Amaranthe 10

Meinasikin käydä niin, että olisi tullut Ellakors ennen aikojaan, mutta katsoin sitten listasta, mikä olisi vuorossa. Tämä osa näyttäisi olevan lopullista syynäystä vailla, joten siinä toivottavasti ei ole mitään kovin hämärää. Enemmän kuin tavallisesti.

osa 1
osa 9

Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun noita lähetti prinsessa Amaranthen kotiin. Hän oli edelleen heikossa kunnossa nekromantikon lähettämän demonin hyökkäyksestä ja niinpä sir Percivalin johtaman ritarijoukon ei ollut juurikaan hankalampaa murtautua noidan kartanoon kuin mihin tahansa toiseen järeäoviseen rakennukseen. Ritarit jakautuivat ryhmiin käydäkseen valtavan kartanon nopeammin läpi. Sir Percival itse kuului neljän ritarin joukkioon, joka löysi noidan ruokasalista. Eräs vähemmän kostonhimoisista ritareista joutui pidättelemään sir Percivalia, joka olisi saman tien käynyt kaulankatkaisupuuhiin. ”Meidän täytyy ensin löytää prinsessa, noita on voinut piilottaa hänet jonnekin.” Ritari toppuutteli. Noita teeskenteli ettei kuullut huomautusta. ”Istukaa toki teelle”, hän sanoi viitaten kohti pöytää, jolle oli katettu oma kuppi jokaista tunkeutujaa kohden. Kukaan ei istunut, vaikkakin yksi ritareista katsoi kattausta haikeana. ”Teillä on varmaan ollut pitkä matka”, noita huomautti ja sai toivomansa tiedon, kun teen perään haikaileva ritari myönsi heidän lähteneen neljä päivää sitten. Ritarit olivat lähteneet pelastusmatkalleen vasta sen jälkeen, kun prinsessa Amaranthen olisi jo pitänyt olla kotonaan. Kun häntä viemään lähteneet vaunutkin olivat jo ennättäneet palata.
  ”Kerro missä prinsessa on”, sir Percival vaati ja yritti korostaa vaatimustaan kaatamalla pöydän nurin. Pöytä vain oli moiseen turhan järeää tekoa eikä sir Percivalin onnistunut kuin helisyttää sille katettuja astioita.
  ”Pelkäänpä, ettei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan prinsessaa varastossa. Jos jätät yhteystietosi voin ilmoittaa, kun saan täydennystä.”

Amaranthe 9

osa 1
osa 8

Mies avasi silmänsä, muisti kuka oli ja toivoi, ettei olisi tehnyt kumpaakaan. Kunhan oli ensin onnistunut hyväksymään vallitsevan tilanteen kaikessa epämiellyttävyydessään, miestä alkoi askarruttaa eräs kysymys, joka jossain muodossa askarruttaa kaikkia toisinaan. Lyhyesti tämä kysymys oli ’miksi’. Tarkemmin ottaen miestä kiinnosti tuolla hetkellä nimenomaan miksi oli hengissä, eikä siinä ollut kyse mistään syvällisestä pohdiskelusta. Miehen viimeiset muistot olivat hyvin selkeitä ja hän todella tahtoi tietää miksi kukaan ei niiden muistikuvien ja tämän hetken välisenä aikana ollut tappanut häntä.

Amaranthe heräsi salongin sohvalta hiipuvan takkatulen äärestä. Noita istui hänen jalkopäässään eikä Amaranthe edes hätkähtänyt hänet nähdessään. Hän oli jossain vaiheessa huomaamattaan tottunut tämän ulkonäön puutteeseen.
  ”Mistä se arkku oikein oli peräisin?” Amaranthe kysyi. Hän ei tiennyt mitä oli tapana jutustella ihmisten kanssa, jotka ovat viettäneet viimeiset kolme päivää tiedottomana, joten hän ei jutustellut mitään vaan meni suoraan asiaan.
  ”Nekromantikko lähettää minulle viehättäviä pikku otuksiaan aina kun suinkin pystyy siinä toivossa, että jokin niistä onnistuisi tappamaan minut. Tavallisesti vain yhden vuosittain, koska hän ei tahdo ottaa riskiä, että jokin niistä onnistuisi ensin tappamaan hänet itsensä.” Noita katsoi Amaranthea niin pitkään, että prinsessalle tuli epämiellyttävä olo. ”Miksi olet yhä täällä?”
  ”Koska isäni tarvitsi apua pitääkseen kuolleiden armeijan poissa Aquileasta.” Amaranthe sanoi hämmentyneenä.
  ”Miksi olet yhä täällä?” Noita toisti. Hän tiesi aivan hyvin, että oli mennyt useita päiviä joiden aikana mikään ei olisi estänyt Amaranthea lähtemästä, eikä kukaan olisi ilmestynyt hakemaan häntä takaisin.
  ”En minä voinut vain jättää sinua”, Amaranthe vastasi närkästyneenä.
  ”Se olisi ollut huomattavasti vähemmän vaivalloista kuin tänne jääminen”, noita huomautti. Ei hän itsekseen ollut siirtynyt eteishallista vuoteeseen. ”Olisit myös voinut tappaa minut ja palata kotiin sankarina. Olen havainnut sen hyvin suosituksi toimintatavaksi vangittujen kuninkaallisten keskuudessa.”
  ”Ei olisi tullut mieleenikään!” Amaranthe kivahti nyt jo jokseenkin järkyttyneenä.
  ”Huomasin. Kasvatuksessasi täytyy olla jotain vikaa.” Noita totesi rauhallisesti ja lisäsi: ”Lähetän sinut kotiin huomenna.” Amaranthe ei ollut uskoa korviaan. ”Heitätkö minut ulos? Miksi?”
  ”Sinun pitäisi olla vankini. Jo siinä että kutsut vapauttamistasi ulosheittämiseksi on riittävästi syytä.” Amaranthe oli kiukkuinen ja tuli vielä kiukkuisemmaksi, koska noita oli oikeassa – hänen olisi kuulunut olla iloinen ja kiitollinen. ”Miksi juuri nyt?”
  ”En ymmärrä sinua joten en voi luottaa sinuun. Nekromantikko lähettää vielä jonkun tarkistamaan millaista jälkeä hänen pikku lemmikkinsä sai aikaan ja kun niin tapahtuu en tahdo sinua seisomaan selkäni taakse. En tahdo sinua tänne.” Asia selvä. Amaranthe pääsisi kotiin, hänen ei tarvinnut sitä varten paeta ja ainoa asia jota kannatti surra oli, että hänellä oli jäänyt kellarin siivous puolitiehen (Amaranthe inhosi jättää asioita kesken). Eräs asia piti kuitenkin vielä hoitaa.

Amaranthe 7

osa 1
osa 6

Paluumatkalla noita olisi ollut yhtä mykkä kuin toiseenkiin suuntaan matkatessa, mutta Amaranthe ei enää välittänyt hillitä uteliaisuuttaan. ”Miksi tarvitsit myrkyttäjien nimet?”
  ”Monien loitsujen tärkein ainesosa on särkynyt sydän.” Noita vastasi lyhyesti. Amaranthe mietti tarvittiinko kuolleen armeijan pysäyttämiseen kuninkaan särkynyttä sydäntä, mutta ei välittänyt kysyä. Vaunut vyöryivät eteenpäin määrätietoisesti vailla ohjastajaa, ohi vilahti kylä toisensa jälkeen ja pian ulkopuolelta alkoi kuulua hätääntyneitä ihmisääniä. Vaunut seisahtuivat aivan kuin kyseinen kylä olisi ollut niiden määränpää alun alkaen. Amaranthe nousi vaunuista noidan perässä ja havaitsi kylän yhdeksi niistä, joista oli turhaan etsinyt tietä kotiin.

Noita laittoi hupun päähänsä ja käveli ihmisjoukon läpi Amaranthe vanavedessään suoraan sinne, missä häly oli suurin. Ihmiset antoivat hänelle tietä huomaamattaan eikä prinsessankaan tarvinnut turvautua kyynärpäihinsä päästäkseen massojen ohi. Joukon keskustassa oli yllättävän rauhallista. Maassa lojui pahoin loukkaantunut lapsi vierellään mies, joka itki hiljaa ja nainen, joka ilmeisesti pysyi kasassa vain, koska kaikki eivät voineet romahtaa kappaleiksi. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Lapsi oli jäänyt kaatuneen puukuorman alle. Suurin osa puista oli raivattu pois ja lapsi saatu esiin, mutta sen enempää ei kukaan osannut hänen hyväkseen tehdä. Pikkuisesta kylästä ei lääkäriä löytynyt eikä lääkärikään olisi voinut tehdä juuri muuta kuin katsoa vieläkö vekarassa pihisi henki ja teeskennellä sitten olevansa hyödyllinen siihen asti kunnes pihinä lakkaisi. Noita polvistui lapsen viereen eikä kukaan estänyt häntä tai kysynyt kuka hän oli. Kukaan ei huomannut hupun huonosti kätkemiä palaneita kasvoja, kukaan ei huomannut selvästi näkyvissä olevaa karrelle palanutta kättä. Noita nosti elottoman lapsen syliinsä ja kantoi lähimpään mökkiin, perässään lapsen vanhemmat, mökin omistaja sekä Amaranthe, joka kantoi noidan kävelykeppiä. Lapsen isä itki yhä lohduttomasti, äiti oli jäykkä ja kalpea. Koko kylä oli nyt hiljainen ja vakava, hätääntynyt hälinä oli vaiennut.

Amaranthe 1

Kun Velho oli valmis, tulostettu ja muutaman muun kehnon saduntapaisen kanssa sidottu kirjaksi, (jota kukaan ei ole lukenut,) luin sen läpi ja ajattelin, että pystyn parempaankin. (Tiedän. Kaikenlaista kahjoa minä ajattelenkin. Nauran täällä vedet silmissä.) 

Se, mikä alkoi Velhon paranteluna, muuttui aika pian Amarantheksi, jossa on alkuperäistä Velhoa jäljellä hyvin vähän. En sitten tiedä, onko tämä hyvä asia, mutta sillä ei liene väliä kenellekään muulle kuin H:lle, joka oletettavasti on ainoa ihminen maan päällä, joka lukee molemmat. 

Olen kovin pahoillani H.

Prinsessa Amaranthe istui huoneensa ikkunan luona ja katseli ulos. Huone oli linnan korkeimman tornin ylimmässä kerroksessa ja linna itse oli rakennettu kukkulalle, joten kirkkaana päivänä prinsessan näkymä ylsi lähestulkoon Aquilean valtakunnan itärajalle saakka. Se kaikki kuului hänen isälleen kuningas Robertille ja niin kuin jok’ikinen prinsessan kotiopettajattarista oli ystävällisesti muistuttanut, jonain päivänä se kuuluisi Amaranthen aviomiehelle. Ei Amaranthelle, ei suinkaan. Prinsessana – ja jonain päivänä kuningattarena – Amaranthen ainoa tehtävä oli olla hiljaa ja näyttää kauniilta. Amaranthe ei ollut kaunis. Hänellä oli mieleenpainuvat ja persoonalliset kasvot, mutta hän ei ollut kaunis. Toistaiseksi hän oli osannut varsin menestyksekkäästi olla hiljaa, mutta sekin kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi. Amaranthea ei oikeastaan haitannut ettei hän naisena saisi koskaan hallita isänsä valtakuntaa. Vielä vähemmän hän välitti siitä, miltä näytti. Se, ettei valtakunnan prinsessa ollutkaan kultakutrinen kaunotar, saattoi olla ongelma jollekin, mutta tuo joku ei koskaan olisi Amaranthe. Amaranthen ongelma oli, ettei kukaan kertonut hänelle mitään tärkeää.

Kuningas oli ollut poissa monta päivää, eikä Amaranthe tarkalleen tiennyt miksi. Prinsessan ei ollut tarpeen vaivata päätään muulla kuin puvuilla, koruompelulla ja vesivärimaalauksella. Tyttären ei tarvinnut tietää missä hänen isänsä oli. Amaranthe oli prinsessa ja tytär. Ja salakuuntelija. Kuninkaantyttären ei ehkä ollut sopivaa hiipiä ympäri linnaa salakuuntelemassa muita, mutta se oli ollut ainoa vaihtoehto saada selville edes jotain siitä, mitä oli tekeillä. Hän oli nähnyt sotilaiden joukot kulkemassa ympäriinsä ja hän tiesi valtakunnan seppien työskentelevän pajoissaan yötä päivää. Hän oli kuullut puhuttavan nekromantikosta, joka nosti vainajat haudoistaan. Hän oli kuullut tarinoita kuolleesta armeijasta, joka lähestyi valtakunnan rajaa. Hän oli kuullut sotilaiden puhuvan noidasta, joka tiesi kuinka pysäyttää kuolleet. Hän oli riittävän älykäs tajutakseen, että rauta ja teräs eivät auttaneet pitkälle, kun vastustaja oli jo heittänyt henkensä. Kukaan ei suostunut kertomaan Amaranthelle, minne kuningas Robert oli matkustanut, mutta hänellä oli aika hyvä aavistus siitä, ketä tapaamaan.