutki minne tiet johtivat. Illalla vaunut jälleen tulivat, veivät hänet takaisin ja kello löi keskiyötä juuri kun hän astui ovesta sisään. Kolmantena päivänä Amaranthe löysi kylän, mutta kylä oli niin pieni, ettei siellä osattu kertoa missä hän oikeastaan oli ja lisäksi oli niin myöhä, että vaunut tulivat jo hakemaan häntä takaisin. Joka päivä Amaranthe pääsi vähän pidemmälle, kun hän oppi muistamaan oikeat reitit. Joka kerta vaunut hakivat hänet keskiyöksi kotiin. Noidasta ei näkynyt vilaustakaan. Jos Amaranthe jätti vaunut huomiotta ne seurasivat häntä aavemaisen äänettöminä kunnes hän antoi periksi ja nousi kyytiin ja viilettivät sitten hirmuista kyytiä takaisin ehtiäkseen ennen keskiyötä. Kerran Amaranthe oli yrittänyt viivytellä yli keskiyön, mutta suuret, mustat hevoset jotka kulkivat ihan vieressä hipihiljaa, kävivät lopulta liian hermostuttaviksi ja hän oli noussut kyytiin vain hetkeä ennen kellon lyöntejä. Sillä kertaa matka oli ollut niin töyssyinen että Amaranthe päätti jatkossa nousta suosiolla kyytiin hyvissä ajoin. Kunnes löytäisi tien kotiinsa asti, tietenkin. Hän soi pienen huolestuneen ajatuksen sille mahdollisuudelle, että vaunut seuraisivat häntä kotiinkin ja siitä lähtien koko hänen loppuelämänsä. Ne saattaisivat tehdä tanssiaisissa käymisen hankalaksi, mikä tarkemmin ajatellen ei kyllä ollut kovin suuri haittapuoli.

Ilkeä prinsessa 1

Elipä kerran, kaukaisessa maassa, kuningas ja kuningatar, jotka olivat pitkään toivoneet lasta. Lopulta toive toteutui ja heille siunaantui tytär, joka kauneudessaan veti vertoja kaikille valtakunnan neidoille. Nimeksi tytölle tuli Sofia. Kuningas ja kuningatar palvoivat tytärtään ja halusivat antaa tälle kaiken, mitä tämä suinkin saattoi toivoa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: peläten menettävänsä ainoan lapsensa kuningaspari kielsi tyttöä koskaan lähtemästä linnasta.

Kielto ei lainkaan miellyttänyt prinsessaa, joka oli tottunut saamaan kaiken ja lievittääkseen tyttärensä mielipahaa kuningas ja kuningatar hemmottelivat tätä entistä enemmän. He eivät kuitenkaan tajunneet, että kaikki lelliminen ja hemmottelu, ylistäminen ja palvonta tekivät Sofiasta ylpeän ja itsekkään. Prinsessa kävi yhä vaativammaksi ja ellei hänen toiveitaan toteutettu riittävän nopeasti alkoi hän kiukutella ja heitellä palveluskuntaa tavaroilla.

Palvelijat alkoivat pian pelätä äkkipikaista prinsessaa, joka ei milloinkaan ollut tyytyväinen. Kuninkaalle ja kuningattarelle tilanne oli hankala. He eivät tahtoneet komennella ainoaa tytärtään, mutta ei tämän toisaalta myöskään voinut antaa jatkuvasti pahoinpidellä palvelijoita. Neuvottomina kuningas ja kuningatar pyysivät apua valtakunnan viisailta. Eräällä heistä olikin ehdotus: prinsessa Sofialle hankittaisiin oma palvelija. Joku, joka noudattaisi tämän oikkuja ja suojaisi muuta palveluskuntaa lenteleviltä tavaroilta. Läheisestä kylästä sopiva henkilö löytyikin, kärsivällinen nuorukainen Alex, joka määrättiin sekä pitämään prinsessa linnan muurien sisällä, että noudattamaan tämän mitättömimpiäkin käskyjä.

Prinsessa ei vain ollut tyytyväinen. Joka päivä hän haaveksuen katseli ikkunastaan linnan muurien toiselle puolen. Kaikista hänen pyynnöistään huolimatta kuningas ja kuningatar eivät suostuneet häntä sinne päästämään ja vähitellen vapaudenkaipuu kasvoi hänelle pakkomielteeksi. Sofia suunnitteli pakoaan ja varsinkin sitä, kuinka pääsisi palvelijastaan Alexista, joka oli suurin este hänen ja ulkomaailman välillä. Eräänä päivänä Sofia sitten keksi ratkaisun.
  ”Ota pois nuo verhot. Ne pimentävät auringon”, hän vaati Alexilta, vaikka vasta pari päivää aikaisemmin oli vaatinut samaisten verhojen ripustamista, koska aurinko häikäisi hänen herkkiä silmiään.

Nuorukainen oitis nouti jakkaran ja kipusi pikimmiten toteuttamaan prinsessan toiveen, aivan kuten hänen kuuluikin. Kun Alex sitten seisoi kiikkerällä jakkaralla, kurkotellen verhoihin yltääkseen, prinsessa ojensi siron kätensä ja tönäisi tätä. Nuori mies menetti tasapainonsa ja suistui jakkaralta suoraan päin ikkunaa. Kaikeksi onneksi ikkunan toisella puolen oli parveke, muutoin olisi hänelle varmasti käynyt hullusti. Nytkin hän pudotessaan ikkunan läpi menetti tajuntansa ja jäi parvekkeelle lasinsirujen keskelle lojumaan. Tyytyväisenä suunnitelmansa onnistumisesta prinsessa jätti vartijansa ja livahti linnasta kenenkään huomaamatta.

osa 2

Amaranthe 3

osa 1
osa 2

Nekromantikon kaamea, kuolleista muodostuva armeija oli jatkanut lähestymistään niin kauan, että pelättiin jo noidan pettäneen osansa sopimuksesta. Kaikki, jotka katsoivat olevansa tarpeeksi korkeassa asemassa kertoakseen mielipiteensä kuninkaalle, vakuuttivat tälle, että noita oli koko ajan aikonut vain viedä prinsessan mennessään ja jättää valtakunnan nekromantikon käsiin. He joutuivat pettymään, kun armeija seisahtuikin tarkalleen maan rajalle niin, ettei edes yksi ainoa kuolleen sotilaan hiussuortuva koskettanut rajan toista puolta. Nyt noidan petturuutta toitottaneet ihmiset olivat hyvin kovaäänisesti yhtä mieltä siitä, ettei näin epämiellyttävää tapaa hoitaa asia voinut lukea asian hoitamiseksi ollenkaan. Kun he olivat jonkin aikaa tätä vakuutelleet itselleen, toisilleen ja kuningas Robertille, yhden ainoan yön aikana suuret lintuparvet lensivät rajalle ja veivät mätänevän armeijan pois pala kerrallaan.

Pian sinnikkäimmätkin valittajat huomasivat, että oli käynyt kovin hankalaksi syyttää noitaa sopimuksen rikkomisesta. Silloin he yksinkertaisesti vaihtoivat sävelmää. ”Sopimus oli alun alkaen silkkaa huijausta”, vakuutti kuninkaan neuvonantaja Harold päivittäin. Kuningas Robert oli maansa turvallisuuden varmistamisesta luvannut noidalle palkkioksi sen, mikä häntä ensinnä tulisi vastaan hänen palatessaan kotiin. Selvästi oli prinsessa Amaranthen hevonen voittanut turvan mitalla.
  ”Aivan, hevonen päätti ihan itsekseen lähteä minua vastaan ja raahasi vastentahtoisen tyttäreni mukanaan”, kuningas Robert oli vastannut tähän saivarteluun, mutta eihän häntä kukaan kuunnellut, ei varsinkaan Harold. Harold jo pohti täyttä häkää huomaisiko noita, jos tälle annettaisiin hyvitykseksi prinsessasta jokin vähemmän arvokas hevonen. Prinsessan oma ratsu kun oli tavattoman kallis yksilö. Kaikki olivat niin keskittyneitä häijyyn, prinsessoja sieppaavaan noitaan, ettei kukaan muistanut nekromantikkoa. Hänen kuollut armeijansa oli pakotettu pysähtymään Aquilean rajalle ja joutunut lintujen hajottamaksi, mutta nekromantikko itse oli yhä voimissaan ja saattoi koska tahansa tehdä uusia joukkoja vastenmieliseen armeijaansa. Nyt nekromantikon oli pakko keskittää huomionsa vähäisempiin valtakuntiin, mutta oli melko varmaa, että hän hyökkäisi Aquileaan heti ensi tilaisuuden tullen. Oli noidan – ja Amaranthen – ansiota, ettei nekromantikko ollut vielä saanut tuota kaipaamaansa tilaisuutta.

Amaranthe 2

osa 1

Amaranthe katsoi ympärilleen. Hän oli tullut valtavaan saliin, joka ei voinut kuulua kuin linnaan tai kartanoon. Kaikki oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Tauluista ei voinut nähdä mitä ne esittivät, valo pääsi hädin tuskin ikkunoiden läpi. Kuitenkin saattoi nähdä paikan olleen joskus hyvin kaunis.
  ”Tervetuloa uuteen vankilaasi”, noita julisti, kun Amaranthe katseli silmät ammollaan lian ja pölyn määrää. ”Löydät täältä kaiken mitä tarvitset kunhan etsit tarpeeksi kauan. Voit mennä kaikkialle paitsi itäsiiven lukittuun huoneeseen ja jotta houkutus ei kävisi liian helpoksi vastustaa, tässä on kyseisen huoneen avain.” Näyttävästi kuin taikuri noita veti takkinsa uumenista koristeellisen, hopean värisen avaimen. Näyttävästi hän laski avaimen salin reunassa olevalle hyllylle ja siinä silmänräpäyksessä oli poissa. Ensimmäistä kertaa elämässään Amaranthe oli aivan yksin.

Kartanosta todella löytyi kaikki, mitä Amaranthe tarvitsi, mutta ei kaikkea, mitä hän tahtoi. Ruokasalissa oli aina valmiiksi katettu ateria kun hänen oli nälkä ja jopa vaatekaappi tuntui mukautuvan prinsessan kulloiseenkin mielialaan. Paikasta löytyi mitä vain, kunhan kurkisti tarpeeksi monen oven taakse – paitsi uloskäynti. Kartanossa oli yksinäistä eikä se ollut järin miellyttävä paikka tytölle jolla oli vilkas mielikuvitus. Noita loisti poissaolollaan vielä päivienkin päästä ja Amaranthe alkoi epäillä, ettei tämä aikonutkaan palata. Itäsiiven lukittu huone ei osoittanut olevansa mitään muuta kuin lukittu huone. Sieltä ei kuulunut merkillisiä ääniä, mystisiä varjoja ei kulkenut oven editse. Se olikin ainoa paikka missä mystisiä ääniä ja varjoja ei ollut. Seinien narina oli niin säännönmukaista että rakennus tuntui hengittävän ja jok’ikisen ikkunan edessä hulmusi aavemaiset, repaleiset verhot. Oli selvää, että Amaranthen täytyi joko tottua paikan tunnelmaan tai mennä järjiltään pelosta. Kun mikään ei hyökännyt Amaranthen kimppuun, tottuminen vaikutti pidemmän päälle paremmalta vaihtoehdolta.

Piika ja prinssi 3

Uusi jännittävä kertomus loppuu!
Siis, ei täällä. Mikään ei lopu täällä, se on koko jutun pointti.
Mutta... jossain... varmasti.

Luulisin.

 

osa 1
osa 2

Kun ei prinssi Dariuszta kuulunut takaisin, hänen perheensä huolestui syvästi. Prinsessa Agnieszka ei lakannut itkemästä ja kuningas Jaromir suri uskoen menettäneensä jo toisenkin poikansa. Vain nuorin prinssi ei lannistunut. Hän tahtoi nyt vuorostaan lähteä matkaan, uskoen varmasti, että voisi sekä pelastaa kadonneen veljensä että tuoda muassaan parannuksen toiselle. Hänen isänsä vastusteli, haluten pitää edes yhden poikansa terveenä luonaan, mutta Mateusz oli järkkymätön. Kun prinsessa Agnieszka selvästi toivoi, että Mateusz lähtisi etsimään hänen rakasta aviomiestään ja Adrianna uskoi yhtä vakaasti Mateuszin mahdollisuuksiin pelastaa molemmat veljensä, kuin hänen sisarensa oli aikaisemmin uskonut Dariusziin, ei kuningas Jaromir lopulta voinut muuta, kuin antaa poikansa mennä. Niinpä läksi prinssi Mateusz matkaan, mukanaan onnentoivotus koko linnan väeltä ja kuninkaat Jaromir ja Michał kumpikin hieman pahastuneena hänen lähdöstään.

Matka oli pitkä, mutta hentoinen Mateusz selässään hevosen oli niin kevyttä kulkea, ettei siinä kestänyt kauaa. Pian prinssi jo saapui kuningatar Jarosławan vastikään korjatulle portille, jota vartioimaan oli jälleen asetettu peikkoja. Nuorin prinssi ei pärjännyt peikoille voimassa, eikä hän olisi jaksanut omin voimin avata raskasta porttia, mutta hän siirtyi portilta hieman sivummalle ja sopivan kohdan löydettyään kipusi muurin yli. Linnan ympärillä kasvoi aivan kamalaa ryteikköä ja niinpä toiselle puolen päästyään Mateusz ensinnä etsi polun löytääkseen helpommin linnaan. Hän pääsi useamman askeleen verran polkua eteenpäin, ennen kuin ansakuoppaa peittävät oksat pettivät jopa hänen keveiden askeltensa alla. Kuopassa yhä virunut Dariusz yllättyi suuresti, kun hänen nuorempi veljensä lähestulkoon tipahti hänen niskaansa. Dariusz kertoi kuinka hänen oli käynyt ja Mateusz kertoi lyhyesti omasta seikkailustaan ja sitten, koska tehtävän suorittaminen oli yhä tärkeintä, ketterä nuorin prinssi kiipesi kuopasta ja lupasi palatessaan tuoda köyden tai tikapuut, jolloin Dariuszkin pääsisi ahdingostaan ja he voisivat yhdessä palata kotiin.

Amaranthe 1

Kun Velho oli valmis, tulostettu ja muutaman muun kehnon saduntapaisen kanssa sidottu kirjaksi, (jota kukaan ei ole lukenut,) luin sen läpi ja ajattelin, että pystyn parempaankin. (Tiedän. Kaikenlaista kahjoa minä ajattelenkin. Nauran täällä vedet silmissä.) 

Se, mikä alkoi Velhon paranteluna, muuttui aika pian Amarantheksi, jossa on alkuperäistä Velhoa jäljellä hyvin vähän. En sitten tiedä, onko tämä hyvä asia, mutta sillä ei liene väliä kenellekään muulle kuin H:lle, joka oletettavasti on ainoa ihminen maan päällä, joka lukee molemmat. 

Olen kovin pahoillani H.

Prinsessa Amaranthe istui huoneensa ikkunan luona ja katseli ulos. Huone oli linnan korkeimman tornin ylimmässä kerroksessa ja linna itse oli rakennettu kukkulalle, joten kirkkaana päivänä prinsessan näkymä ylsi lähestulkoon Aquilean valtakunnan itärajalle saakka. Se kaikki kuului hänen isälleen kuningas Robertille ja niin kuin jok’ikinen prinsessan kotiopettajattarista oli ystävällisesti muistuttanut, jonain päivänä se kuuluisi Amaranthen aviomiehelle. Ei Amaranthelle, ei suinkaan. Prinsessana – ja jonain päivänä kuningattarena – Amaranthen ainoa tehtävä oli olla hiljaa ja näyttää kauniilta. Amaranthe ei ollut kaunis. Hänellä oli mieleenpainuvat ja persoonalliset kasvot, mutta hän ei ollut kaunis. Toistaiseksi hän oli osannut varsin menestyksekkäästi olla hiljaa, mutta sekin kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi. Amaranthea ei oikeastaan haitannut ettei hän naisena saisi koskaan hallita isänsä valtakuntaa. Vielä vähemmän hän välitti siitä, miltä näytti. Se, ettei valtakunnan prinsessa ollutkaan kultakutrinen kaunotar, saattoi olla ongelma jollekin, mutta tuo joku ei koskaan olisi Amaranthe. Amaranthen ongelma oli, ettei kukaan kertonut hänelle mitään tärkeää.

Kuningas oli ollut poissa monta päivää, eikä Amaranthe tarkalleen tiennyt miksi. Prinsessan ei ollut tarpeen vaivata päätään muulla kuin puvuilla, koruompelulla ja vesivärimaalauksella. Tyttären ei tarvinnut tietää missä hänen isänsä oli. Amaranthe oli prinsessa ja tytär. Ja salakuuntelija. Kuninkaantyttären ei ehkä ollut sopivaa hiipiä ympäri linnaa salakuuntelemassa muita, mutta se oli ollut ainoa vaihtoehto saada selville edes jotain siitä, mitä oli tekeillä. Hän oli nähnyt sotilaiden joukot kulkemassa ympäriinsä ja hän tiesi valtakunnan seppien työskentelevän pajoissaan yötä päivää. Hän oli kuullut puhuttavan nekromantikosta, joka nosti vainajat haudoistaan. Hän oli kuullut tarinoita kuolleesta armeijasta, joka lähestyi valtakunnan rajaa. Hän oli kuullut sotilaiden puhuvan noidasta, joka tiesi kuinka pysäyttää kuolleet. Hän oli riittävän älykäs tajutakseen, että rauta ja teräs eivät auttaneet pitkälle, kun vastustaja oli jo heittänyt henkensä. Kukaan ei suostunut kertomaan Amaranthelle, minne kuningas Robert oli matkustanut, mutta hänellä oli aika hyvä aavistus siitä, ketä tapaamaan.

Piika ja prinssi 2

osa 1

Päivät vilistivät ohitse eikä aikaakaan kun juhlapäivä jo koitti. Dariusz ja Agnieszka, Mateusz ja Adrianna vihittiin tuhatpäisen juhlaväen silmien edessä ja linna oli täynnään riemuitsevia ihmisiä, jotka lauloivat ja tanssivat ja muutenkin iloitsivat kaikin mahdollisin tavoin.

Illalla kaikki kokoontuivat juhlasaliin, jossa sekä ylhäiset vieraat että linnan palvelusväki yhdessä nostivat maljan nuoriparien onnelle. Kuului mahtava kulaus, kun Jarosławan viini valui samanaikaisesti alas sadoista kurkuista, mutta tuskin oli Janusz tyhjentänyt lasinsa, kun jo tunsi merkillistä heikotusta. Prinssi katsoi ympärilleen ja huomasi, että kaikki muutkin – jopa hänen väkivahva veljensä Dariusz – vajosivat yksi toisensa jälkeen voimattomina lattialle.

Vain Celina seisoi hyvinvoivana salin toisella puolen, kädessään yhä täysinäinen viinilasi. Celina ei nimittäin lainkaan pitänyt viinistä ja oli vain teeskennellyt juovansa, aikoen siemailla sitä vähitellen pikkuinen tilkka kerrallaan. Janusz kiirehti salin poikki tytön luokse ja ennätti juuri ajoissa estämään tätä juomasta. Celina hämmästyi ensin, mutta huomatessaan, miten huonosti ihmiset kaikkialla hänen ympärillään voivat, hän tajusi prinssin pelastaneen hänet. Pyytäen Celinaa hoitamaan sairastuneita Janusz itse lähti kiireesti hakemaan apua. Valtakunnassa asui mahtava velho, joka oli ollut aivan liian kiireinen osallistuakseen juhliin ja hänelle Janusz nyt lähetti kirjekyyhkyn apua pyytäen. Oitis viestin saatuaan velho jätti työnsä kesken noin vain, pakkasi laukkunsa täyteen kaiken maailman troppeja ja lähti linnaan.

Ottaessaan velhon vastaan Celina oli jo aivan uupunut kuljettuaan turhaan juhlijan luota toiselle yrittäen keksiä jotakin, mitä voisi heidän hyväkseen tehdä. Väsymyksestään huolimatta hän auttoi velhoa sekoittamaan vastamyrkyn ja antamaan sitä kaikille sairastuneille. Velho oli onneksi osannut aavistella, mistä myrkystä oli kyse ja ottanut juuri oikeat ainekset mukaansa, oli näet tärkeää saada vastamyrkkyä nopeasti tai se ei tehoaisi. Heti vastamyrkkyä saatuaan sairastuneet virkosivat ja olivat aivan kuin ei heitä mikään olisi vaivannutkaan. Mitä useampi ihminen virkosi, sitä enemmän Celina ja velho saivat auttajia ja kohta oli vastamyrkky käytetty viimeiseen pisaraan – se oli riittänyt juuri ja juuri.

Celina selitti kuninkaalle mitä oli tapahtunut ja kuningas järkyttyi syvästi ymmärtäessään Jarosławan tahtoneen vain vahingoittaa heitä kaikkia. Oli onni, että Janusz oli ehtinyt ajoissa huomata juonen. Keskimmäistä prinssiä ei kuitenkaan näkynyt ja kauhistuneena Celina tajusi, ettei tämä ollut palannut kyyhkyjen luota. Hädissään Celina juoksi kyyhkyslakkaan perässään Dariusz ja Mateusz morsiamineen ja jopa molemmat kuninkaat. He löysivät Januszin kyyhkyslakan lattialta niin syvään uneen vaipuneena, että tämä tuskin hengittikään. Prinssi oli juuri ennättänyt lähettää kyyhkysen matkaan ennen kuin hänen juomansa myrkky oli alkanut kunnolla vaikuttaa.

Piika ja prinssi 1

 Uusi jännittävä kertomus alkaa!

Ei täällä, mutta netti on niin laaja, että pakostakin jossain...

Kertokaa minullekin, jos löydätte sen.

Erään pienen, mutta vauraan maan kuninkaalla, Jaromir nimeltään, oli kolme poikaa. Vanhin heistä, Dariusz, oli lähes kaksi metriä pitkä, hänen hartiansa olivat leveät kuin ladonovet ja voimansa mahtavat kuin härällä, jota hän muhkeine lihaksineen suuresti muistuttikin.

Nuorin veli Mateusz oli aika tavalla lyhyempi ja pienempi. Mateusz oli niin laiha, että muistutti aivan notkeaa nuorta pajua. Ruista ei hänellä ollut ranteessa edes yhden jyväsen vertaa, mutta luonteeltaan hän oli aina iloinen, hänen naurunsa oli tarttuvaa ja nokkeluutensa toivat hymyn kaikkien huulille.

Veljeksistä keskimmäinen Janusz oli yhtä pitkä kuin Dariusz ja yhtä laiha kuin Mateusz. Hän oli voimakas, mutta ei tietenkään vetänyt vertoja vanhemmalle veljelleen ja hän oli huomattavasti vakavampi kuin nuorempi veljensä. Vaitonainen Janusz jäi aina veljiensä varjoon ja usein kävi niin, ettei hänen läsnäoloaan edes huomattu, kun kaikkien ihailevat katseet olivat kääntyneitä Dariuszin voimannäytteitä katselemaan ja kaikki korvat keskittyneet kuuntelemaan Mateuszin hullutuksia. Janusz kuitenkin rakasti veljiään eikä pahastunut vaikka jäikin aina vähemmälle huomiolle.

Naapurivaltakunnan kuninkaalla Michałilla oli kaksi tytärtä – molemmat maankuuluja kauneudestaan – ja koska kuninkaat olivat hyviä ystäviä keskenään, toivoivat he luonnollisesti syvempää liittoa maidensa välille. Kun sekä prinsessat että prinssit olivat kaikki tulleet täysi-ikäisiksi, prinssit lähetettiin kosioretkelle.

Velho 7

osa 1
osa 6

Sen jälkeen, kun Alia oli kadonnut polun mutkasta puiden taakse, velho uskoi, ettei näkisi tätä enää koskaan. Hän tosin toivoi olevansa väärässä ja odotti Aliaa palaavaksi, mutta kun prinsessaa ei kuulunut takaisin, velho arveli tämän menneen kotiin isänsä luo. Alian isä puolestaan uskoi tytön olevan yhä velhon vankina.

Fe oli aikaa sitten loistokkaasti lyönyt Punaisen kuningattaren joukot ja sodan uhan poistuttua oli kuningas alkanut murehtia tytärtään. Voitto Kaunista oli käynyt niin helposti, että kuningas oli alkanut miettiä, josko se sittenkin oli vain hänen oman sotaväkensä aikaansaannosta. Mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän tuli, että Kaun olisi kukistunut joka tapauksessa hänen miestensä urheuden ansiosta ja että velhokin oli varmasti tiennyt sen. Velhon loitsu oli varmasti loppujen lopuksi ollut yhtä tyhjän kanssa, pelkkää silmänlumetta jonka avulla hän oli saanut huijattua kuninkaalta hänen ainoan tyttärensä.

Kuningas kutsui jälleen koolle poikansa ja kertoi heille ajatuksistaan. Prinssit olivat kaikki yhtä mieltä hänen kanssaan. Heidän joukkojensa ylivertaisuus ei voinut mitenkään olla velhon tekosia; Alia oli luopunut vapaudestaan aivan turhaan. Vääryys täytyi korjata ja prinsessa vapauttaa.

Aluksi näyttivät kaikki uljaat pelastussuunnitelmat kaatuvan siihen, ettei kukaan tarkalleen tiennyt, missä velho asui. Onneksi eräs veljeksistä kuitenkin muisti nähneensä kerran torilla eukon, joka oli vaikuttanut tietävän velhosta kaiken tietämisen arvoisen – nimeä lukuun ottamatta. Eukko haettiin kuninkaan puheille ja totta tosiaan, tämä osasi tarkalleen kertoa missä velhon linna sijaitsi ja kuinka sinne pääsi. Sitä ei osannut kukaan arvata, että eukko olisi osannut myös kertoa, että prinsessaa oli tuosta linnasta turha etsiä. Eukko ei näet ollut kukaan muu kuin naamioitunut Punainen kuningatar. Hän tahtoi kuninkaan tuhoavan velhon hänen puolestaan, sillä sen jälkeen hänen olisi helppo valloittaa muut kolme valtakuntaa.

Jos 11

osa 1
osa 10

Ilman kruunua linnaan palannut Selden kertoi Ferdinandille huonot uutiset ja lähti etsimään Joosuaa. Hän toivoi että voisi vielä saada Joosuan mielen muuttumaan ja että tämä antaisi Toscan pelastaa prinsessan kenenkään häiritsemättä. Selden ei tietenkään heti maininnut Toscaa, joka oli parhaillaankin tulossa linnaa kohti kruunu mukanaan, vaan yritti aluksi vain saada Joosuan ymmärtämään, että Seldenin palaaminen tyhjin käsin ei välttämättä tiennytkään Joosuan maailman loppua. Valitettavasti Ferdinand oli Seldenin poissa kuiskaillut Joosualle myrkyllisiä mielipiteitään ja vähä vähältä vakuuttanut tälle, että hän todella oli Eddan oikeutettu hallitsija. Ferdinand oli näet päätellyt, että Joosualta valta olisi helpompi kaapata kuin valtaistuimen todelliselta lainmukaiselta haltijalta. Ferdinandin ylistysten, valheiden ja vakuuttelujen vuoksi Joosua muisti nyt virheellisesti yksin surmanneensa jättiläisen. Hän oli vakuuttunut siitä, että oli tehnyt virheen lähettäessään Seldenin kruunua etsimään ja että Ferdinand – ja ehkä ihan vähän Montmorencykin – oli hänen ainoa todellinen ystävänsä.

Ferdinand tunsi Seldenin luonteen ja oli osannut epäillä ettei tämä loppujen lopuksi pystyisi edesauttamaan suunnitelmaa, joka väistämättä koituisi nuoren kiveksi muutetun naisen kohtaloksi vaan palaisi syystä tai toisesta tyhjin käsin. Ferdinand oli yrittänyt saada Joosuan uskomaan että jos näin kävisi eikä Selden todellakaan toisi kruunua tullessaan, se johtuisi siitä, että Selden aikoi itse sen avulla nousta Eddan hallitsijaksi. Tämä ilkeä väittämä ei sentään ollut mennyt läpi. Joosuakin tunsi Seldenin ja jos Ferdinand olisi keksinyt uskotella tämän pettävän Joosuan jonkun toisen hyväksi, Joosua olisi saattanut uskoa. Oli kuitenkin ihan älytön ajatus että Selden pettäisi ystävänsä oman vallanhimonsa vuoksi. Epäilyksen siemen oli kuitenkin jäänyt itämään ja Joosua pelkäsi hataralla pohjalla olevan asemansa vuoksi enemmän kuin koskaan, kun Selden tuli hänen luokseen ja tunnusti epäonnistuneensa tehtävässään.

Jos Seldenillä olisi ollut reilusti enemmän aikaa, hän olisi saanut Joosuan pään kääntymään. Raivostuneena suunnitelmiensa epäonnistumisesta Ferdinand olisi yrittänyt surmata Joosuan, mutta Selden olisi tullut väliin ja päässyt hengestään. Ferdinandin olisi lopulta pysäyttänyt Montmorency, jonka periaatteiden mukaan täytyi ehdottomasti olla kiltti ja joka näin ollen erittäin kiltisti olisi kalauttanut Ferdinandia maljakolla ennen kuin tämä olisi ehtinyt tappaa Joosuankin. Montmorencyn äitikin olisi hyväksynyt tämän erittäin kilttinä käytöksenä. Joosua ja Montmorency olisivat muun linnanväen avulla järjestäneet Toscalle juhlallisen vastaanoton. Tajuttuaan Seldenin olleen oikeassa ystävästään ja järkyttyneenä kuultuaan kuinka Seldenin oli käynyt, Tosca olisi sekavin tuntein luovuttanut itse kruunun Joosualle, josta oli ehtinyt ajatella kovin paljon pahaa. Joosua olisi kruunannut kivisen prinsessan, josta vuosien kuluttua olisi tullut hänen puolisonsa. Niin Toscan kuin Montmorencynkin apu olisi palkittu ruhtinaallisesti ja mitä Ferdinandiin tulee, hänen saamansa tärskäys olisi sekoittanut hänen häijyn pääkoppansa hyvin perusteellisesti ja hänestä olisi tullut hyvin tyhmä ja hyvin, hyvin kiltti koko loppuelämänsä ajaksi. Harmi juttu sinänsä, ettei näin käynyt. Kiltti ja tyhmä Ferdinand olisi ollut aikamoinen näky.

(not) 

The End