Amaranthe 2

osa 1

Amaranthe katsoi ympärilleen. Hän oli tullut valtavaan saliin, joka ei voinut kuulua kuin linnaan tai kartanoon. Kaikki oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Tauluista ei voinut nähdä mitä ne esittivät, valo pääsi hädin tuskin ikkunoiden läpi. Kuitenkin saattoi nähdä paikan olleen joskus hyvin kaunis.
  ”Tervetuloa uuteen vankilaasi”, noita julisti, kun Amaranthe katseli silmät ammollaan lian ja pölyn määrää. ”Löydät täältä kaiken mitä tarvitset kunhan etsit tarpeeksi kauan. Voit mennä kaikkialle paitsi itäsiiven lukittuun huoneeseen ja jotta houkutus ei kävisi liian helpoksi vastustaa, tässä on kyseisen huoneen avain.” Näyttävästi kuin taikuri noita veti takkinsa uumenista koristeellisen, hopean värisen avaimen. Näyttävästi hän laski avaimen salin reunassa olevalle hyllylle ja siinä silmänräpäyksessä oli poissa. Ensimmäistä kertaa elämässään Amaranthe oli aivan yksin.

Kartanosta todella löytyi kaikki, mitä Amaranthe tarvitsi, mutta ei kaikkea, mitä hän tahtoi. Ruokasalissa oli aina valmiiksi katettu ateria kun hänen oli nälkä ja jopa vaatekaappi tuntui mukautuvan prinsessan kulloiseenkin mielialaan. Paikasta löytyi mitä vain, kunhan kurkisti tarpeeksi monen oven taakse – paitsi uloskäynti. Kartanossa oli yksinäistä eikä se ollut järin miellyttävä paikka tytölle jolla oli vilkas mielikuvitus. Noita loisti poissaolollaan vielä päivienkin päästä ja Amaranthe alkoi epäillä, ettei tämä aikonutkaan palata. Itäsiiven lukittu huone ei osoittanut olevansa mitään muuta kuin lukittu huone. Sieltä ei kuulunut merkillisiä ääniä, mystisiä varjoja ei kulkenut oven editse. Se olikin ainoa paikka missä mystisiä ääniä ja varjoja ei ollut. Seinien narina oli niin säännönmukaista että rakennus tuntui hengittävän ja jok’ikisen ikkunan edessä hulmusi aavemaiset, repaleiset verhot. Oli selvää, että Amaranthen täytyi joko tottua paikan tunnelmaan tai mennä järjiltään pelosta. Kun mikään ei hyökännyt Amaranthen kimppuun, tottuminen vaikutti pidemmän päälle paremmalta vaihtoehdolta.

Kunhan Amaranthe tottui jatkuviin ääniin sen verran että onnistui saamaan muutamat kunnon yöunet hän lakkasi säälimästä itseään ja alkoi katsella ympärilleen. Paikka oli todella saastainen. Muutaman oven taa kurkistelu johti lopulta siivouskomeron löytymiseen sikäli kun voi kutsua komeroksi huonetta jossa harjoja on riveittäin ja seinänvierustojen loputtoman pitkät hyllyt täynnä rättejä siisteissä pinoissa. Amaranthe aloitti omasta huoneestaan – tai siis huoneesta jossa nukkui. Hän ei ollut koskaan siivonnut eikä hänellä ollut koskaan ollut kovinkaan paljon tilaisuuksia edes katsoa kuinka se tapahtui. Piikojen oletettiin työskentelevän isäntäväen näkymättömissä. Välillä hän käytti liikaa, välillä liian vähän saippuaa. Hän käytti harjaa kun olisi pitänyt käyttää pölyhuiskaa ja rättiä kun luuttu olisi ollut parempi. Ikkunat hänen oli pakko pestä vain sisäpuolelta, koska ne eivät avautuneet, mutta sekin auttoi. Vaikka hän oli tavattoman huono siivoamaan, kartanossa oli niin törkyistä, että vähäisenkin siivouksen tulokset oli helppo nähdä. Amaranthe eteni siivousurakassaan huoneesta toiseen aloittaen niistä, joissa vietti paljon aikaa ja saatuaan ne kelvolliseen kuntoon, siirtyi vähemmän käytössä olevien huoneiden kautta myös huoneisiin, joissa ei koskaan muuten käynyt. Hän puhdisti katon seiteistä tikkaiden nokassa killuen, pesi seinät, lattian ja ikkunat, puhdisti varovasti taulut ja tomutti patsaat ja joka kerta kun hän kulki ikkunan tai oven ohi hän kokeili oliko se lukittu. Vain itäsiiven oveen hän ei koskenut. Sen avain pysyi hyllyllään, vaikka Amaranthe joskus miettikin oliko tuon huoneen takana sittenkin ovi vapauteen ja tämä koko juttu vain ilkeää pilaa, hän ei koskenut tuohon oveen.

Amaranthe oli viettänyt noidan vieraana muutaman viikon, kun noita palasi. Amaranthe oli ehtinyt tottua synkeään taloon, mutta ei ollut vielä tullut höperöksi. Hän oli vapauttamassa suurta enkelipatsasta vuosisataisesta tomukerroksesta, kääntyi ympäri vaihtaakseen puhtaaseen rättiin ja huomasi tuijottavansa suoraan noidan palaneisiin kasvoihin. Ensin hän säpsähti, sitten hän suuttui. Vietettyään useita päiviä seuranaan vain mielikuvituksensa Amaranthen kyky pelätä oli kulunut täysin loppuun, mutta kiukkua löytyi vielä runsain mitoin.
  ”Älä hiippaile tuolla lailla!” hän kivahti. Noita kallisti päätään kuin kiinnostunut lintu.
  ”Kuinka säikäytän sinut, ellen saa hiippailla, kultaseni?” mies tiedusteli ystävälliseen sävyyn. Kysymys auttoi Amaranthea rauhoittumaan vähäsen ja suuntaamaan ärtymyksensä johonkin järkevämpään. ”Oletko pitänyt lupauksesi? Pysäytitkö nekromantikon?” Amaranthe tiukkasi epävarmana siitä mitä tekisi jos vastaus olisi kieltävä. Noita katsoi häntä häiritsevän pitkään ennen kuin ojensi hänelle kätensä. ”Tule mukaani.” Amaranthe tarttui noidan ojentamaan käteen – kärventyneet luut tuntuivat yhtä epämiellyttäviltä kuin aiemminkin – ja seurasi tätä ulos. Ellei reissusta muuta kostuisi, ainakin hän oli saanut selville ulko-oven paikan. Pihalla seisoi neljän mustan hevosen vetämät vaunut valmiina odottamassa ja noita auttoi Amaranthen vaunuihin ennen kuin istui itse prinsessaa vastapäätä. ”Kuka ohjastaa hevosia?” Amaranthe kysyi voimatta hillitä uteliaisuuttaan. ”Ne tietävät kyllä minne ovat menossa”, kuului vastaus. Siinä oli kaikki, mitä noita sanoi matkan aikana.

Kun matka oli jatkunut ajan, joka onnistui yhtä aikaa tuntumaan sekä merkillisen lyhyeltä että rasittavan pitkältä, vaunut hidastivat vauhtiaan ja pysähtyivät. Noita nousi auttamaan Amaranthen vaunuista. Amaranthe ei tunnistanut paikkaa, mutta hän osasi päätellä missä he suunnilleen olivat: jollain Aquilean raja-alueella. Heidän ympärillään oli kolmella suunnalla silmänkantamattomiin vain aukeaa niittyä ja sillä neljännellä suunnalla kohosi haiseva ruumiskasa. Vainajien armeija.
Amaranthe katsoi löyhkäävää ihmisten raadoista muodostuvaa muuria eikä hänen tarvinnut sanoa mitään, kaikki hänen ajatuksensa saattoi helposti lukea hänen järkyttyneiltä kasvoiltaan.
  ”Ne on luotu hyökkäämään tähän maahan, mitään muuta ne eivät pysty tekemään. Ne eivät voi ylittää valtakunnan rajaa, mutta ne yrittävät kunnes niitä liikuttava taikuus kuluu pois.” Amaranthe pysyi yhä vaiti, mutta hänen kasvonsa kirkuivat hänen ajatuksiaan yhä äänekkäämmin.
  ”Aquilea on turvassa, kuten sovittu.” Noita huomautti kylmästi. Nyt Amaranthe pakottautui puhumaan. ”Oliko tämä todella ainoa keino pysäyttää ne? Onko tämä jonkinlainen kosto siitä, ettei isä aikonut pitää osuuttaan sopimuksesta?”
  ”Sitä emme saa koskaan tietää.”
Amaranthe tuijotti kammottavaa seinämää, joka kulki pitkin valtakunnan rajaa eikä hän tiennyt kenen vuoksi hänen olisi pitänyt olla pahoillaan. Näiden ihmisten, joiden nekromantikko ei ollut antanut levätä? Niiden, jotka asuivat rajan tuntumassa ja joutuivat sietämään tätä hirveyttä joka päivä?
  ”Jos haluat minun huolehtivan tästä, voimme kenties päästä sopimukseen”, noita ehdotti. Amaranthe sai vaivoin käännettyä katseensa armeijan jäänteistä ja katsoi noitaa, joka ei oikeastaan ollut yhtään ruumisläjää kauniimpi näky. ”Miten muka? Ei minulla ole mitään arvokasta”, Amaranthe ihmetteli. Noita astui lähemmäs, tarttui hänen käteensä ja siveli yksinkertaista pronssiketjua, joka hänen rannettaan kiersi. Koru oli arvoton verrattuna kultaan ja hopeaan jota oli kätkettynä Amaranthen tornihuoneen korulippaisiin. Se oli ainoa koru jota Amaranthe vaivautui koskaan käyttämään.
  ”Kultaseni, et vieläkään ymmärrä mitä eroa on arvolla ja hinnalla.”
  ”Jos sinä… jos Te todella voitte siivota rajalta kaikki nämä olennot vastineeksi rannekorusta, suostun ilomielin.” Koru ei ollut Amaranthelle tärkeä. Hän käytti sitä vain, koska sen arvottomuus – halpuus – oli ärsyttänyt suunnattomasti kaikkia hänen kotiopettajattariaan. Noita hymyili ja Amaranthe veti kätensä pois. ”Saat maksun sitten kun työ on tehty”, hän ilmoitti jämäkästi. ”Totta kai, kultaseni”, noita vastasi ja saattoi Amaranthen takaisin vaunuihin.

Noita katosi vietyään Amaranthen takaisin kartanoon, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi jälleen ja pyysi prinsessaa tulemaan mukaansa. Amaranthe oli totta kai viettänyt koko yön yrittämällä avata ovea, jonka nyt varmuudella tiesi johtavan ulos ja pitkän vaunumatkan jälkeen oli niin väsynyt, ettei jaksanut edes hämmästyä noustessaan vaunuista. Noita oli pitänyt osuutensa sopimuksesta. Vain painunut heinä, satunnaiset luunkappaleet ja paikalla yhä leijuva vieno, mädäntyneen haju osoittivat, että vasta edellisenä päivänä paikalla oli kohonnut mitä vastenmielisin aita kuningas Robertin ja nekromantikon maiden välillä. Mitään sanomatta Amaranthe irrotti ranneketjunsa, ojensi sen noidalle ja kömpi takaisin vaunuihin nukkumaan.

osa 3