Hömpän viemää 24

Aika jättää hyvästit Hömpän viemää -lookille.

Ei jäädä kaipaamaan. 

osa 1
osa 23

Viisihenkiseksi kutistunut siepattujen joukkio istui synkässä kellarissa ja kumma kyllä, nyt kun kukaan heistä ei enää ollut kuolemaisillaan, tunnelma oli alkanut latistua. Nyt ei kenelläkään ollut muuta tehtävää kuin istua aloillaan ja vatvoa omaa onnetonta tilannettaan. He eivät tienneet minne Gregory oli viety tai oliko tämä hengissä, eivätkä he tienneet mitä heille itselleen oli tarkoitus tehdä. Nyt kun Gregory oli poissa silmistä, Valerie oli alkanut taas hautoa murhaavia ajatuksia Oliviaa kohtaan ja vähän Arthuriakin. Ettäs kehtasi hempeillä vaimonsa kanssa kun hän oli paikalla. Olivia kaipasi kotiin. Arthuria huolestutti se mahdollisuus, että hänen veljensä onnistuisi hankkimaan jostain tarvittavat lunnasrahat, koska ei uskonut tämän löytävän niitä mitään laillista reittiä. Loput kaksi – rehellisesti sanottuna loput kaksi vankia ovat aikamoisen yhdentekeviä tässä draamassa, kunhan hilluvat mukana jonkin aikaa. Mainittakoon nyt kuitenkin sen verran, että ainakin toinen heistä haaveili purkillisesta popcornia, jota voisi mussuttaa sitten, kun alkaisi seuraava osa jännitysnäytelmästä ’Arthur vastaan sieppaajat’.
Jännitysnäytelmä vain ei koskaan jatkunut. Jostain ankean vankilan yläpuolelta alkoi kuulua ensin vaimeaa mekkalaa, sitten kovempiäänistä mekkalaa ja lopulta siellä oli täysi rähinä päällä. Kellarissa väki odotti mitä tuleman pitää yrittäen sinnikkäästi olla ajattelematta, että nyt sitten kuollaan kaikki. Kului viisitoista minuuttia ja äänet vaimenivat. Kymmenen minuutin päästä lukko kellarin ovessa naksahti ja sen jälkeen tuli täysin hiljaista. Vielä toisen kymmenen minuutin kuluttua saksalaisnainen meni varovasti kokeilemaan kellarin ovea, koska täytyyhän hänenkin sentään jotain tässä tarinassa tehdä. Ovi aukeni. Kukaan ei puhunut. Kaikki katsoivat toisiaan nähdäkseen ensin mitä muut päättäisivät nyt tehdä ja lopulta kaikki yhdessä lähtivät kellarista. He olivat ainoat ihmiset koko talossa. Ei jälkeäkään sieppaajista, ei jälkeäkään siitä, mikä sieppaajat oli saanut lähtemään. Valerie löysi kaikkien passit, lompakot ja puhelimet samasta huoneessa, jossa häntä oli aiemmin jututettu. Arthur soitti poliisille ja pian kaikki istuivat autossa matkalla poliisiasemalle.

Hömpän viemää 23

osa 1
osa 22

Valerie pyöritteli sormusta vasemmassa nimettömässään. Se oli aivan yksinkertainen, sileä keltakultainen rengas. Se ei ollut sormus, jonka Gregory oli antanut heidän avioituessaan. Gregoryn antama sormus oli ollut platinaa, siinä oli ollut safiiri keskellä ja lisäksi muutama timantti sen kummallakin puolella. Sormus oli sopinut Valerielle täydellisesti ja Valerieta oli suututtanut, että juuri Gregory oli antanut sen. Heidän välillään ei ollut mitään, heidän liittonsa oli taloudellisista syitä solmittu ja sormus antoi sen vaikutelman, että Gregory olisi todella tuntenut hänet. Se ei ollut Valerielle käynyt. Hän kesti juuri ja juuri sen, että oli naimisissa ylipäänsä. (Tai ehkä hän olisi sentään kestänyt avioliiton erään toisen kanssa…) Valerie oli väittänyt Gregorylle, ettei voinut käyttää sormusta, koska se ei ollenkaan sopinut hänelle, koska kivet olivat epäkäytännöllisiä… niin kuin hän muka siitä olisi välittänyt. Myönnytykseksi avioliitolle Valerie oli itse hankkinut toisen, tyyliinsä täysin sopimattoman sormuksen, jonka sisäpinnalle oli kaiverrettu heidän hääpäivänsä eikä Gregory ollut välittänyt tippaakaan siitä mitä hänen vaimonsa kädessään kantoi. Nyt Gregory teki kuolemaa – Valerie tiesi sen Arthurin kireästä äänensävystä – ja Valerie toivoi, että olisi välittänyt miehestään edes sen vertaa, että olisi pitänyt sormusta, jonka oli tältä saanut.

Valerie nousi, suki pölyn vaatteistaan ja kohensi kampaustaan niin paljon kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista, käänsi tyynesti selkänsä muille vangeille, jotka yhdessä yrittivät pitää hänen aviomiehensä hengissä ja nousi kellarin portaat ovelle. Hän veti syvään henkeä ja mitä suurimmalla arvokkuudella alkoi potkia ja takoa kellarin ovea ja huusi ja ylipäänsä teki kaikkensa saadakseen mahdollisimman paljon meteliä aikaan. Hetken kuluttua oven avasi lyhyenläntä italialainen, joka näytti tavattoman huojentuneelta nähdessään että se oli Valerie eikä jompikumpi Starkeista, joka mekkalaa piti. Koppavasti Valerie vaati pääsyä sieppaajien johtajan luo ja yllättävää kyllä hänet myös päästettiin pois kellarista. Jäljelle jääneet katsoivat hänen peräänsä hetken, mutta mitä ikinä rouva Caillella olikaan mielessään, se ei ollut yhtä tärkeää kuin herra Caillen pitäminen elävien kirjoissa.

Hömpän viemää 22

osa 1
osa 21

Beatrice oli hermostunut unensa vuoksi ja hänen hermostumistaan lisäsi se tunne, että oli typerää hermostua unen vuoksi. Eivätkös unet kuvastaneet sitä mitä halusi tapahtuvan? Beatrice siis halusi pudota kalliolta. Vai oliko se niin, että unet tarkoittivat ihan päinvastaista kuin mitä niissä tapahtui? Päinvastaista millä lailla? Putoamisen sijasta Beatrice oppisi lentämään? Aidan halusi tulla unohdetuksi? Aidanilla ei ollut viime päivinä ollut aikaa Beatricelle ihan yhtä paljon kuin aiemmin ja Beatrice arveli unen vain heijastaneen hänen naurettavaa hylätyksi tulleen tuntuaan, mutta sitten oli vielä se unen loppuosa, jota Beatrice ei tahtonut ajatella…

Benjamin Hayesillä oli myös huono päivä. Hän oli tuntenut itsensä poikkeuksellisen ärtyneeksi viime aikoina siinä määrin että se alkoi jo häiritä hänen yöuniaan ja keskittymistään. Benjamin oli ennenkin kohdannut sellaisia ihmisiä kuin Beatrice Ingram, ihmisiä, jotka olivat sietämättömiä ensi hetkestä alkaen. Ennen Benjamin ei kuitenkaan ollut tämän tästä vaipunut ajatuksiinsa miettimään perin pohjin näiden henkilöiden jokaista raivostuttavaa piirrettä tai palannut kauan sitten käytyihin keskusteluihin ja naseviin lausahduksiin joita ei silloin ollut tajunnut sanoa. Mitä enemmän Benjamin yritti olla ajattelematta Beatricea, sitä useammin hänen ajatuksensa harhautuivat naiseen yhä uudestaan ja se oli tehdä Benjaminin hulluksi. Miksi ei Aidan ollut voinut iskeä silmäänsä johonkin toiseen? Ilman Aidania Beatrice olisi jo varmasti palannut takaisin Ranskaan. Salemvillehan oli täynnä viehättäviä naisia. Huomattavasti viehättävämpiä kuin Ingram. Ei Benjamin kyllä voinut tuosta vain nimetä yhtäkään, mutta varmasti heitä oli, kun Beatrice Ingramissa ei kerran ollut viehättävyyden rippustakaan.

Huolimatta huonosti alkaneesta aamusta ja harhailevista ajatuksistaan Beatrice kerrankin muisti tarkkailla ympäristöä kulkiessaan. Sillä kertaa ei tosiaan ollut hänen vikansa, että hän oli vähällä jäädä nurkan takaa kaahaavan auton alle. Auto pysähtyi jarrut kirskuen juuri Beatricen eteen ja hän kohotti katseensa valmiina raivoamaan siitä nousevalle kuskille. Autosta nousi Benjamin Hayes. Tietenkin. Eihän Beatrice voinut hievahtaakaan Salemvillessä olematta vähällä törmätä Benjamin Hayesiin. Liikennesäännöistä jopa turhantarkka Benjamin oli kerrankin päästänyt tarkkaavaisuutensa herpaantumaan. Ja olikin sitten sattumalta ollut vähällä jyrätä ärtymyksensä syyn. Onneksi liikennettä oli vähän. Kun keskustelu kiihtyy riidaksi jo ensimmäisestä tavusta, ei enää tule ajatelleeksi auton siirtämistä sivummalle.

Hömpän viemää 21

osa 1
osa 20

Sydney oli viettänyt koko aamupäivän puhelimessa. Tämänkertainen puhelu osoittautui hankalimmaksi. Se oli kestänyt jo puoli tuntia, mutta mikään, mitä Sydney sanoi, ei tuntunut välittyvän langan toiseen päähän kunnolla.
  ”Olisi hyvin tärkeää Mayalle, jos…” Sydney oli yrittänyt selittää asiaa viisi kertaa eri sanoin, mutta sisältö ei vain mennyt perille. Rouva Caille numero 2 todella suhtautui sopimattoman kylmästi siihen, miltä hänen tyttärestään tuntuisi jos tämän isä kuolisi, puhumattakaan, että olisi välittänyt siitä miltä Mayasta tuntui juuri nyt. Salemvillen väki inhosi Sydneytä, koska Sydney oli Caille ja Caillet nyt vain olivat (edesmennyttä Waldemaria lukuun ottamatta) mätää porukkaa. Caillet inhosivat Sydneytä, koska hän oli tupsahtanut tyhjästä ja vienyt perinnön heidän nenänsä edestä. Gregory toinen vaimo Rose, joka yhä käytti nimeä Caille, ei ymmärrettävästi tuntenut kyseistä sukua kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin Salemvillen asujaimisto. Hän ei myöskään tuntenut Sydneytä kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin muut samaa sukunimeä kantavat, koska oli jo avioeron turvin napannut itsellensä osuuden Caillen omaisuudesta. Hänen vastenmielisyytensä keskittyi suvun yhteen jäseneen eikä Rosea hetkauttanut pätkääkään se, että tämä yksilö saattoi päästä hengestään toisella puolen maailmaa. Hänellä ei ollut aikomustakaan keskeyttää kylpylälomaansa moisen vähäpätöisen pikkujutun vuoksi. Tuntui siltä, ettei ollut mitään väliä, mitä Sydney sanoi. Rose Caille (omaa sukua Gardyner) oli noukkinut meneillään olevasta puhelusta heti alussa kolme asiaa: Puhelimessa oli Sydney Caille. Se mies, joka sai kaikki Waldemarin miljoonat. Naimaton mies, joka sai Waldemarin miljoonat. Rose arvioi miesten viehättävyyden pankkitilin saldon mukaan joten Sydney oli tavattoman puoleensavetävä siitäkin huolimatta, että tahtoi välttämättä puhua Gregorysta ja Mayasta. Loppujen lopuksi reilun tunnin mittaisesta puhelusta oli mennyt yhteensä kolme varttia Rosen vihjailujen hienotunteiseen välttelyyn, kaksikymmentä minuuttia varsinaisen asian hoitamiseen ja vielä vartti siihen, että sai puhelun päätökseen antamatta Roselle tilaisuutta kutsua Sydney seurakseen kylpylälomalle – ettei siitä kutsusta sitten tarvitsisi kieltäytyä. Kun Sydney lopulta pääsi naisesta eroon, hän todella toivoi, että olisi ollut jossain muualla ja hetken hengähdettyään soitti seuraavaan paikkaan.

Hömpän viemää 20

Oikea osa 20.

osa 1
osa 19

Hänen istuessaan likaisen pakettiauton takana todellisuus alkoi vähitellen käydä Olivian kimppuun. Hän oli onnistunut lakata nauramasta amatöörimäisille sieppaajille ja tilalle oli tullut harmistus pilalle menneestä lomasta sekä huoli kotona olevista lapsista. Olivia – kuten Arthurkaan – ei osannut pelätä henkensä puolesta. He molemmat selviäisivät kyllä, se oli varma, eivätkä takuulla olisi minkäänlaisia mallivankeja. Olivia tiesi, että Arthur oli vaitonainen, koska kävi mielessään juuri läpi heidän sieppaajiensa heikkouksia keksiäkseen turvallisen ajan ja tavan paeta eikä Olivia itsekään aikonut vain alistua tilanteeseen.
Tilanne muuttui, kun auto seisahtui ja Starkit johdatettiin hämärään kellariin. Kumpikin huomasi ensimmäiseksi, että kellarissa oli vankeja jo ennestään ja samalla molemmille oli ilmiselvää, etteivät he olleet kumpikaan sittenkään karkaamassa lähiaikoina. Ellei jompikumpi vastoin kaikkea todennäköisyyttä keksisi tapaa saada kaikki vangit vapaaksi. Starkit seisoivat portailla pimeään kellariin katsellen huomattavan pitkältä tuntuneen ajan. Olivia tunsi lievän omantunnon pistoksen, koska hänen suurin murheensa silläkin hetkellä oli, että kotiin lasten luokse pääseminen viivästyisi tämän takia varmasti. Olivia tunsi kuinka Arthur jäykistyi hänen vierellään ja vaistosi miehen käsien puristuvan nyrkkiin. Varmaan Arthur oli heistä kahdesta vähemmän itsekäs, sillä hän tuskin sillä hetkellä soi pienintäkään ajatusta omalle kotiin pääsylleen.
  ”Älä tapata itseäsi”, Olivia kuiskasi miehelleen ja lähti astelemaan tyynesti portaita kellariin. Arthur käännähti kannoillaan ja tarttui takanaan seissyttä sieppaajaa puseron kauluksesta. Sieppaaja oli lyhyenläntä. Ellei mies olisi seissyt ylemmällä portaalla, Arthur olisi nostanut tämän ilmaan ja nytkin tämä joutui pinnistelemään varpaillaan, ettei olisi kuristunut. Usea pistooli suuntautui Arthuria kohti, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota äristessään pelästyneelle sieppaajalle liudan painokelvottomia sanoja, joiden keskeinen sisältö oli kutakuinkin: ”Minkälainen idiootti sieppaa kuolevan miehen?”

Hömpän viemää 20.

osa 1
osa 19

Riffraff kaiveli tyytyväisenä maata tutun lintualtaan vierellä. Nyt kun Gregory ei ollut kotona – eikä enää koskaan olisikaan – kukaan ei ollut marmattamassa sille ja se sai rauhassa puuhastella. Se oli juuri saanut urakkansa päätökseen, kun Maya tupsahti pihalle. Maya oli tullut Nickin ja Shanen kanssa hakemaan muutamia tavaroitaan (tietämättömänä Italian tapahtumista) ja nähnyt tutun koiran ikkunasta. Hän ryntäsi pihalle huutaen ja Riffaff pinkaisi pakoon. Sitten Maya näki, mitä koira oli kaivanut esiin ja mykistyi hetkeksi täysin. Hän toipui vasta, kun Shane ilmestyi ihmettelemään, minne Maya oli jäänyt.
   ”Shane, hae Nick, teidän täytyy nähdä tämä”, Maya henkäisi ja Shane teki työtä käskettyä. Kun koko kolmikko oli kasassa, Maya osoitti lintulaudan vieressä olevan kuopan pohjalle.
   ”Katsokaa, mitä se rakki löysi.” Aivan kuopan pohjalla oli ikivanhalta näyttävä keskikokoinen kirstu. Nick hyppäsi kuoppaan ja kaivoi kirstua hieman enemmän esille sillä välin, kun Maya kävi etsimässä jotain jolla sen saisi murrettua auki. Mayan palatessa hiilihangon kanssa pojat olivat yhdessä saaneet arkun ylös kuopasta ja Shane väänsi sen kannen auki. Se oli täynnä kolikoita, kultaa ja hopeaa. Shane sai ensimmäisenä suunsa auki:
   ”Isäsi ei varmaan olisi estänyt sitä koiraa kaivamasta täällä, jos olisi tiennyt.” Maya ei osannut vastata. Hänen aivonsa olivat jumittuneet kohtaan ’olen rikas, jihuu’ eivätkä suostuneet siitä ajatuksesta jatkamaan eteenpäin. Nick huomasi rikospaikalle palanneen kaivajan ensimmäisenä ja osoitti koiran muille.
   ”Mahtaisiko se löytää lisää aarteita, jos sitä seuraisi?” hän kysäisi ihan vitsinä, mutta sellaisilla kysymyksillä on taipumus saada miettimään asiaa hieman vakavamminkin ja kohta koko kolmikko pinkoi Riffraffin perässä pitkin Salemvillen katuja. Riffraff oli mielissään uusista ystävistään ja päätti näyttää niille erään toisen jännältä tuoksuvan paikan. Se ravasi suoraan eräälle toiselle pihalle ja alkoi kaivaa ja kunhan Maya, Shane ja Nick olivat saaneet hengityksensä tasaantumaan, he kehuivat ja kannustivat sitä kaivamaan nopeammin. Piha oli onneksi Waldemar Caillen – tai no, sittemmin Sydney Caillen – kaupunkitalon, joten kenellekään ei juolahtanut mainita talon omistajalle mitään. Eihän sen miehen koskaan oikeastaan nähty asuvan tässä talossa, hän vaikutti oleilevan enimmäkseen huvilassaan. Kun Riffraffin urakka oli valmis ja se istahti ylpeänä häntäänsä heiluttaen kaivamansa kuopan vierelle, kolmen ystävyksen tyrmistys oli vielä suurempi kuin aikaisemmin, sillä tällä kertaa heitä ei odottanut kuopan pohjalla aarre, vaan jotain paljon karmivampaa. Yllättäen Riffraff vinkaisi hädissään ja juoksi tiehensä ja järkyttynyt kolmikko kääntyi katsomaan mikä koiran oli pelästyttänyt, vain järkyttyäkseen vielä enemmän.
   ”Tiesittekin varmaan, että Salemvillen hautausmaa siirrettiin 1800-luvun alkupuolella. Sitä ennen se sijaitsi näillä main ja itse asiassa tuo nimenomainen hauta oli tarkalleen sen vieressä.”
Maya, Nick ja Shane olivat kaikki kolme kauhusta sanattomia, kun he katsoivat miestä, joka tässä elämässä käytti nimeä Sydney Caille, ja jonka muumioituneen ruumiin Riffraff oli juuri kaivanut esiin. Sydney hymyili, eikä hänen hymynsä ollut koskaan ollut niin kammottava kuin nyt.
   ”Oppikirjoissanne ei varmaankaan mainittu, että ennen kuin Salemvillen asukkaat hirttivät noituudesta syytetyn William Burroughsin, hänet yritettiin polttaa roviolla. Kukaan ei kuitenkaan kestänyt kuunnella hänen tuskanhuutojaan, vaan liekit sammutettiin ja hänet yritettiin hirttää. Koska hirttoköysi katkesi ennen aikojaan, Burroughs ei kuollut vaan oli ainoastaan tajuton, kun hänet lopulta haudattiin tänne.”
Nick yritti paeta, mutta kauhu oli lamaannuttanut hänen jalkansa ja hän rojahti maahan. Maya purskahti itkuun ja vaipui Shanen syliin, joka nyt ainoana joukosta kohtasi sinisten silmien kylmän katseen ja kuuli melkein lempeästi lausutut sanat: ”Älkää surko, te ette joudu kärsimään läheskään niin paljon.”

Hömpän viemää 19

osa 1
osa 18

Kun Salemvillen väestä suuri osa vielä nukkui, lentokone laskeutui Italiaan mukanaan kaikkiaan neljä tuttua toisistaan ainakin osittain tietämätöntä matkalaista. Waldemarin lahjoittamat liput olivat olleet ensimmäiseen luokkaan, joten Starkeilla oli oikein miellyttävä reissu. He pääsivät jatkamaan matkaansa lentokentältä hotelliin jo ennen kuin Caillet olivat kunnolla ehtineet koneesta ulos.
Gregoryn oli ollut pakko myöntyä vaimonsa oikkuun ja hankkia heille lento Italiaan, mutta hänen näkemyksensä mukaan turistiluokka oli aivan riittävä kotirauhan säilyttämiseen. Haittapuolena asiassa oli, että hän joutui itsekin kärsimään ahtaudesta ja kaikesta muusta tavallisen lentomatkustajan harmista ja kaiken lisäksi hän joutui sietämään tämän kaiken samalla, kun hänen armas vaimonsa vieressä jaksoi nalkuttaa lähes koko pitkän lennon ajan. Kun he olivat lopulta päässeet koneesta ja käyneet läpi vaadittavat tarkastukset, Valerie sattui näkemään heijastuksensa lentokentän ikkunasta ja sulkeutui pitkäksi ajaksi naisten huoneeseen, sillä eihän hän mitenkään voinut tukka hapsottaen olla ihmisten ilmoilla. Lisäksi Valerie keksi pian tarvitsevansa jotain kunnollista päällepantavaa ja Gregory alistui vaimonsa shoppailuvimmaan kuin kunnon aviomies ainakin, joten iltapäivä oli jo kääntymässä illaksi kun Caillen pariskunta lopulta pääsi hotellilleen.

Hömpän viemää 18

osa 1
osa 17

Mayalle oli saatu sovittua väliaikainen majoitus, laukut seisoivat jo valmiina eteisessä ja taksi oli tilattu. Sillä välin kun Valerie laittautui sellaiseen kuntoon, että kehtaisi näyttäytyä lentohenkilökunnan edessä, Gregory vei Mayan sinne, missä väliaikainen majoitus sitten sijaitsikaan.
  ”Luulin, että äiti lähti kylpylään”, Maya ihmetteli paiskatessaan laukkunsa takakonttiin ja asetellen uuden sadunomaisen juhlapukunsa sisältävän pukupussin huolellisesti sen päälle.
  ”Niin lähtikin. Et ole menossa hänen luokseen”, Gregory vastasi epäluonteenomaisen hilpeästi eikä suostunut kertomaan enempää. Toiveikkaana Maya ehti jo toivoa, että pääsisi jonkin kaverinsa luokse, vaikka ei käsittänytkään miten hänen isänsä olisi sen järjestänyt kysymättä Mayalta mitään. Tai ehkä hän viettäisi ajan Gertrude-tädin luona. Gertrude oli kyllä aina sanonut ettei suostu lapsenvahdiksi, mutta eihän Maya ollut enää lapsi. Kun auto sitten pysähtyi hän pettyi aika tavalla.
  ”Tänne??? Et kai tosissasi kuvittele minun asuvan viikkoa täällä???”
  ”Miksikäs ei, onhan hän sentään sukua. Ilmeisesti”, hänen isänsä vastasi hymyillen suorastaan maanisesti. Maya aukoi ja sulki suutaan ja kunnollisen vastalauseen puuttuessa hän tyytyi nurisemaan: ”Isääää!”
  ”Ei hätää kultaseni, olen varma, että sinulla ja herra Caillella tulee olemaan oikein mukavaa yhdessä”, Gregory virnuili.
  ”Tämä on kosto siitä hautausmaasta niinkö?” Maya jupisi, ettei portille juuri tullut Sydney kuulisi.
  ”Se on William Burroughsin kirous, Maya-rakas”, Gregory totesi ja halatessaan tytärtään jäähyväisiksi kuiskasi tämän korvaan: ”Ei hätää. Olet minun tyttäreni ja olen varma, että pystyt tekemään hänen elämästään helvettiä tämän viikon aikana.” Vastauksena Maya vain hymyili häijysti ja Gregoryn silmistä loisti ylpeys. ”Tiesin, että voisin luottaa sinuun.”

Hömpän viemää 17

osa 1
osa 16

Dragon lähdettyä veljensä mukaan Adriana jäi vielä istumaan. Mies oli jättänyt rahaa laskua varten (sepä mukavaa) ja vieläpä sen verran reilusti, että Adriana saattoi tilata jälkiruokaa ja vielä jäisi alipalkatulle tarjoilijalle kelpo tippi. Tietenkin tippiä jäisi enemmän, jos Adriana ei tilaisi mitään, mutta jospa jotain ihan pientä vain, ei huvittanut vielä lähteä kotiin. Tarjoilijan tuotua pienen kakunpalan Adrianalla ei ollut juuri muutakaan tekemistä kuin katsella muita ihmisiä ja ajatella omiaan. Drago Meyer oli ollut oikein mukava, tietenkin tunnelmaa oli hivenen latistanut hänen aikainen lähtönsä (mikähän sitä veljeäkin vaivasi), mutta kokonaisvaikutelma oli silti hyvä. Adriana ei kuitenkaan ollut varma halusiko tavata miestä vielä, sillä… no… tämä ei ollut Benjamin. Adriana mietti hetken suloisia ajatuksia joihin kuului esimerkiksi Adriana Hayes niminen haavekuva, sitten hän päätti ihmisten katselun olevan järkevämpää. Ravintolassa oli useita tuttuja kasvoja. Monia niistä oli aamuyön tunteina viskattu ulos Kännikalasta valomerkin jälkeen, muutamat vain kävelivät usein vastaan kadulla tai ruokakaupassa. Kovinkaan monien nimiä Adriana ei tuntenut. Se oli aika tavallista Salemvillessä. Tavallaan niin pieni paikka, että kaikki tunsivat kaikki ja silti kyse saattoikin olla vain tuttujen tutuista joita ei oikeastaan ollut koskaan edes nähnyt ja oli aivan mahdollista koko ikänsä Salemvillessä eläneenä tavata toinen koko ikänsä siellä elänyt, niin etteivät he olleet koskaan ennen kohdanneet toisiaan edes ohimennen. Kuten Drago Meyer.

Hömpän viemää 16

osa 1
osa 15

Adriana pamautti oven auki ja vingahti hätääntyneenä olevansa pulassa. Sen jälkeen hän katsoi kuka siellä oli ja oli silkkaa tuuria että siellä oli Aidan eikä vaikka Aloysius Pryce laskunippu kourassaan. Aidanin astuessa peremmälle Adrianan suu kävi koko ajan, kun hän selosti kaiken alkaen siitä, ettei vieläkään ollut onnistunut sanomaan Benjaminille mitään niistä todella tärkeistä asioista siihen, että oli mennyt laittamaan treffi-ilmoituksen ja saanut siihen vastauksenkin saman tien. Aidan kuunteli kärsivällisesti yrittäen päätellä, mikä tunne hänen sisarellaan oli päällimmäisenä. Harmistus Benjaminin suhteen, paniikki sokkotreffien vuoksi vai ilahtuminen, että oli niin nopeasti herättänyt jossakussa kiinnostusta ja saanut vastauksen ilmoitukseensa. Aidanilta tunnetusti ei saanut sitä vastausta, jonka halusi kuulla, ellei se sitten sattunut osumaan yksiin Aidanin mielipiteen kanssa. Tällä kertaa hän onnistui luovimaan jossain toivotun vastauksen ja omanlaisensa vastauksen välimaastossa.
  ”Älä ole huolissasi, kyllä minä hoidan asian jos se tyyppi osoittautuu joksikin sekopääksi.”
  ”Entä jos hän on ihana mutta särkee sydämeni? Tapatko hänet?”
  ”Ei, vaan pidän huolen, että hän elää pitkän ja tuskallisen elämän katuen joka päivä sitä mitä sinulle teki.”
  ”Tiedätkö Aidan, joskus sinä olet suorastaan pelottava.”

Hömpän viemää 15

Miten voi olla taas maanantai?

Miten??

Kuinka???

 Ei käy laatuun tämä tämmöinen.

osa 1
osa 14

  ”JUURI TUOLLAISTA KIVIKAUTISTA MIELIPIDETTÄ SINULTA VOI ODOTTAAKIN!”
  ”SINUN MIELESTÄSI ON SIIS KOVIN MODERNIA ANTAA LASTEN KUOLLA KULKUTAUTEIHIN ETTEI PARI HIIRULAISTA JOUTUISI KÄRSIMÄÄN?” Benjamin ja Beatrice. Järjetöntä riitelyä kello kahdeksasta lähtien.
  ”Eikö tuo vaivaa sinua?” Adriana kysyi veljeltään.
  ”Ei ollenkaan. Minusta on kiehtovaa, miten he pystyvät jatkamaan samasta aiheesta tuntikausia, tajuamatta olevansa samaa mieltä.”
Illanvietto oli sujunut todella hyvin alkuvaiheessa. Olivia ei sietänyt Aidania, mutta tämä vastenmielisyys oli jatkunut jo niin pitkään, ettei kukaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Benjamin ja Beatrice eivät tietenkään tulleet toimeen keskenään, mutta he olivat ratkaisseet asian olemalla puhumatta keskenään ja vältellen toistensa esittämien mielipiteiden kommentoimista. Muut sitten olivatkin ihan hyvissä väleissä keskenään. Arthur ja Olivia olivat viipyneet vain vähän aikaa. He olivat jättäneet Dawnin Shanen vastuulle ja selittivät, että halusivat varhain kotiin varmistaakseen, että talo oli vielä pystyssä. Tosiasiassa Dawn oli jo sen verran vanha ja järkevä, että olisi pärjännyt muutaman tunnin yksinäänkin ja Shane – vaikka hänen luotettava maineensa olikin hieman karissut Salemville witch projectin myötä – ei ollut ikinä tehnyt mitään niin typerää, etteikö Arthur olisi jotain vastaavaa nuoruudessaan kokeillut eikä epäilyksiin siis ollut syytä silläkään taholla. Todennäköisesti pari halusikin livahtaa jonnekin viettämään hieman laatuaikaa samalla, kun heidän luultiin olevan vielä Adrianan luona… Kyllä vanhemmatkin saavat olla hieman hupsuja toisinaan.

Hömpän viemää 14

osa 1
osa 13

Kello oli pitkälti yli puolen yön, Dawn oli jo hiippaillut nukkumaan ja talon miesväki vaivihkaa paennut omille teilleen. Olivia ja Sheila yrittivät yhä selvittää koulun diskon ajankohdasta syntynyttä ongelmaa. Sheila tajusi kyllä, ettei matkaa voisi noin vain siirtää. Arthur ja Olivia tuskin saisivat enää aikataulujaan sopimaan. Sheila ei ollut niin itsekäs, että olisi vaatinut matkan perumista vain, koska Olivia ja Adriana olivat jo ennen sen varaamista lupautuneet juhlan valvojiksi. Hänen oli silti vaikea hyväksyä, että juhlat ehkä nyt tämän vuoksi peruuntuisivat. Kiista keskeytyi ovikellon ääneen. Oven avannut Olivia jaksoi tuskin edes tervehtiä kynnyksellä seisovaa kaksikkoa, eikä ainakaan ihmetellyt mitä he näin myöhään vierailulle tulivat.
  ”Arthur on autotallissa”, hän tokaisi lyhyesti Aidanille ja kehotti Beatricea astumaan sisään.

Arthurin ja Olivian yksi harvoista, ikuisista erimielisyyksistä oli autotallin sisältö. Museoauto. Koristus. Auto, jota ei ollut tarkoituskaan käyttää, mutta jonka Arthur huolellisesti piti ajokuntoisena. Olivia oli vakuuttunut, että kyseessä oli jokin miesten juttu ja oli monesti ihmetellyt mitä iloa oli autosta (rumasta vieläpä) jonka ainoa tarkoitus oli nököttää tallissa käyttämättömänä ja ikuisena projektina, jota korjailtiin, pestiin ja puunattiin. Arthur oli vakuuttunut, että Olivian kyvyttömyys ymmärtää museoauton omistamisen ja jatkuvan pienimuotoisen kunnostamisen hienoutta oli jokin naisten juttu. Auton pääasialliseksi olemassaolon tarkoitukseksi oli vuosien varrella muotoutunut tekosyyt. Sen rukkaamisen tarpeen varjolla Arthur saattoi paeta riitojen keskeltä omaan rauhaansa puuhailemaan. Tämä ei ehkä antanut hänestä kovin hyvää kuvaa, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että varsinkin Sheilan raivokohtaukset ratkesivat nopeammin ja kivuttomammin jos Arthur ei puuttunut niihin. Aidanin tullessa Arthur istui tuijottamassa silmäteräänsä ihmetellen mitä sille vielä voisi tehdä, mutta kohotti katseensa veljensä huomatessaan.
  ”Sinä täällä tähän aikaan? Mitä olet puuhaillut?”
  ”Kävin tanssimassa Beatricen kanssa. Joku poltti hänen autonsa ja puhelimen siinä sivussa, joten kävelimme tänne.”
  ”Ihan tavallinen ilta siis.” Arthur vilkaisi Aidanin yhä kengättömiä jalkoja ja teki siitä omat päätelmänsä.
  ”Hänellä taisi olla epäkäytännölliset kengät.” Aidan nyökkäsi. ”Ja sinä taidat olla aika kiinnostunut hänestä.” Siihen ei tarvinnut nyökätä. ”Mitä luulet, onko hän sinun Oliviasi?”
  ”En osaa sanoa, mutta pahoin pelkään, etten minä tule olemaan hänen Arthurinsa.”

Hömpän viemää 13

osa 1
osa 12

William Burroughs, Salemvillen noita, oli kuolemansa jälkeen usein nähty haamuna vaeltamassa hautausmaan laitamilla, kunnes vähitellen hänen legendansa oli unohtunut pelkäksi sivuhuomautukseksi Salemvillen historian kirjoihin ja havainnot katosivat. Eli kyseisestä kummituksesta ei tullut lainkaan havaintoja silloin, kun ihmiset eivät muistaneet, että kummitus saattaisi olla olemassa. Tästä voi ehkä päätellä, etteivät ne havainnot alun alkaenkaan ole olleet kuin mielikuvituksen tuotetta. Tai sitten William Burroughs oli tavattoman kiero kummitus.
  ”Näyt epäselvästi. Zoomaan vähän.” Päätellen ajasta, joka zoomaukseen meni, Nick ei ollut erityisen hyvä videokameran käytössä. ”Nyt näytät hyvältä.”
  ”Minä näytän aina hyvältä”, Maya muistutti auliisti ennen kuin alkoi lukea lapusta, jota Shane piti Nickin selän takana, ettei se näkyisi kameraan: ”Tämä on Salemvillen hautausmaa…”
Maya ei ollut hyvä muistamaan vuorosanojaan ulkoa, mutta hän oli todella hyvä teeskentelemään, että ei lukenut niitä surkealta pieneltä A neloselta, jota Shane valaisi huonosti toimivalla taskulampulla.
  ”Kuunnelkaa.” Maya keskeytti lukemisen, kun omituinen napsahdus kiinnitti hänen huomionsa.
  ”Se kuuluu joka puolelta. Hiton outoa.” Aivan kuin pieniä risuja olisi katkottu jossain hautausmaan laitamilla, merkillistä risahtelua kuului kaikkialta heidän ympäriltään. Kolmikosta kukaan ei vielä siinä vaiheessa ollut kovin huolissaan, he vain yrittivät nähdä mistä ääni oli peräisin ja Nick tietenkin yritti saada jotain kiinnostavaa kuvattua. Oli kuitenkin liian pimeää. Shane aikoi juuri ehdottaa, että he menisivät lähelle katsomaan, mutta muutti mielensä kun pimeys lakkasi olemasta ongelma. Hautausmaan kivestä ja valuraudasta tehty aita oli roihahtanut liekkeihin.

Hömpän viemää 12

osa 1
osa 11

Ikkunat helähtivät, kun Sheila tuli kotiin. Siitä äänestä Dawn aina tiesi, että nyt oli hyvä hetki leikkiä itsekseen omassa huoneessaan ainakin tunnin verran ja se kertoi Arthurille, että hänen olisi aika mennä puuhailemaan talliin museoautonsa pariin. Siitä äänestä Olivia tiesi, että taas oli hänen asiansa selvittää mikä oli vialla ja saada Sheila rauhoittumaan. Vain muutamia asioita maailmassa on vaikeampi ymmärtää kuin raivostunutta teinityttöä, mutta onneksi on olemassa veljiä. Silloin, kun veljet eivät ole silkan olemassaolonsa voimalla aiheuttaneet kyseistä raivokohtausta, he usein osoittautuvat erinomaisiksi tulkeiksi. Nytkin, kun Olivia oli aikansa epätoivoisena kuunnellut sohvalla lojuvan, tyynyyn kasvonsa haudanneen vanhemman tyttärensä tukahtunutta huutamista, hän lopulta kääntyi Shanen puoleen, joka oli tullut kotiin samalla ovenavauksella kuin Sheilakin, mutta vähemmällä paukkeella.
  ”Meille tulee koulupuvut”, Shane selitti auliisti. ”Tai hänelle, oikeastaan. Viimeisen vuoden opiskelijoiden tarvitse hankkia niitä.” Sheila nosti volyymia kuullessaan mielipahansa aiheuttajan mainittavan. Olivia yritti olla välittämättä siitä tunteesta, että hänen tärykalvonsa olivat halkeamaisillaan.
  ”Miksi minä en ole kuullut tästä aikaisemmin?”
  ”Siitä kaiketi päätettiin aika nopeasti. Kyllästyivät kieltämään jokaisen vaatekappaleen erikseen.” Koulussa oli yritetty puuttua sopimattomaan ja varsinkin liian paljastavaan pukeutumiseen jo pidemmän aikaa, mutta pukeutumissääntöjä oli innolla kierretty laajaa ja epäjohdonmukaista vaatenimistöä hyväksikäyttäen. (”Eihän tämä ole napapaita, tämä on lyhyehkö pusero.”)
  ”Entä, tuota…” Olivia vilkaisi varovasti Sheilaa, joka vaikutti hieman rauhoittuneen. ”Minkälaisia nämä koulupuvut sitten ovat?”
  ”Tietenkin kauluspaita, solmio ja takki minkä lisäksi pojilla suorat housut ja tytöillä polvet peittävä hame.” Sheila ponkaisi pystyyn sohvaltaan.
  ”Se puku on kamala! Näytän siinä ihan dorkalta! (Olivia vilkaisi Shanea. ”Käyttääkö joku tuota sanaa vielä?” ”Ei minun tietääkseni.”) Ja ihan kaikki kuitenkin nauravat minulle ja minusta tulee nörtti eikä kukaan pidä minusta!” Sheila parkui suutuksissaan.
  ”Mutta kultaseni, kaikilla muilla tulee olemaan samanlaiset vaatteet.” Olivia huomautti sovittelevasti.
  ”Ei ihan kaikilla,” Shane muistutti. ”Vasta ensi vuonna. Valmistuvia ei pakoteta ostamaan koulupukua vajaata vuotta varten.” Sheila lopetti nyyhkimisensä voidakseen paremmin mulkaista veljeään tavalla, jonka toivoi olevan häijy.
  ”Niinpä. Sinun ei tarvitse käyttää naurettavaa koulupukua tietenkään. Ei se sinua olisi edes haitannut, kun olet jo valmiiksi nörtti.” Tämä heikonlainen loukkaus osoitti kuinka järkyttynyt Sheila oli. Shane sai kyllä hyviä arvosanoja, mutta hänellä oli myös hankalan oppilaan maine johtuen kaikesta siitä riesasta jota oli Nickin ja Mayan kanssa aiheuttanut ja opettajat inhosivat sitä, miten hyvin Shane pärjäsi vaikka ei koskaan näyttänyt kuuntelevan tunnilla. Sheila tiesi sen kyllä ja olisi varmaan keksinyt jotain ilkeämpää sanottavaa, ellei ajatus polvet peittävästä hameesta olisi aiheuttanut hänelle shokkia. Olivia oli helpottunut, kun kyse ei ollutkaan mistään sen vakavammasta, kuin siitä pienestä menoerästä, jonka koulupuku aiheuttaisi.
  ”Onhan vähän kummallista, että he äkkiä keksivät ottaa koulupuvut käyttöön, mutta tilanne ei ole ollenkaan niin paha kuin luulet, Sheila. Kenelläkään ei ole mitään syytä syrjiä sinua, koska he kaikki näyttävät yhtä nörteiltä kuin sinäkin.” Sheila tuhahti.
  ”Äiti, et vaan tajua. Ysiluokkalaisilla ei ole koulupukuja, nyt kaikki näkevät että minä en ole ysiluokkalainen.” Vapaasti käännettynä: Kaikki yhdeksäsluokkalaiset söpöt pojat näkisivät, että Sheila olisi vain kahdeksas (ehkä jopa seitsemäs) luokkalainen kakara, yhdeksäsluokkalaisen nuoren naisen sijaan. Olivia ei ymmärtänyt käännöstä ja Sheila tiesi sen jo ennen kuin tämä ehti avata suunsa taas yhteen sovittelevaan lauseeseen. Hän puuskahti äreästi ja marssi huoneeseensa voidakseen soittaa Caitlinille valittaakseen heidän yhteisestä harmistaan.

Hömpän viemää 11

En keksinyt miksi mutta tässä on nyt kuitenkin tätä soopaa taas.

osa 1
osa 10

John Ingram oli lievän yllättynyt nähdessään sisarensa. Sen järisyttävämpiin tunneskaaloihin hän ei useinkaan yltänyt. Hän katsoi Beatricen hieman tavallista rähjäisempää olemusta päästä varpaisiin ja vilkaisi ohimennen myös tämän kyynärsauvaa. ”Matalat korot?”
  ”Minulla on ollut pieniä harmeja kenkien kanssa viime aikoina.”
  ”Huomaan. Luulin, että palasit jo Ranskaan.” John totesi suoden sisarelleen toisen katsahduksen.
  ”En ihan vielä”, Beatrice sanoi tunkeutuessaan peremmälle. ”Minulla on vielä asioita täällä.” Kevyt hymy käväisi Johnin tavallisesti melko ilmeettömän puoleisilla kasvoilla.
  ”Vai niin, kuka se mies on?” Mielikuva Benjaminista ilahtuneena Beatricen pikaisista lähtöaikeista käväisi Beatricen mielessä. Sitten mielikuva hymyilevästä Aidanista jyräsi sen. Beatrice näytti loukkaantuneelta. ”Mitä ihmettä oikein tarkoitat?”
  ”Beatrice, kaikkien päätöstesi syynä on aina ollut joku mies.”
  ”Ei ole perää.”
  ”Menit samaan yliopistoon kuin silloinen poikaystäväsi. Muutit Ranskaan sen… mikä hänen nimensä nyt olikaan…”
  ”Bernard.”
  ”Aivan, Bernardin perässä ja jäit sinne vielä kun Bernard oli menneen talven lumia. Jos nyt lykkäät paluutasi, taustalla on varmasti jälleen joku mies, joten jospa vain kertoisit hänen nimensä.” Beatrice oli hieman harmistunut ennalta arvattavuudestaan, mutta kai se oli ihan ymmärrettävää, että veli osasi vetää johtopäätöksiä näistä asioista.
  ”Hyvä on. Aidan Stark.” John mietti hetken, mutta ei saanut nimeä päähänsä. Hän suuntasi kirjahyllylleen, jossa hänellä oli oma, Salemvillen asukkaista tehty ’Kuka kukin on’ kirjakokoelmansa osoittamassa, ettei kirjahyllyn omistaja voinut olla kovin tervejärkinen yksilö. Hän otti S-osan käteensä, selaili sitä kunnes löysi Aidanin ja rypisti hivenen harmistuneena kulmiaan. John käänteli sivuja edestakaisin ja tutki niitä ylös alas, mutta tilanne ei siitä muuksi muuttunut. Hänen opuksessaan oli vain yksi Aidan Stark.
  ”Tri. Arthur Starkin nuorempi veli”, John luki kirjastaan. Beatrice nyökkäsi.
  ”Kyllä, sama mies.”
  ”Et voi olla tosissasi”, John tiuskaisi ja riuhtaisi tuohtuneena lasit nenältään katsoessaan sisartaan.
  ”Miksi en olisi?”
  ”Hänhän on pelkkä mitättömyys, hänestä ei ole muuta tietoa kuin sukulaisuussuhteet! Mitä hän tekee työkseen?”
  ”En tiedä. Soitanko ja kysyn? Kysynkö samalla hänen pankkitilinsä saldoa?” Beatrice ei ollut vielä osannut päättää, olisiko tyrmistynyt vai huvittunut. John ei ikinä ollut pitänyt hänen poikaystävistään, mutta tämä oli jo naurettavaa.
  ”Et tiedä? Mitä sinä edes näet siinä tyypissä?”
  ”Hänen kanssaan on helppo puhua, hän on avulias, mukava, komea…” Beatrice ei voinut vastustaa kiusausta härnätä veljeään. ”…hyvin varustettu…”
  ”Luulin sinun päässeen tuosta vaiheesta Bernardin myötä”, John huomautti kylmästi.
  ”Älä viitsi, sanoin sen vain ärsyttääkseni sinua.” Beatrice sanoi turhautuneena.
  ”Onnistuit. Mutta ihan vakavasti puhuen, sinun todella pitäisi valita seurasi vähän paremmin kun olet näillä main.” John huomautti kylmästi.
  ”Etten häpäisisi arvokasta sukuani vai? Milloin sinusta tuli tuollainen snobi?”

Hömpän viemää 10

osa 1
osa 9

Sanoilla on tapana levitä ja sisällöllä taipumusta muuttua matkan varrella. Niin kävi tälläkin kerralla. Ihmiset tietenkin kuulivat, ettei oikeusjutusta Gregorya vastaan tullutkaan mitään. He kuulivat, että se johtui siitä, että Sydney oli maksanut Lavinialle huikeat korvaukset. He eivät kuulleet syitä siihen, miksi Sydney teki niin. He eivät saaneet selville, että ilman Sydneytä Lavinia olisi väistämättä hävinnyt jutun. (Tietysti hän olisi voinut järjestää asiat toisinkin, antamalla Lavinialle raskauttavat valokuvat rahan sijaan, mutta eivät ihmiset tienneet sitäkään.) Lavinia oli tyytyväinen, koska hänen koiransa kulut korvattiin, Sydney oli ystävällisesti kuunnellut hänen pitkäveteisiä juttujaan Riffraff-kullanmurusta ja tyttärestä, joka tulisi ihan pian kotiin. Sydney oli jopa sanonut tapaavansa kyseisen tyttären mielellään kun tämä tulisi ja tekevänsä jotain Gregorylle, ettei tämä enää myrkyttäisi viattomia pikku koiraparkoja. Lavinia oli todellakin hyvin tyytyväinen ja ilahtunut siitä, miten mukava mies tämä Sydney oikein oli, kuka sitten lieneekään. (Se oli jäänyt hänelle hieman hämäräksi.) Muiden ihmisten käsityksen mukaan ainoa syy, joka Sydneyllä olisi saattanut olla maksaa Lavinialle oikeusjutun välttääkseen oli, että Sydney tiesi Gregoryn häviävän jutun. Miksi maksaa omaisuus säästääkseen sukulaisensa oikeudenkäynniltä, jonka kyseinen sukulainen varmasti voittaisi?

Hömpän viemää 9

osa 1
osa 8

Arthur käveli kotiin tuulettuakseen. Olivia hämmästeli, minkälainen muutos miehessä oli tapahtunut – rakastuneesta hupsusta äreäksi ja kireäksi – mutta hänellä ei ollut minkäänlaista syytä pahastua, kun äreys kuitenkin kohdistui Aidaniin. Olivia oli itse päässyt töistä jo aikaisemmin ja ahkeroinut tasapainoisen aterian kimpussa siitä lähtien. Oli siinä vähän kestämistä, kun on nähnyt vaivaa ruoan laitossa ja pöydän ääreen istuu kaksi tyttöä, jotka eivät upouusien puhelimien räpeltämiseltä edes ennätä huomata mitä suuhunsa lappavat, poika, joka tuijottaa synkkänä pöytää ja syö mekaanisesti mitä nyt onkaan lautaselleen laittanut sekä tietenkin pahantuulinen mies. Sheila pinkaisi suoraan ruokapöydästä Caitlinin kanssa kaupungille, Shane vaelsi huoneeseensa aina vaan synkeän näköisenä ja Dawn kipitti omiin puuhiinsa kysyttyään ensin muutamaan kertaan voisiko saada kissan. (Kissan? Vielä edellispäivänä hän oli halunnut omaa pingviiniä.) Arthur murjotti. Olivia katsoi parhaaksi odottaa siippansa rauhoittumista ja alkoi vain rauhassa tyhjentää pöytää. Kun hän oli valmis, Arthur oli tiessään. Olivia istui huokaisten pöydän ääreen. Perhe-elämästä tuntui tulleen niin merkillistä viimeisten parin päivän aikana. Eikä se vähemmän merkilliseksi tainnut muuttua, mutta vaihteeksi hivenen miellyttävämmäksi sentään, kun Arthur hiipi Olivian taakse ja antoi tälle pienen kirjekuoren. Oli tapahtunut niin paljon, ettei Arthur ollut muistanut eikä ehtinyt edes mainita siitä vaimolleen ennen kuin nyt. Olivia avasi kirjekuoren saamatta Arthurilta edes pientä vihjettä siitä, mitä se saattaisi pitää sisällään. Mitä hän sitten olikaan odottanut, matkaliput Italiaan eivät takuulla kuuluneet siihen. Vaaditaan melkoista akrobatiaa, että pystyy pöydän äärestä istumasta kapsahtamaan tuolinsa takana seisovan kaulaan, mutta jotenkin se onnistui Olivialta. Avio-elämä kukoisti taas.

Bradley Jenkins löysi itsensä hieman hankalasta tilanteesta. Hän ei ollut asianajajien kermaa, mutta parhaimmistoa siitä joukosta, johon tavallisella väellä oli varaa – monen vuosikymmenen kokemuksella. Nyt hän näennäisesti työskenteli Lavinia Restarickille, joka oli haastanut oikeuteen Gregory Caillen (voi hyvä tavaton, miksi juuri hänet?) koiransa myrkyttämisestä. Näennäisesti, koska tuntui, että vähintään puolet Salemvillen asukkaista Lavinian ohella halusi nähdä Gregoryn syytetyn penkillä. Tapaus oli mahdoton. Hän oli tiedustellut asiaa varovaisesti ja saanut selville, ettei Gregorya todellakaan voitu todistaa syylliseksi mihinkään ja Lavinia itse olisi todennäköisemmin todettu syylliseksi koiran heitteillejättöön kuin Gregory sen myrkyttämiseen. Ihan kuin ei olisi riittänyt, että tapaus oli jo etukäteen tuomittu hävittäväksi, Jenkins saisi sen häviämisen myötä puolen kaupungin vihat niskaansa (mikä määrä menetettyjä asiakkaita) ja vielä pahempaa, joutuisi tuottamaan pettymyksen Lavinialle, joka oli niin pihalla ja omaan maailmansa käpertynyt, että se oli suorastaan hellyttävää. Jenkins yritti juuri saada selitettyä tilanteen häntä toiveikkaasti katselevalle Lavinialle, kun hänen toimistonsa ovi yllättäen avautui hermostuneen sihteerin edellä. Jenkins oli aikeissa huomauttaa, miten sopimatonta oli häiritä häntä kesken asiakastapaamisen, kun sihteeri väistyi oviaukosta ja sisälle toimistoon hänen perässään astui Sydney Caille.

Hömpän viemää 8

osa 1
osa 7

On hyvin masentavaa, kun kiirehtii jonkun avuksi ja ehtii paikalle ajoissa vain nähdäkseen hänen kuolevan. Jos kerran tyyppi kuolee kuitenkin, voisi yhtä hyvin sitten myöhästyä sen verran, ettei ehdi silminnäkijäksi. Valitettavasti on hyvin vaikea tietää, milloin voi kiirettä pitämällä pelastaa hengen ja milloin on parempi hidastella hieman
Istuessaan vielä autossa Beatrice toivoi ampujan olevan huono tähtäämään.
Ehdittyään ulos Beatrice toivoi ampujan ostaneen vahingossa paukkupanoksia.
Puolimatkassa Beatrice toivoi Aidanin teeskentelevän.
Ehkä Beatricella vain oli liian huono mielikuvitus tai ehkä matka oli liian lyhyt, sillä ampuja ei ollut niin huono tähtäämään kuin hänen toverinsa olettivat, hän oli ladannut aseen ihan oikeilla luodeilla eikä Aidan todellakaan teeskennellyt kuollutta. Tajuttomana on näet hankala teeskennellä. Jos kolmikko olisi todella halunnut Aidanin hengiltä heidän olisi vain kannattanut ampua hänet maassa, sillä kallio ei ollut ollut riittävä tuki enää sitten, kun Aidanilta loppuivat voimat. Kun luoti saavutti kohdan, jossa Aidanin pään olisi kuulunut olla, kyseinen pää oli jo vajoamassa maata kohti.
Aidan avasi silmänsä ja hymyili nähdessään yllään Beatricen kasvot.
  ”Pitäisi kai menettää tajuntani useammin.”

Lavinia Restarick oli paikallinen kylähullu. (Nimitystä tosin käytettiin hänestä hyvin lämpimään sävyyn.) Hänen aviomiehensä Richard Restarick oli kadonnut vuosia sitten, sattumoisin samoihin aikoihin kuin Gregory Caillen ensimmäinen vaimo Amelia oli jättänyt Gregoryn. Tämä ei voinut olla aiheuttamatta tiettyjä huhupuheita. Lavinia, pieni, herttainen yksinhuoltajaksi jäänyt naisparka ei joko kuullut huhuja tai ymmärtänyt niitä, hän jatkoi elämäänsä rouva Restarickina aivan kuin mies olisi vain käymässä jossain. Gregory puolestaan oli hyvin painokkaasti tehnyt selväksi, ettei vihjailuja sietänyt. Amelialle ja hänelle oli tullut ylitsepääsemättömiä mielipide-eroja, Amelia oli lähtenyt ja he olivat hoitaneet avioeron postin välityksellä, sillä Ameliaa ei Salemvillen mailla sen koommin ollut nähty. Richard Restarick ei liittynyt siihen kuvioon mitenkään. Gregory oli tietenkin mennyt pian uudelleen naimisiin – ensin Mayan äidin Rosen ja myöhemmin vielä Valerien kanssa – mutta Lavinia oli pysynyt yksinään, asunut talossaan Gregory Caillen naapurissa (Waldemar Caillen hänelle suoman avustuksen turvin) ja huolehtinut tyttärestään. Tytär oli sittemmin lähtenyt opiskelemaan ja Lavinian kylähullun leima oli saanut viimeisen silauksen. Hänellä oli tapana kuljeskella ympäri Salemvillea – kuka tietää millä asioilla, sillä töitä hän ei enää tehnyt – ja selittää kaikille, jotka vähänkin vaivautuivat kuuntelemaan, että hänen tyttärensä tulisi käymään kotona. Lähdettyään opiskelemaan tytär ei ollut kertaakaan tehnyt niin, mutta siitä huolimatta Lavinia jaksoi uskoa että aivan pian hän tulisi. Parhaillaan Lavinia oli Gregoryn talon ulkopuolella räyhäämässä. Naisella oli kantava ääni, joten vaikka Gregory menestyksekkäästi teeskentelikin, ettei huomannut mitään, muilta lähistöllä asuvilta se ei käynyt aivan yhtä helposti. Jonkun oli pakko mennä selvittämään asiaa saadakseen metelin loppumaan. Joku meni. Meteli vaikeni. Ja pari tuntia myöhemmin Gregorylle toimitettiin haaste oikeuteen.

Hömpän viemää 7

Olin ihan unohtaa, että tänään piti laittaa tätä tavanomaista roskaa myös.

Ei olisi ollut suuri menetys, kun nyt oli hömpän vuoro ja ainoa lukijani on lukenut tämän jo.

Hömppää tulee tästä edespäin yksi osa kerrallaan, eli osa 8 ei tule huomenna vaan sitten joskus.

osa 1
osa 6

Benjaminilla oli loistava päivä töissä. Asia saattoi liittyä jotenkin siihen, ettei Beatrice ollut sinä päivänä lähtenyt ajamaan minnekään. Benjamin ei kyllä edes valvonut liikennettä sinä päivänä… (Salemville oli pieni paikka ja siellä oli vain vähän lainvartijoita, useilla hommat vaihtelivat melkoisesti eikä ollut mitenkään epätavallista, että murhapaikalta takaisin asemalle suuntaava konstaapeli lätkäisi matkan varrella sakot väärin pysäköityyn autoon. Kaipa se oli olevinaan tehokasta.) Jostain syystä Benjamin kuitenkin tarkkaili tietyn värisiä ja mallisia autoja rikkeiden varalta. Tavallaan hän oli ilahtunut, tavallaan pettynyt, kun tarkkailu ei tuottanut tulosta. Mielialaa tietenkin nosti moni muukin asia. Mitään kovin vakavaa ei ollut tapahtunut Salemvillen alueella tuona päivänä (yleensä, jos Salemvillen poliisikunnalla oli hyvä päivä, sen toimittajilla oli tavattoman kurja päivä), kahvi oli poikkeuksellisen hyvää ja Benjamin voitti kädenväännössä jokaisen, joka hänet ruokatunnilla haastoi. Yksinkertaiset ilot ovat parhaita. Benjamin oli myös kysynyt Aidanin tapauksen edistymisestä, mutta se ei odotetusti liikkunut minnekään. Tuskin selviäisi koskaan. Sitä oli turha murehtia, joten Benjaminilla oli yksinkertaisesti loistava päivä töissä. Ja sitten työpäivä loppui…

Joku oli tuonut lahjarasian Aidanin huoneeseen. Siihen ei ollut merkattu keneltä se oli, mikä oli ehdottoman huono merkki. Aidanilla ei ollut salaisia ihailijoita, sen verran hänkin tiesi. Hän oli kokeillut paketin painoa ja todennut sen liian painavaksi kokoonsa nähden, jotta se olisi voinut sisältää jotain mukavaa ja kätkenyt paketin sitä avaamatta ennen kuin yksikään hoitajista ehtisi nähdä sen. Aidanin olisi pakko taas lähteä ja paras hetki siihen olisi ollut eilen. Nyt hänen täytyisi livahtaa tiehensä sanomatta mitään kenellekään. Mieluiten niin, että kun hänen lähtönsä huomattaisiin hän olisi jo kaukana. Asiasta teki sitäkin raskaamman, kun Aidan ei tiennyt voisiko koskaan enää palata. Tämäkin kerta oli selkeästi ollut virhe. Nyt Demetrius oli vielä tyytynyt toimittamaan Aidanin sairaalaan, mutta ennen pitkää hänkin takuulla tajuaisi, että joillekin perheen hyvinvointi oli omaa terveyttä tärkeämpi ja siinä vaiheessa ei kukaan Aidanin läheisistä olisi turvassa. Ei ollut vaihtoehtoja. Aidan ei olisi vielä saanut liikauttaa eväänsäkään, etteivät tikit aukenisi, mutta siitä välittämättä hän hivuttautui ylös vuoteesta kaapille, jossa oli Adrianan hänelle tuomat vaatteet. Hänellä olisi ainakin puoli tuntia ennen kuin hoitaja seuraavan kerran ilmestyisi.

Hömpän viemää 6

osa 1
osa 5

”Näytät ihan zombilta, Shane.” Maya huomautti tuijotettuaan poikaa pöydän yli lounastauolla nojaten leukaa käsiinsä.
  ”Zombit näyttävät pirteämmiltä”, totesi Nick kohteliaasti. Shane pyöräytti silmiään.
  ”Kiitos vaan, Nick. En nukkunut kovinkaan paljon viime yönä. Olin sairaalassa”, hän selitti. Nick oli jo jotain kautta kuullut tapahtuneesta, mutta Maya ei.
  ”Miksi? Eihän Sheilalle ole tapahtunut mitään?” Maya oli huomannut tytön olevan poissa, vaikka eivät samalla luokalla olleetkaan. Nick korjasi väärän käsityksen Shanen puolesta.
  ”Joku kävi hänen setänsä kimppuun.” Shane ei yllättynyt, vaikka Nick tiesi. Nickin isä kuuli kaikki juorut ja Nick tietenkin myös sitä kautta.
  ”Sheila löysi hänet eilen illalla. Hän jäi kotiin rauhoittumaan.” Maya katsoi Shanea silmät suurina.
  ”Onko setäsi kunnossa?” hän kysyi lähestulkoon tukehtuen uteliaisuuteensa. Shane nyökkäsi.
  ”Hän oli aika pahassa kunnossa, mutta kuulemma voi jo paremmin. En ole vielä nähnyt häntä – minun piti lähteä ennen kuin hän oli päässyt leikkauksesta eilen. Tarkoitus olisi mennä käymään sairaalassa huomenna, hänellä on todennäköisesti tänään ollut vieraita melkein koko ajan ja hänen pitää varmaan saada olla rauhassakin.”
  ”Voi Sheila parkaa”, Maya henkäisi. Kateellisena. Hänelle ei koskaan tapahtunut mitään jännittävää. Shane oli samaa mieltä, siitä Sheila-parka osuudesta tietenkin.
  ”Niin. Hän suunnittelee linnoittautuvansa huoneeseensa.”
  ”Siinä tapauksessa hänellä on taatusti mukavampi huone kuin minulla”, sanoi Nick rauhallisesti. ”Haluaisiko hän ehkä vaihtaa? Huoneestani voi löytyä kaikenlaista, mutta takaan, ettei sieltä löydä hakattuja sukulaisia.”
  ”Kuinka huushollauksesi muuten sujuu? Onko se mörskä taas asuttavassa kunnossa?” Shane uteli. Nick oli tukehtua veteensä purskahtaessaan nauruun.
  ”Ei todellakaan. Tarvitaan enemmän kuin pari siivouspäivää ennen kuin siitä saa asuttavan. Ensin pitäisi vaihtaa lukot, ettei isä pääse sisälle sotkemaan.” Maya kertoi avuliaasti tuntevansa hyvän lukkosepän ja sitten heidän pitikin maleksia takaisin tunnille. Koulussa olisi ollut oikein mukavaa, ellei olisi ollut oppitunteja häiritsemässä.