Amaranthe 10

Meinasikin käydä niin, että olisi tullut Ellakors ennen aikojaan, mutta katsoin sitten listasta, mikä olisi vuorossa. Tämä osa näyttäisi olevan lopullista syynäystä vailla, joten siinä toivottavasti ei ole mitään kovin hämärää. Enemmän kuin tavallisesti.

osa 1
osa 9

Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun noita lähetti prinsessa Amaranthen kotiin. Hän oli edelleen heikossa kunnossa nekromantikon lähettämän demonin hyökkäyksestä ja niinpä sir Percivalin johtaman ritarijoukon ei ollut juurikaan hankalampaa murtautua noidan kartanoon kuin mihin tahansa toiseen järeäoviseen rakennukseen. Ritarit jakautuivat ryhmiin käydäkseen valtavan kartanon nopeammin läpi. Sir Percival itse kuului neljän ritarin joukkioon, joka löysi noidan ruokasalista. Eräs vähemmän kostonhimoisista ritareista joutui pidättelemään sir Percivalia, joka olisi saman tien käynyt kaulankatkaisupuuhiin. ”Meidän täytyy ensin löytää prinsessa, noita on voinut piilottaa hänet jonnekin.” Ritari toppuutteli. Noita teeskenteli ettei kuullut huomautusta. ”Istukaa toki teelle”, hän sanoi viitaten kohti pöytää, jolle oli katettu oma kuppi jokaista tunkeutujaa kohden. Kukaan ei istunut, vaikkakin yksi ritareista katsoi kattausta haikeana. ”Teillä on varmaan ollut pitkä matka”, noita huomautti ja sai toivomansa tiedon, kun teen perään haikaileva ritari myönsi heidän lähteneen neljä päivää sitten. Ritarit olivat lähteneet pelastusmatkalleen vasta sen jälkeen, kun prinsessa Amaranthen olisi jo pitänyt olla kotonaan. Kun häntä viemään lähteneet vaunutkin olivat jo ennättäneet palata.
  ”Kerro missä prinsessa on”, sir Percival vaati ja yritti korostaa vaatimustaan kaatamalla pöydän nurin. Pöytä vain oli moiseen turhan järeää tekoa eikä sir Percivalin onnistunut kuin helisyttää sille katettuja astioita.
  ”Pelkäänpä, ettei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan prinsessaa varastossa. Jos jätät yhteystietosi voin ilmoittaa, kun saan täydennystä.”

Prinssi ja merihaltia 3

Koska nyt tässä koneella satun olemaan...

Jestas, kun on lyhyt satumus. Ja tässä onkin sitten kaikki, ellen saa joskus valmiiksi pahisversiotani.

Riippuen siitä onko mielialani ensi viikolla samaan aikaan "hitot tästä" vai "täyttä vauhtia loppuun" on mahdollista, että jo silloin tulee seuraava surkea tarinanpätkä.

osa 1

osa 2

Eräänä päivänä päätti kuningas järjestää suurenmoiset tanssiaiset. Niihin kutsuttaisiin kaikki seudun naimaikäiset nuoret neidot, sillä kuningas toivoi poikansa löytävän itselleen morsiamen. Tasapuolisuuden vuoksi tanssiaisiin kutsuttiin myös lukuisia nuoria miehiä, täytyihän morsianehdokkailla toki olla riittävästi tanssittajia. Lorelai pukeutui kauneimpaan pukuunsa, toiveikkaana uskoen tilaisuutensa tulleen ja ahdistuneen tietoisena siitä, että kolme kuunkiertoa oli melkein kulunut. Sekä kuninkaan, että Lorelain toiveet olivat turhia, prinssi Nikolai ei kiinnittänyt erityistä huomiota yhteenkään nuoreen neitoon, vaan paistatteli tasapuolisesti heidän kaikkien suosiossa. Ystäviään prinssi kyllä yllytti tanssimaan ja moni nuori mies saikin juhlista morsiamen itselleen, vaikka Nikolai itse jääräpäisesti kieltäytyi liittymästä kihlautuneiden joukkoon.

Lopulta Lorelain onnistui herättää prinssin huomio, mutta vaikutus ei ollut toivotunlainen. Prinssillä ei nimittäin ollut aikomustakaan itse käydä tanssiin, sen sijaan hän usutti Silasin tytön seuraksi parketille. Silas olikin oivallinen tanssipari merihaltiatytölle, sillä jopa lasinsiruja saappaissaan hän liikkui lähes yhtä kevyesti ja sulavasti kuin tämäkin. Muut parit väistyivät lattialta katsellakseen heidän tanssiaan, eikä kukaan tuntunut huomaavan, miten Lorelain silmät alituiseen hakeutuivat prinssin puoleen ja miten Silas vähitellen kalpeni tuskiensa käydessä kestämättömiksi.

Musiikin päätyttyä Silas kumartaen jätti hajamielisen Lorelain tanssilattian laidalle ja yritti nopeasti päästä juhlasalista, mutta ennätti vain ovelle ennen kuin vajosi tiedottomana lattialle. Prinssi ja muutamat muut kerääntyivät huolestuneina virvoittelemaan miestä ja tietysti pian huomasivat tämän yhteen ommellut huulet sekä saappaiden saumoista tihkuvan veren. Sana levisi juhlaväen keskuudessa eikä aikaakaan, kun joku keksi selityksenkin: prinssin ystävä oli noita. Johtopäätös oli tietenkin oikea, mutta ihmisten käsitys noidista oli aivan vääristynyt. Jopa sellaiset, jotka olivat jo vuosia tunteneet Silasin pelästyivät ja vaativat nyt hänen vangitsemistaan, eikä kuningas voinut kuin taipua kansansa tahtoon.

Amaranthe 7

osa 1
osa 6

Paluumatkalla noita olisi ollut yhtä mykkä kuin toiseenkiin suuntaan matkatessa, mutta Amaranthe ei enää välittänyt hillitä uteliaisuuttaan. ”Miksi tarvitsit myrkyttäjien nimet?”
  ”Monien loitsujen tärkein ainesosa on särkynyt sydän.” Noita vastasi lyhyesti. Amaranthe mietti tarvittiinko kuolleen armeijan pysäyttämiseen kuninkaan särkynyttä sydäntä, mutta ei välittänyt kysyä. Vaunut vyöryivät eteenpäin määrätietoisesti vailla ohjastajaa, ohi vilahti kylä toisensa jälkeen ja pian ulkopuolelta alkoi kuulua hätääntyneitä ihmisääniä. Vaunut seisahtuivat aivan kuin kyseinen kylä olisi ollut niiden määränpää alun alkaen. Amaranthe nousi vaunuista noidan perässä ja havaitsi kylän yhdeksi niistä, joista oli turhaan etsinyt tietä kotiin.

Noita laittoi hupun päähänsä ja käveli ihmisjoukon läpi Amaranthe vanavedessään suoraan sinne, missä häly oli suurin. Ihmiset antoivat hänelle tietä huomaamattaan eikä prinsessankaan tarvinnut turvautua kyynärpäihinsä päästäkseen massojen ohi. Joukon keskustassa oli yllättävän rauhallista. Maassa lojui pahoin loukkaantunut lapsi vierellään mies, joka itki hiljaa ja nainen, joka ilmeisesti pysyi kasassa vain, koska kaikki eivät voineet romahtaa kappaleiksi. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Lapsi oli jäänyt kaatuneen puukuorman alle. Suurin osa puista oli raivattu pois ja lapsi saatu esiin, mutta sen enempää ei kukaan osannut hänen hyväkseen tehdä. Pikkuisesta kylästä ei lääkäriä löytynyt eikä lääkärikään olisi voinut tehdä juuri muuta kuin katsoa vieläkö vekarassa pihisi henki ja teeskennellä sitten olevansa hyödyllinen siihen asti kunnes pihinä lakkaisi. Noita polvistui lapsen viereen eikä kukaan estänyt häntä tai kysynyt kuka hän oli. Kukaan ei huomannut hupun huonosti kätkemiä palaneita kasvoja, kukaan ei huomannut selvästi näkyvissä olevaa karrelle palanutta kättä. Noita nosti elottoman lapsen syliinsä ja kantoi lähimpään mökkiin, perässään lapsen vanhemmat, mökin omistaja sekä Amaranthe, joka kantoi noidan kävelykeppiä. Lapsen isä itki yhä lohduttomasti, äiti oli jäykkä ja kalpea. Koko kylä oli nyt hiljainen ja vakava, hätääntynyt hälinä oli vaiennut.

Ilkeä prinsessa 3

osa 1
osa 2

Vasta nyt, jäätyään oman onnensa nojaan Sofia tajusi, kuinka paljon oli siihen mennessä pakomatkallaan apua saanut. Hän yritti myös hoitaa Alexia, mutta melkoisen heikoin tuloksin, kun ei oikein osannut huolehtia itsestäänkään. Kun ei nuori mies vielä kolmen päivän kuluttuakaan vironnut, tuli Sofia jo aivan epätoivoiseksi ja purskahti itkuun. Kuin ihmeen kaupalla mies avasikin silmänsä ja nyt, kun pystyi kysymään neuvoja, prinsessan oli helppo hoitaa nuorukainen sellaiseen kuntoon, että he saattoivat palata linnaan.

Tällä välin oli prinsessa Sofiaa etsitty kuumeisesti ja kuningas oli luvannut löytöpalkkion sille, joka toisi tämän ehjänä takaisin. Palkkioon ei tietenkään kuulunut puolta valtakuntaa tai prinsessan kättä; kuninkaalla ei ollut aikomustakaan menettää vasta takaisin saatua tytärtä miehelään. Myös kadonneesta palvelijasta oli luvattu palkkio. Sekä kuningas että kuningatar näet uskoivat tämän siepanneen prinsessan ja halusivat petturin tuomittavaksi. Kun rähjäinen kaksikko sitten saapui linnaan, prinsessa kiidätettiin pestäväksi ja puettavaksi ennen kuin hän ehti sanaakaan sanoa ja uskollinen Alex-parka kahlittiin ja viskattiin tyrmään.

Jopas oli onnettoman pituinen pätkä. Joka tapauksessa, tässä kaikki Sofiasta.

Onnellinen loppu. Prinsessa pääsi kotiin rakastavan perheen luo. Hurraa.

Amaranthe 5

Joulun kunniaksi!

...ihan tavallinen maanantaipäivitys.

Minä mitään joulua kunnioita.

 osa 1
 osa 4

Yksi toisensa jälkeen oli uljaita sankareita lähtenyt matkaan prinsessa Amaranthea pelastamaan ja yksi toisensa jälkeen he olivat palanneet nöyryytettynä takaisin. Osa ei ollut edes kehdannut palata tunnustamaan kuningas Robertille tappiotaan vaan oli luikkinut suoraan kotiin. Karvain tappio oli varmaankin ollut sir Percivalilla, jolta noita oli kyninyt kauniit kullankeltaiset hiukset, mutta suunnilleen yhtä onnettomasti oli mennyt toisillakin sankareilla. Vapaaehtoisten joukko hupeni ja prinsessa Amaranthe yhä vain pysyi noidan hoteissa. Vähemmän menestyneet ritarit eivät uskaltaneet edes kokeilla jotain, missä hirviöitä päivittäin tappavat eivät onnistuneet. Menestyneet ritarit – ne, joilla yhä oli hiven ylpeyttään jäljellä – eivät uskaltaneet kokeilla onneaan toistamiseen. Nekromantikko, joka tappoi vastustajansa, ei tuntunutkaan enää niin pahalta vastustajalta, kun vastassa oli ollut noita, joka vain piti pilkkanaan. Ei tosin kukaan vieläkään halunnut nekromantikon luo marssia, eihän toki…

Vielä oli prinssi Edric. Hän oli isänsä kolmannen vaimon seitsemäs lapsi ja yksi hänen isoveljistään oli jo noussut hallitsijaksi heidän isänsä sijaan. Edric oli jokseenkin epävarma siitä saattoiko häntä edes prinssiksi kutsua, mutta oli kuitenkin matkustanut Aquileaan haluten tehdä edes jotain kuningas Robertin ja siepatun prinsessan hyväksi. Edricillä ei ollut suuria luuloja itsestään. Edes villeimmissä unelmissaan hän ei pitänyt itseään sankarina. Edric ei ollut tarjoutunut lähtemään nekromantikkoa voittamaan, koska tiesi mahdollisuutensa tavattoman pieniksi eikä hän ollut lähimainkaan ensimmäisten joukossa, jotka lähtivät noitaa hätyyttämään. Vasta kun suurin osa tarjokkaista sankareista oli lähtenyt prinsessaa pelastamaan ja epäonnistunut, alkoi Edric ajatella, että hänenkin täytyi kokeilla onneaan. Hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen tomppeli ja ajatteli, että jos hän vain keskustelisi noidan kanssa järkevästi, he ehkä pääsisivät lopputulokseen, joka miellyttäisi kaikkia osapuolia.

Ilkeä prinsessa 1

Elipä kerran, kaukaisessa maassa, kuningas ja kuningatar, jotka olivat pitkään toivoneet lasta. Lopulta toive toteutui ja heille siunaantui tytär, joka kauneudessaan veti vertoja kaikille valtakunnan neidoille. Nimeksi tytölle tuli Sofia. Kuningas ja kuningatar palvoivat tytärtään ja halusivat antaa tälle kaiken, mitä tämä suinkin saattoi toivoa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: peläten menettävänsä ainoan lapsensa kuningaspari kielsi tyttöä koskaan lähtemästä linnasta.

Kielto ei lainkaan miellyttänyt prinsessaa, joka oli tottunut saamaan kaiken ja lievittääkseen tyttärensä mielipahaa kuningas ja kuningatar hemmottelivat tätä entistä enemmän. He eivät kuitenkaan tajunneet, että kaikki lelliminen ja hemmottelu, ylistäminen ja palvonta tekivät Sofiasta ylpeän ja itsekkään. Prinsessa kävi yhä vaativammaksi ja ellei hänen toiveitaan toteutettu riittävän nopeasti alkoi hän kiukutella ja heitellä palveluskuntaa tavaroilla.

Palvelijat alkoivat pian pelätä äkkipikaista prinsessaa, joka ei milloinkaan ollut tyytyväinen. Kuninkaalle ja kuningattarelle tilanne oli hankala. He eivät tahtoneet komennella ainoaa tytärtään, mutta ei tämän toisaalta myöskään voinut antaa jatkuvasti pahoinpidellä palvelijoita. Neuvottomina kuningas ja kuningatar pyysivät apua valtakunnan viisailta. Eräällä heistä olikin ehdotus: prinsessa Sofialle hankittaisiin oma palvelija. Joku, joka noudattaisi tämän oikkuja ja suojaisi muuta palveluskuntaa lenteleviltä tavaroilta. Läheisestä kylästä sopiva henkilö löytyikin, kärsivällinen nuorukainen Alex, joka määrättiin sekä pitämään prinsessa linnan muurien sisällä, että noudattamaan tämän mitättömimpiäkin käskyjä.

Prinsessa ei vain ollut tyytyväinen. Joka päivä hän haaveksuen katseli ikkunastaan linnan muurien toiselle puolen. Kaikista hänen pyynnöistään huolimatta kuningas ja kuningatar eivät suostuneet häntä sinne päästämään ja vähitellen vapaudenkaipuu kasvoi hänelle pakkomielteeksi. Sofia suunnitteli pakoaan ja varsinkin sitä, kuinka pääsisi palvelijastaan Alexista, joka oli suurin este hänen ja ulkomaailman välillä. Eräänä päivänä Sofia sitten keksi ratkaisun.
  ”Ota pois nuo verhot. Ne pimentävät auringon”, hän vaati Alexilta, vaikka vasta pari päivää aikaisemmin oli vaatinut samaisten verhojen ripustamista, koska aurinko häikäisi hänen herkkiä silmiään.

Nuorukainen oitis nouti jakkaran ja kipusi pikimmiten toteuttamaan prinsessan toiveen, aivan kuten hänen kuuluikin. Kun Alex sitten seisoi kiikkerällä jakkaralla, kurkotellen verhoihin yltääkseen, prinsessa ojensi siron kätensä ja tönäisi tätä. Nuori mies menetti tasapainonsa ja suistui jakkaralta suoraan päin ikkunaa. Kaikeksi onneksi ikkunan toisella puolen oli parveke, muutoin olisi hänelle varmasti käynyt hullusti. Nytkin hän pudotessaan ikkunan läpi menetti tajuntansa ja jäi parvekkeelle lasinsirujen keskelle lojumaan. Tyytyväisenä suunnitelmansa onnistumisesta prinsessa jätti vartijansa ja livahti linnasta kenenkään huomaamatta.

osa 2

Amaranthe 3

osa 1
osa 2

Nekromantikon kaamea, kuolleista muodostuva armeija oli jatkanut lähestymistään niin kauan, että pelättiin jo noidan pettäneen osansa sopimuksesta. Kaikki, jotka katsoivat olevansa tarpeeksi korkeassa asemassa kertoakseen mielipiteensä kuninkaalle, vakuuttivat tälle, että noita oli koko ajan aikonut vain viedä prinsessan mennessään ja jättää valtakunnan nekromantikon käsiin. He joutuivat pettymään, kun armeija seisahtuikin tarkalleen maan rajalle niin, ettei edes yksi ainoa kuolleen sotilaan hiussuortuva koskettanut rajan toista puolta. Nyt noidan petturuutta toitottaneet ihmiset olivat hyvin kovaäänisesti yhtä mieltä siitä, ettei näin epämiellyttävää tapaa hoitaa asia voinut lukea asian hoitamiseksi ollenkaan. Kun he olivat jonkin aikaa tätä vakuutelleet itselleen, toisilleen ja kuningas Robertille, yhden ainoan yön aikana suuret lintuparvet lensivät rajalle ja veivät mätänevän armeijan pois pala kerrallaan.

Pian sinnikkäimmätkin valittajat huomasivat, että oli käynyt kovin hankalaksi syyttää noitaa sopimuksen rikkomisesta. Silloin he yksinkertaisesti vaihtoivat sävelmää. ”Sopimus oli alun alkaen silkkaa huijausta”, vakuutti kuninkaan neuvonantaja Harold päivittäin. Kuningas Robert oli maansa turvallisuuden varmistamisesta luvannut noidalle palkkioksi sen, mikä häntä ensinnä tulisi vastaan hänen palatessaan kotiin. Selvästi oli prinsessa Amaranthen hevonen voittanut turvan mitalla.
  ”Aivan, hevonen päätti ihan itsekseen lähteä minua vastaan ja raahasi vastentahtoisen tyttäreni mukanaan”, kuningas Robert oli vastannut tähän saivarteluun, mutta eihän häntä kukaan kuunnellut, ei varsinkaan Harold. Harold jo pohti täyttä häkää huomaisiko noita, jos tälle annettaisiin hyvitykseksi prinsessasta jokin vähemmän arvokas hevonen. Prinsessan oma ratsu kun oli tavattoman kallis yksilö. Kaikki olivat niin keskittyneitä häijyyn, prinsessoja sieppaavaan noitaan, ettei kukaan muistanut nekromantikkoa. Hänen kuollut armeijansa oli pakotettu pysähtymään Aquilean rajalle ja joutunut lintujen hajottamaksi, mutta nekromantikko itse oli yhä voimissaan ja saattoi koska tahansa tehdä uusia joukkoja vastenmieliseen armeijaansa. Nyt nekromantikon oli pakko keskittää huomionsa vähäisempiin valtakuntiin, mutta oli melko varmaa, että hän hyökkäisi Aquileaan heti ensi tilaisuuden tullen. Oli noidan – ja Amaranthen – ansiota, ettei nekromantikko ollut vielä saanut tuota kaipaamaansa tilaisuutta.

Amaranthe 1

Kun Velho oli valmis, tulostettu ja muutaman muun kehnon saduntapaisen kanssa sidottu kirjaksi, (jota kukaan ei ole lukenut,) luin sen läpi ja ajattelin, että pystyn parempaankin. (Tiedän. Kaikenlaista kahjoa minä ajattelenkin. Nauran täällä vedet silmissä.) 

Se, mikä alkoi Velhon paranteluna, muuttui aika pian Amarantheksi, jossa on alkuperäistä Velhoa jäljellä hyvin vähän. En sitten tiedä, onko tämä hyvä asia, mutta sillä ei liene väliä kenellekään muulle kuin H:lle, joka oletettavasti on ainoa ihminen maan päällä, joka lukee molemmat. 

Olen kovin pahoillani H.

Prinsessa Amaranthe istui huoneensa ikkunan luona ja katseli ulos. Huone oli linnan korkeimman tornin ylimmässä kerroksessa ja linna itse oli rakennettu kukkulalle, joten kirkkaana päivänä prinsessan näkymä ylsi lähestulkoon Aquilean valtakunnan itärajalle saakka. Se kaikki kuului hänen isälleen kuningas Robertille ja niin kuin jok’ikinen prinsessan kotiopettajattarista oli ystävällisesti muistuttanut, jonain päivänä se kuuluisi Amaranthen aviomiehelle. Ei Amaranthelle, ei suinkaan. Prinsessana – ja jonain päivänä kuningattarena – Amaranthen ainoa tehtävä oli olla hiljaa ja näyttää kauniilta. Amaranthe ei ollut kaunis. Hänellä oli mieleenpainuvat ja persoonalliset kasvot, mutta hän ei ollut kaunis. Toistaiseksi hän oli osannut varsin menestyksekkäästi olla hiljaa, mutta sekin kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi. Amaranthea ei oikeastaan haitannut ettei hän naisena saisi koskaan hallita isänsä valtakuntaa. Vielä vähemmän hän välitti siitä, miltä näytti. Se, ettei valtakunnan prinsessa ollutkaan kultakutrinen kaunotar, saattoi olla ongelma jollekin, mutta tuo joku ei koskaan olisi Amaranthe. Amaranthen ongelma oli, ettei kukaan kertonut hänelle mitään tärkeää.

Kuningas oli ollut poissa monta päivää, eikä Amaranthe tarkalleen tiennyt miksi. Prinsessan ei ollut tarpeen vaivata päätään muulla kuin puvuilla, koruompelulla ja vesivärimaalauksella. Tyttären ei tarvinnut tietää missä hänen isänsä oli. Amaranthe oli prinsessa ja tytär. Ja salakuuntelija. Kuninkaantyttären ei ehkä ollut sopivaa hiipiä ympäri linnaa salakuuntelemassa muita, mutta se oli ollut ainoa vaihtoehto saada selville edes jotain siitä, mitä oli tekeillä. Hän oli nähnyt sotilaiden joukot kulkemassa ympäriinsä ja hän tiesi valtakunnan seppien työskentelevän pajoissaan yötä päivää. Hän oli kuullut puhuttavan nekromantikosta, joka nosti vainajat haudoistaan. Hän oli kuullut tarinoita kuolleesta armeijasta, joka lähestyi valtakunnan rajaa. Hän oli kuullut sotilaiden puhuvan noidasta, joka tiesi kuinka pysäyttää kuolleet. Hän oli riittävän älykäs tajutakseen, että rauta ja teräs eivät auttaneet pitkälle, kun vastustaja oli jo heittänyt henkensä. Kukaan ei suostunut kertomaan Amaranthelle, minne kuningas Robert oli matkustanut, mutta hänellä oli aika hyvä aavistus siitä, ketä tapaamaan.

Piika ja prinssi 2

osa 1

Päivät vilistivät ohitse eikä aikaakaan kun juhlapäivä jo koitti. Dariusz ja Agnieszka, Mateusz ja Adrianna vihittiin tuhatpäisen juhlaväen silmien edessä ja linna oli täynnään riemuitsevia ihmisiä, jotka lauloivat ja tanssivat ja muutenkin iloitsivat kaikin mahdollisin tavoin.

Illalla kaikki kokoontuivat juhlasaliin, jossa sekä ylhäiset vieraat että linnan palvelusväki yhdessä nostivat maljan nuoriparien onnelle. Kuului mahtava kulaus, kun Jarosławan viini valui samanaikaisesti alas sadoista kurkuista, mutta tuskin oli Janusz tyhjentänyt lasinsa, kun jo tunsi merkillistä heikotusta. Prinssi katsoi ympärilleen ja huomasi, että kaikki muutkin – jopa hänen väkivahva veljensä Dariusz – vajosivat yksi toisensa jälkeen voimattomina lattialle.

Vain Celina seisoi hyvinvoivana salin toisella puolen, kädessään yhä täysinäinen viinilasi. Celina ei nimittäin lainkaan pitänyt viinistä ja oli vain teeskennellyt juovansa, aikoen siemailla sitä vähitellen pikkuinen tilkka kerrallaan. Janusz kiirehti salin poikki tytön luokse ja ennätti juuri ajoissa estämään tätä juomasta. Celina hämmästyi ensin, mutta huomatessaan, miten huonosti ihmiset kaikkialla hänen ympärillään voivat, hän tajusi prinssin pelastaneen hänet. Pyytäen Celinaa hoitamaan sairastuneita Janusz itse lähti kiireesti hakemaan apua. Valtakunnassa asui mahtava velho, joka oli ollut aivan liian kiireinen osallistuakseen juhliin ja hänelle Janusz nyt lähetti kirjekyyhkyn apua pyytäen. Oitis viestin saatuaan velho jätti työnsä kesken noin vain, pakkasi laukkunsa täyteen kaiken maailman troppeja ja lähti linnaan.

Ottaessaan velhon vastaan Celina oli jo aivan uupunut kuljettuaan turhaan juhlijan luota toiselle yrittäen keksiä jotakin, mitä voisi heidän hyväkseen tehdä. Väsymyksestään huolimatta hän auttoi velhoa sekoittamaan vastamyrkyn ja antamaan sitä kaikille sairastuneille. Velho oli onneksi osannut aavistella, mistä myrkystä oli kyse ja ottanut juuri oikeat ainekset mukaansa, oli näet tärkeää saada vastamyrkkyä nopeasti tai se ei tehoaisi. Heti vastamyrkkyä saatuaan sairastuneet virkosivat ja olivat aivan kuin ei heitä mikään olisi vaivannutkaan. Mitä useampi ihminen virkosi, sitä enemmän Celina ja velho saivat auttajia ja kohta oli vastamyrkky käytetty viimeiseen pisaraan – se oli riittänyt juuri ja juuri.

Celina selitti kuninkaalle mitä oli tapahtunut ja kuningas järkyttyi syvästi ymmärtäessään Jarosławan tahtoneen vain vahingoittaa heitä kaikkia. Oli onni, että Janusz oli ehtinyt ajoissa huomata juonen. Keskimmäistä prinssiä ei kuitenkaan näkynyt ja kauhistuneena Celina tajusi, ettei tämä ollut palannut kyyhkyjen luota. Hädissään Celina juoksi kyyhkyslakkaan perässään Dariusz ja Mateusz morsiamineen ja jopa molemmat kuninkaat. He löysivät Januszin kyyhkyslakan lattialta niin syvään uneen vaipuneena, että tämä tuskin hengittikään. Prinssi oli juuri ennättänyt lähettää kyyhkysen matkaan ennen kuin hänen juomansa myrkky oli alkanut kunnolla vaikuttaa.

Piika ja prinssi 1

 Uusi jännittävä kertomus alkaa!

Ei täällä, mutta netti on niin laaja, että pakostakin jossain...

Kertokaa minullekin, jos löydätte sen.

Erään pienen, mutta vauraan maan kuninkaalla, Jaromir nimeltään, oli kolme poikaa. Vanhin heistä, Dariusz, oli lähes kaksi metriä pitkä, hänen hartiansa olivat leveät kuin ladonovet ja voimansa mahtavat kuin härällä, jota hän muhkeine lihaksineen suuresti muistuttikin.

Nuorin veli Mateusz oli aika tavalla lyhyempi ja pienempi. Mateusz oli niin laiha, että muistutti aivan notkeaa nuorta pajua. Ruista ei hänellä ollut ranteessa edes yhden jyväsen vertaa, mutta luonteeltaan hän oli aina iloinen, hänen naurunsa oli tarttuvaa ja nokkeluutensa toivat hymyn kaikkien huulille.

Veljeksistä keskimmäinen Janusz oli yhtä pitkä kuin Dariusz ja yhtä laiha kuin Mateusz. Hän oli voimakas, mutta ei tietenkään vetänyt vertoja vanhemmalle veljelleen ja hän oli huomattavasti vakavampi kuin nuorempi veljensä. Vaitonainen Janusz jäi aina veljiensä varjoon ja usein kävi niin, ettei hänen läsnäoloaan edes huomattu, kun kaikkien ihailevat katseet olivat kääntyneitä Dariuszin voimannäytteitä katselemaan ja kaikki korvat keskittyneet kuuntelemaan Mateuszin hullutuksia. Janusz kuitenkin rakasti veljiään eikä pahastunut vaikka jäikin aina vähemmälle huomiolle.

Naapurivaltakunnan kuninkaalla Michałilla oli kaksi tytärtä – molemmat maankuuluja kauneudestaan – ja koska kuninkaat olivat hyviä ystäviä keskenään, toivoivat he luonnollisesti syvempää liittoa maidensa välille. Kun sekä prinsessat että prinssit olivat kaikki tulleet täysi-ikäisiksi, prinssit lähetettiin kosioretkelle.

Velho 7

osa 1
osa 6

Sen jälkeen, kun Alia oli kadonnut polun mutkasta puiden taakse, velho uskoi, ettei näkisi tätä enää koskaan. Hän tosin toivoi olevansa väärässä ja odotti Aliaa palaavaksi, mutta kun prinsessaa ei kuulunut takaisin, velho arveli tämän menneen kotiin isänsä luo. Alian isä puolestaan uskoi tytön olevan yhä velhon vankina.

Fe oli aikaa sitten loistokkaasti lyönyt Punaisen kuningattaren joukot ja sodan uhan poistuttua oli kuningas alkanut murehtia tytärtään. Voitto Kaunista oli käynyt niin helposti, että kuningas oli alkanut miettiä, josko se sittenkin oli vain hänen oman sotaväkensä aikaansaannosta. Mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän tuli, että Kaun olisi kukistunut joka tapauksessa hänen miestensä urheuden ansiosta ja että velhokin oli varmasti tiennyt sen. Velhon loitsu oli varmasti loppujen lopuksi ollut yhtä tyhjän kanssa, pelkkää silmänlumetta jonka avulla hän oli saanut huijattua kuninkaalta hänen ainoan tyttärensä.

Kuningas kutsui jälleen koolle poikansa ja kertoi heille ajatuksistaan. Prinssit olivat kaikki yhtä mieltä hänen kanssaan. Heidän joukkojensa ylivertaisuus ei voinut mitenkään olla velhon tekosia; Alia oli luopunut vapaudestaan aivan turhaan. Vääryys täytyi korjata ja prinsessa vapauttaa.

Aluksi näyttivät kaikki uljaat pelastussuunnitelmat kaatuvan siihen, ettei kukaan tarkalleen tiennyt, missä velho asui. Onneksi eräs veljeksistä kuitenkin muisti nähneensä kerran torilla eukon, joka oli vaikuttanut tietävän velhosta kaiken tietämisen arvoisen – nimeä lukuun ottamatta. Eukko haettiin kuninkaan puheille ja totta tosiaan, tämä osasi tarkalleen kertoa missä velhon linna sijaitsi ja kuinka sinne pääsi. Sitä ei osannut kukaan arvata, että eukko olisi osannut myös kertoa, että prinsessaa oli tuosta linnasta turha etsiä. Eukko ei näet ollut kukaan muu kuin naamioitunut Punainen kuningatar. Hän tahtoi kuninkaan tuhoavan velhon hänen puolestaan, sillä sen jälkeen hänen olisi helppo valloittaa muut kolme valtakuntaa.