osa 12
William Burroughs, Salemvillen noita, oli kuolemansa jälkeen usein nähty haamuna vaeltamassa hautausmaan laitamilla, kunnes vähitellen hänen legendansa oli unohtunut pelkäksi sivuhuomautukseksi Salemvillen historian kirjoihin ja havainnot katosivat. Eli kyseisestä kummituksesta ei tullut lainkaan havaintoja silloin, kun ihmiset eivät muistaneet, että kummitus saattaisi olla olemassa. Tästä voi ehkä päätellä, etteivät ne havainnot alun alkaenkaan ole olleet kuin mielikuvituksen tuotetta. Tai sitten William Burroughs oli tavattoman kiero kummitus.
”Näyt epäselvästi. Zoomaan vähän.” Päätellen ajasta, joka zoomaukseen meni, Nick ei ollut erityisen hyvä videokameran käytössä. ”Nyt näytät hyvältä.”
”Minä näytän aina hyvältä”, Maya muistutti auliisti ennen kuin alkoi lukea lapusta, jota Shane piti Nickin selän takana, ettei se näkyisi kameraan: ”Tämä on Salemvillen hautausmaa…”
Maya ei ollut hyvä muistamaan vuorosanojaan ulkoa, mutta hän oli todella hyvä teeskentelemään, että ei lukenut niitä surkealta pieneltä A neloselta, jota Shane valaisi huonosti toimivalla taskulampulla.
”Kuunnelkaa.” Maya keskeytti lukemisen, kun omituinen napsahdus kiinnitti hänen huomionsa.
”Se kuuluu joka puolelta. Hiton outoa.” Aivan kuin pieniä risuja olisi katkottu jossain hautausmaan laitamilla, merkillistä risahtelua kuului kaikkialta heidän ympäriltään. Kolmikosta kukaan ei vielä siinä vaiheessa ollut kovin huolissaan, he vain yrittivät nähdä mistä ääni oli peräisin ja Nick tietenkin yritti saada jotain kiinnostavaa kuvattua. Oli kuitenkin liian pimeää. Shane aikoi juuri ehdottaa, että he menisivät lähelle katsomaan, mutta muutti mielensä kun pimeys lakkasi olemasta ongelma. Hautausmaan kivestä ja valuraudasta tehty aita oli roihahtanut liekkeihin.
Salemvillen hautausmaata ympäröi noin puolentoista metrin korkuinen aita, jonka alaosa oli kiveä ja yläosa valurautaa. Joku oli suurella vaivalla käynyt kiinnittämässä aitaan sanomalehtiä, kuivia heinätuppoja ja muuta mukavan tulenarkaa ja koko matkalle portteja lukuun ottamatta vielä polttoaineella valellun köyden sytytyslangaksi. Käsittämätöntä vaivannäköä pelkän ilkivallan eteen, mutta kieltämättä tulikehä hautausmaan ympärillä oli ollut oikein näyttävä.
Palokunta oli onnistunut sammuttamaan tulen ja poliisi saatu enemmän tai vähemmän vakuuttuneeksi siitä, ettei noidanetsijäkolmikko ollut sytyttänyt sitä. Asiassa oli auttanut jonkin verran Nickin huvittunut suhtautuminen koko asiaan (”Näytämmekö niin tyhmiltä, että sytyttäisimme tulen, joka jättää meidät itse sen keskelle vangiksi?”) ja jonkin verran Gregoryn täysin huumorintajuton suhtautuminen siihen. (”Entä jos joku olisi murhannut tyttäreni? Olisitteko sittenkin ensin epäilleet häntä syylliseksi?”) Kamera oli Mayan protesteista huolimatta takavarikoitu todistusaineistoksi ja Maya oli ihan vahingossa unohtanut kertoa vaihtaneensa muistikortin vähän ennen poliisin tuloa.
Kaikkien kolmen noidanetsijän isät oli hälytetty paikalle, mutta reaktiot vaihtelivat. Aloysius Pryce katsoi poikaansa ja Nick Pryce katsoi isäänsä.
”Oletko ok?”
”Jep.”
”Mennään kotiin.”
Vaikka määränpää oli molemmilla sama, kumpikin meni kotiin yksin. Gregory Caille puolestaan, haukuttuaan ensin asiaa selvittäneet poliisit ilmoitti lyhyesti tyttärelleen tämän olevan liemessä ja vei tämän kotiin todennäköisesti kuuntelemaan jonkin sortin luentoa yöriennoista. Starkit seisoivat syrjemmällä vieretysten katselemassa nyt jo sammunutta aitaa.
”Teinkö minä joskus nuorempana jotain tähän verrattavaa?” Arthur kysyi lopulta.
”Kesällä 1983 sinä ja pari muuta melkein poltitte jokirannan”, Shane vastasi joutumatta edes miettimään.
”Olisiko ihan sopimatonta saarnata tästä?”
”Olisi.”
Kaksikko seisoi siinä vielä hetken, katsomatta toisiaan. Sitten Arthur nojautui poikansa puoleen salaliittolaisen elkein. ”En kerro Olivialle mitään jos et sinäkään.”
Kotiin päästyään Maya oli tietenkin heti aluksi selvittänyt, mitä poliiseilta pimitetyllä muistikortilla oli. Hän oli kopioinut sen sisällön törkeän kalliiseen puhelimeensa ja seuraavana päivänä koulussa näytti hautausmaalla kuvattua videonpätkää Nickille ja Shanelle. Alussa oli sähläystä kameran kanssa ja kuvaa Mayasta luennoimasta Salemvillen säälittävän pienestä noitavainosta. Kukaan ei ollut yöllä nähnyt mitään, mutta kun Nick käänsi kameran hautausmaan reunamia kuvaamaan yrittäen saada selkoa omituisen rasahtelun aiheuttajasta, omituinen varjomainen hahmo näkyi kuvassa jonkin aikaa. Hahmon ilmestyessä kuvaan Nick kirkaisi ja loikkasi Shanen syliin.
”Se on William Burroughsin haamu! Hän tulee tappamaan meidät kaikki!” Nick painautui lähemmäs Shanea ja vinkaisi: ”Suojele minua.” Shane vakuutti, ettei antaisi minkään valtakunnan haamujen päästä Nickin kimppuun. Maya huokaisi, laittoi kameran pois ja otti kalenterinsa esiin.
”Muistutus. Hanki naispuolisia kavereita.”
”Tiedoksi vielä kaikille, koulun disko on kahden viikon päästä perjantaina”, selitti herra Wilson, Sheilan opettaja elämään kyllästyneellä äänellä, korostaen sanaa disko, kuin olisi ollut kyse kirosanasta ja raapustaen samalla päivämääriä taululle. ”Teemana ovat sadut, kuten jo aikaisemmin on mainittu ja huomauttaisin myös, että tilaisuudessa on pukupakko eli alasti ei saa tulla. Muutamina viime vuosia eräiden käsitys soveliaasta vaatetuksesta on radikaalisti eronnut yleisestä käytännöstä.” Opettaja vilkaisi silmälasiensa yli eräitä malliesimerkkejä kyseisenlaisesta pukeutumisesta. Malliesimerkit katsoivat häntä aivan viattomasti kuin eivät olisi lainkaan tietäneet mitä hän tarkoitti. Kun vastikään tilatut koulupuvut kummittelivat mielissä, oli aivan varmaa, ettei viimeisiä hetkiä ilman niitä vietettäisi kovinkaan soveliaassa vaatetuksessa. Sheilaa ei sillä hetkellä kuitenkaan vaatetus huolettanut (kerta se on ensimmäinenkin), vaan hän tuijotti hätääntyneenä seinälle raapustettuja päivämääriä. Hän oli aivan unohtanut…
Beatrice tajusi, ettei tarvinnutkaan enää tukea kävellessään. Hänen jalkansa ei siis sittenkään ollut pankin luona mennyt niin pahasti nurin kuin hän luuli. Korkokengät kehiin! Asiaa piti ehdottomasti juhlia ja Beatrice tiesi kyllä kenen kanssa. Hänellähän oli nyt jopa veljensä täysin tarpeeton siunaus. Beatrice oli jo kaivanut puhelimensa esiin, mutta naputellessaan numeroa muuttikin mieltään ja päätti mennä käymään Aidanin luona. Tämä oli lopultakin löytänyt itselleen asunnon, joka oli riittävän pieni ollakseen näyttämättä hölmöltä lähestulkoon pelkkä futon sisustuksenaan. Kerrostalossa, jossa Aidanin asunto sijaitsi oli alaovet aina lukossa, mutta Beatricen ei ollut vaikeaa lirkutella yhtä Aidanin naapureista päästämään hänet sisään päästäkseen yllättämään Aidanin. Äkkiseltään ajateltuna ei ole hyvä ajatus yllättää miestä, joka on äskettäin yritetty tappaa, mutta Beatricen onneksi Aidan ei ollut mikään toimintasankari. Sen kerrostalon ovissa ei ollut ovisilmiä, joten ensimmäinen asia, josta Aidan saattoi päätellä vieraansa henkilöyden, oli oviaukkoon ilmestynyt viehko sääri, joka luonnollisesti päättyi äärimmäisen epäkäytännölliseen jalkineeseen. Ja jonka toisessa päässä oli tietysti loput Beatricesta. Se loppuosa tunkeutui nyt sisälle Aidanin ankeanpuoleiseen asuntoon.
”Jalkani on ihan kunnossa taas,” Beatrice huomautti ja oli melkoisen ilmiselvää että hänellä oli taka-ajatuksia.
”Tämänhetkisestä mielialastasi päättelisin, että asiaa täytyy juhlia.”
”Oikeassa olet,” Beatrice myönsi ”Tahdon tanssimaan! kai sinä osaat tanssia?”
”Tietenkin osaan”
”Todellako? Milloin opettelit?”
”Silloin, kun Adriana ihastui tanssimiseen ja tajusi, että ainoat edes suunnilleen hänen ikäisensä pojat naapurustossa jotka hän voisi pakottaa tanssiparikseen, olivat minä ja Benjamin. Tanssitaito on jotain, mitä ei voi välttää kun isosiskona on Adriana.”
Olivian ja Arthurin Italian matkan päivämäärä oli vahvistunut jo jokin aika sitten. Kumpikin oli järjestänyt vapaata töistä ja Adriana saatu talon- ja lastenvahdiksi. Ei enää kauaa ennen kuin he olisivat Italiassa, ihan kahdestaan… Ja sitten Sheila rynni kotiin. Samaan aikaan Italian matkan kanssa oli koulun disko, joka peruttaisiin, jos valvojia ei tulisi riittävästi. Olivia ja Adriana olivat lupautuneet valvojiksi, mutta Olivia ei voisi valvoa mitään Euroopasta käsin ja Adrianan pitäisi vahtia Dawnia. Sheila ei kumma kyllä ottanut asiaa kovin hyvin.
Salemvillessa oli oikeastaan vain yksi huomionarvoinen tanssipaikka. Beatrice ja Aidan olivat siis tietenkin menneet sinne, vaikka sinne olikin keskustasta niin paljon matkaa että heidän piti mennä autolla. Beatrice oli taas päässyt kaahailemaan Aidan kyydissään. Beatrice oli oikein urakalla testannut Aidanin tanssitaitoa, eikä ollut löytänyt siitä mitään huomautettavaa. Nyt oli jo niin myöhä, että tanssipaikka oli suljettu ja kaikki olivat lähteneet koteihinsa, paitsi Beatrice ja Aidan, jotka istuivat läheisessä puistossa nauttien kauniista yöstä.
”John hermostui kun kerroin sinusta. Hänestä oli hälyttävää, kun sinusta ei löytynyt mitään tietoja.”
”Todellako? Poliisien mielestä tietojen puute tarkoittaa, että on elänyt siivosti.”
”Johnin mielestä se tarkoittaa, että olet liian mitätön, jotta sinusta olisi mitään tietämisen arvoista.”
”Ja siis liian mitätön sinun seuraasi.”
”Niin. Sain hänet kyllä muuttamaan mielensä.” Pari istui jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa. ”Mitä sinä muuten teet työksesi?”
”Vähän mitä milloinkin. Vakituinen työ ei oikein sovi kun asuu yhdessä paikassa enintään kuukauden verran.”
”Mitä esimerkiksi?” Beatrice kysyi. Aidan hymyili ja Beatricelle oli ilmiselvää, ettei hän saisi suoraa vastausta. Hän ei sillä hetkellä ollut aivan varma harmittiko se häntä.
”En ikinä tee mitään, mikä ei olisi laillista ainakin jossain päin maailmaa.” Aidan totesi.
”Myös siinä maassa missä silloin olet?”
”Se onkin vähän toinen juttu.”
Valon kajastus ja merkilliset äänet kiinnittivät Aidanin huomion ja kaksikko siirtyi puistosta parkkipaikalle, jossa Beatricen vuokra-auto seisoi orpona. He seisahtuivat vähän matkan päähän autosta ja Beatricen huulilta karkasi epäuskoinen huudahdus. Aidan näytti pysyvän tyynenä. ”Toivottavasti vakuutuksesi korvaa tuon.”
”Paras olisi, minä en ota vastuuta tästä.” Beatrice puuskahti. Hänen jo valmiiksi järkyttyneet kasvonsa venähtivät entisestään, kun eräs pieni asia hiipi hänen tietoisuutensa. ”Puhelimeni on autossa!” Aidan katsoi Beatricea. Sitten hän katsoi autoa.
”Toivottavasti et ollut siihen kovin kiintynyt.” Kumpikin vaikeni miettiessään tilannettaan. Kaikki muut olivat jo lähteneet. Ympärillä oli vain jo suljettuja pikku kauppoja ja muita yrityksiä. Ei maksullisia puhelimia, ei asuntoja joihin voisi mennä puhelinta lainaamaan. Ja lähes tunnin kävelymatkan päässä keskustasta, jossa kumpikin asui. ”Arthur asuu tässä lähistöllä. Kävellen ehkä parikymmentä minuuttia”, Aidan totesi keskustelusävyyn. Beatrice voihkaisi.
”Näitä kenkiä ei ole tarkoitettu niin pitkiin kävelymatkoihin.” Aidan kohautti harteitaan.
”No, eipä tässä oikein muutakaan sitten voi…” hän kumartui ja riisui kenkänsä ”…kuin kulkea paljain jaloin.” Beatrice katsoi hetken miestä, joka tyynenä seisoi öisellä parkkipaikalla kengät kädessään ja avojaloin. Tilanteen aiheuttama ahdistus purkautui nauruna ja kohta hyväntuulinen kaksikko käveli tienviertä Arthurin talon suuntaan paljain jaloin ja kumpikin kenkiään kantaen.
osa 14
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti