Ellakors 8b

osa 1a
osa 8a

Kesäkuu 1886 

Shiolan kaupunginjohtaja rouva Veal toi kapteeni Rothin mieleen erään presidentin, joka hänellä oli taannoin ollut epäonni tavata. Näiden kahden välillä ei kyllä tainnut olla muuta yhteistä kuin kapteenin oma kyvyttömyys pitää kummastakaan.
  ”Maan lakien mukaan Shiolan kaupungin asukkailla on oikeus hävittää kaikki alueelle tulevat aeriaalit”, rouva Veal selitti kapteenille hymyillen samalla alentuvasti, kuin olisi puhunut jollekulle toivottoman lapselliselle, jolla ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka oikea maailma toimi.
  ”Hänen raahattiin tänne vasten tahtoaan”, kapteeni huomautti kylmästi. ”En oikein usko sen olevan Catian lakien mukaista.”
  ”Olen tietoinen siitä, että tapa, jolla tämä kyseessä oleva aeriaali saapui Shiolan alueelle saattaa olla joidenkin mielestä hieman kyseenalainen. Se onkin ainoa syy, miksi hävittämistoimenpiteitä ei pantu välittömästi täytäntöön. Ja ainoa syy siihen, että niin jalomielisesti suostuin tähän tapaamiseen. Fakta kuitenkin on, että aeriaali on nyt Shiolan alueella ja näin ollen siihen voidaan soveltaa ja myös tullaan soveltamaan kyseisiä lakeja.” Kapteenin ei onnekseen tarvinnut keksiä vastausta, sillä juuri silloin Walsh törmäsi sisään eikä vaivautunut pyytelemään anteeksi aiheuttamaansa häiriötä.
  ”Eikö nyt ollut jo aika myöhäistä kirjastokäynneille?” kapteeni kysyi hiljaa, kun hänen yliperämiehensä suurella touhulla asettautui pöydän ääreen.
  ”Voi ei suinkaan, todella monet kirjastot ovat myöhäistäneet aukioloaikojaan huomattuaan, että muuten jotkut sekopäät murtautuvat niihin lueskelemaan”, Walsh vakuutti. (Kapteeni olikin ihmetellyt, miksi Laodikeassa kirjastot olivat auki ympärivuorokautisesti.) Siihen meni tovi jos toinenkin, mutta lopulta Walsh sai paperinsa pöydälle ja takalistonsa tuoliin ja neuvottelu saattoi jatkua. Walsh tutkaili papereitaan kuin olisi yrittänyt löytää oikeaa kohtaa.
  ”Käsittääkseni eräs aeriaali tappoi joukon ihmisiä useita vuosia sitten”, hän sanoi lopulta. Rouva Veal myönsi tiedon oikeaksi ja Walsh jatkoi: ”siispä kaikki aeriaalit ovat pahoja ja täytyy hävittää, ettekä voi vapauttaa herra Qayinia.” Hivenen epäluuloisesti rouva Veal myönsi tämänkin paikkansapitäväksi. ”Olen ehdottomasti samaa mieltä”, Walsh totesi. Rouva Veal hämmästyi. Kapteeni Roth ja aliluutnantti Ironside eivät hämmästyneet vielä, koska tunsivat Walshin ja odottivat yhä mitä tämä ajoi takaa. Eikä Walsh tuottanut pettymystä. ”Haluaisin kuulla enemmän tästä yleistämisperiaatteestanne. Esimerkiksi kolme vuotta sitten eräs paikallinen leipuri tappoi vaimonsa. Kuinka toimitte estääksenne vastaavaa tapahtumasta uudestaan? Tuomitsitteko tämän perusteella kaikki leipurit, kaikki miehet, vai oliko teillä jokin muu peruste?”
  ”Tämä on eri asia, A-42 tappoi useita kymmeniä ihmisiä”, rouva Veal huomautti kireästi.
  ”No entä bussikuski, joka 15 vuotta sitten ajoi tahallaan autolastillisen – useampia kymmeniä ihmisiä jokeen? Kohdistitteko rankaisutoimet kaikkiin naispuolisiin kuskeihin vai kaikkiin kuskeihin sukupuolesta riippumatta vai romutitteko kenties kaikki bussit?”
  ”Aeriaalit eivät ole ihmisiä, eikä niihin pitäisi kohdistaa ihmisten lakeja”, rouva Veil selitti kuin olisi puhunut yksinkertaiselle lapselle, mutta Walshia ei niin vähällä lannistettu.
  ”Aivan, jossain lehdessänne väitettiin heidän olevan puoliksi enkeleitä ja puoliksi paholaisia. Aeriaalit tehtiin yhdistämällä siivekkään ihmisolennon ja ihmisen dna:ta joten suoraan sanoen olen järkyttynyt siitä, kuinka huono käsitys teillä on ihmisistä. Asiaan: olen melko varma, ettei herra Qayin ole kivi tai kasvikuntaa, joten hän on pakostakin eläimistöä. Teillä on ollut useampiakin tapauksia, joissa eläimet ovat aiheuttaneet kuolintapauksia, esimerkiksi hirvien ja koirien aiheuttamia. Hirviä en ole nähnyt, mutta teillä näkyy olevan vielä joitakin koiraeläimiä. Hävitättekö siis koirat aina tapauskohtaisesti yksi rotu kerrallaan? Tietenkään herra Qayin ei ole koira tai hirvi… Pitäisi varmaankin ottaa myös huomioon, ettei aeriaaleja ole tällä hetkellä kuin 302 yksilöä koko maailmassa, kyseessä on siis melkoisen uhanalainen laji…”
  ”Tämä on kaikki yhdentekevää”, rouva Veal keskeytti ja ponkaisi tuolistaan niin vauhdikkaasti, ettei tuoli pysynyt ajan tasalla vaan kaatui. Hän ei enää hymyillyt alentuvasti vaan näytti lähinnä tuskastuneelta vedotessaan kapteeniin: ”Voisitteko ystävällisesti pyytää tätä henkilöä poistumaan, jotta voisimme saada tämän keskustelun asiallisesti päätökseen?” Kapteeni katsoi yliperämiestään, joka ei selvästikään ollut päässyt vielä edes kunnolla vauhtiin. Hän katsoi kaupunginjohtajaa, jonka naama punoitti harmistuksesta ja joutui pinnistelemään pitääkseen vahingoniloisen hymyn poissa kasvoiltaan.
  ”Minun nähdäkseni komentaja Walshin läsnäolo on tämän keskustelun asiallisen etenemisen varmistamiseksi ehdottoman välttämätön”, hän totesi niin tyynesti ja asiallisesti kuin suinkin pystyi. Rouva Veal lysähti närkästyneenä takaisin tuoliin, jonka hänen sihteerinsä oli vaivihkaa käynyt nostamassa ja Walsh veti näyttävästi esille seuraavan paperin sangen paksusta pinkastaan.

Toisaalla tohtori Spiner kihisi peitellystä kiukusta suunnilleen yhtä paljon kuin rouva Vealkin, mutta toisenlaisista syistä. Hänen ei annettu auttaa Qayinia. Hän saattoi vain seisoskella sateessa häkin vierellä ja kuunnella typeriä mielipiteitä, joita shiolalaisilla oli aeriaaleista. Onneksi shiolalaiset oli kaikki tehty sokerista. Tohtori Spiner ja herra Qayin saivat olla kohtalaisen paljon omassa rauhassaan, kun heitä pakoyritysten varalta vahtivat miehet pysyttelivät vähän matkan päässä suojassa sateelta. Herra Qayin ei tuntunut välittävän siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Hän istui häkissä aivan tyynenä, niin kuin tämä olisi ollut arkipäiväinen tapahtuma hänen elämässään. Ehkäpä se olikin. Herra Qayin oli mestari pitämään kulisseja yllä, kuten tohtori Spiner oli jo saanut huomata, mutta oli asioita, joita aeriaalikaan ei voinut peittää. Kuten ohuet mustat juovat, jotka levisivät ampumahaavasta kohti hänen sydäntään ja näkyivät selvästi sieltä, mistä tämän vaatteet olivat revenneet. Ne olivat ilmestyneet nopeasti, levinneet huolestuttavan paljon lyhyessä ajassa eikä tohtorilla ollut aavistustakaan mistä oli kyse. Ehkä kyseessä oli vain imusuonitulehdus tai jokin sen tapainen. Ehkä aeriaalien imusuonitulehdukset näyttivät siltä, kuin joku olisi käynyt mustalla kynällä piirtelemässä salaman kuvia iholle. Ehkä. Siitä tohtori Spiner oli varma, että ellei heidän niskaansa olisi satanut kaatamalla, herra Qayinin kasvoilla olisi helmeillyt korkean kuumeen nostattama hiki. Herra Qayin istui häkissä tuijottaen kaukaisuuteen ja vaikutti puhuvan tohtorille vain kohteliaisuudesta. Hänen passiivisuutensa häiritsi tohtoria lähestulkoon yhtä paljon kuin shiolalaisten jutut. Se ei voinut johtua vain huonosta kunnosta.
  ”En koskaan kiittänyt että pelastit henkeni Quelestassa”, tohtori sanoi lopulta, kun ei muutakaan keksinyt.
  ”Pelastan ne jotka voin.”
  ”Koskeeko se myös sinua itseäsi?” tohtori kysyi äreästi. ”Miksi annat heidän kohdella sinua näin? Jos kuka tahansa muu olisi näin järjettömässä tilanteessa, olisit puhunut heidät vapaaksi aikoja sitten.”
  ”Eloonjääneen syyllisyyttä”, kuului heikko vastaus. Tohtorin oli vaikea kuvitella, että joku, joka näki maailman pelkkinä numeroina, voisi kärsiä jostain sen kaltaisesta. Syyllisyydentunne kuolemista joita ei ollut itse aiheuttanut oli ehkä inhimillistä, mutta ei rationaalista.
  ”Tarkoitatko että olit täällä silloin kun…?”
  ”Kyllä.”
  ”Olisitko voinut estää sen?”
  ”En. Tiedän, etten olisi. Eikä se tieto kuitenkaan poista syyllisyydentunnetta.” Tohtori Spiner ei ollut varma, mitä siihen olisi sanonut. Hän katsoi shiolalaisia, jotka tuulen käännyttyä olivat siirtyneet entistä kauemmas sateelta pakoon. He eivät olisi vaivautuneet sanomaan mitään. Heille herra Qayin oli pahimmillaan hirviö ja parhaimmillaankin vain jonkinlainen tuhoeläin.
  ”En usko, että viruminen siinä häkissä auttaa”, hän huomautti lopulta.
  ”Luultavasti ei”, herra Qayin myönsi tyynesti.
  ”En ymmärrä sinua”, tohtori Spiner totesi huokaisten.
  ”Ymmärtäminen ei ole tarpeen. Sietäminen olisi riittävää.” Tohtorin täytyi sulatella tätä hetkinen.
  ”Uskoisin pystyväni sietämään sinua.”
  ”Siispä minäkin siedän Teitä.”
  ”Noin vain?”
  ”Noin vain”, Qayin sanoi ja ensimmäistä kertaa koko illan aikana kääntyi katsomaan tohtoria. ”Tarvitsen apuanne.”

Walsh ei ollut päässyt edes paperinivaskansa puoliväliin. Toistaiseksi hän oli onnistunut perusteellisesti käymään kaupunginjohtajan hermoille, mutta odotetusti ei muuttamaan tämän mieltä herra Qayinin tai aeriaalien suhteen ylipäänsä.
  ”Te ette voi vai leikkiä jumalaa ja tuomita kaikkia luomuksianne pahoiksi, kun yksi niistä kääntyy teitä vastaan”, kapteeni Roth huomautti turhautuneena.
  ”Kukaan ei ole leikkinyt jumalaa”, rouva Vealin sihteeri määkäisi kiukkuisesti ennen kuin rouva itse ehti vastata asiallisempaan sävyyn.
  ”Täkäläiset tiedemiehet loivat elämää eivätkä he takuulla tehneet sitä sillä perinteisellä tavalla, jossa yksi ynnä yksi tekee kolme”, kapteeni huomautti ja Walsh nyökkäili iloisesti hymyillen ja antoi kapteenin jatkaa.
  ”He yrittivät kloonata olennon, josta eivät tienneet mitään luodakseen orjatyövoimaa. Tiedeyhteisö oli haltioissaan, kun he lopulta saivat aikaan jotain elinkelpoista. He loivat 416 aeriaalia”, kapteeni lunttasi luvun Walshin papereista, ”joilla ei ollut perhettä, ei normaalia lapsuutta, ja jotka olivat olemassa vain tehdäkseen kurjimpia töitä, joita maailmasta löytyy. Vain yksi 416:sta tuli ajatelleeksi, että saattaisi olla hyvä ajatus tappaa luojansa. Minusta he vaikuttavat todella tasapainoisilta yksilöiltä. Takuulla tasapainoisemmilta kuin ihmiset jotka ovat valmiita tuhoamaan kokonaisen rodun yhden murhanhimoisen yksilön takia, mutta eivät suo ajatustakaan sille vaihtoehdolle, että kenties heidän isovanhempansa menivät hullun tiedemiehen touhuissaan vähän liian pitkälle.”
Nyt ei sihteerille kiukkuinen määkinä riittänyt. Hän hyökkäsi pöydän yli kapteenia kohti kirkuen niin, että hänen sanoistaan sai selvää vain mitenkuten. Oli kuitenkin helppo päätellä, että hänen sukuunsa kuului edellä mainittuja hulluja tiedemiehiä. Ironsidella oli onneksi järeän rakenteen ohella hyvät refleksit ja hän nappasi kajahtaneen sihteerikön kiinni lennossa.
  ”Ihan vain satunnaisen esimerkin mainitakseni, se puheena oleva aeriaali ei ole koskaan hyökännyt kimppuuni kirkuen käsittämättömyyksiä”, kapteeni huomautti. Kun ei päässyt Ironsiden otteesta mihinkään, sihteeri vähitellen vaikeni sen verran, että huoneessa olijat saattoivat kuulla koputuksen ovelta. Tohtori Spiner astui sisään rinnallaan shiolalaiset vartijat, jotka tekivät parhaansa saadakseen tohtorin ympäröityä kahteen pekkaan.
  ”Tämä mies harhautti meitä ja päästi aeriaalin pakenemaan”, miehet syyttivät. Kapteeni katsoi rauhallista – suorastaan hyväntuulista – ystäväänsä ja päätti ottaa ohjat ennen kuin rouva Veal saisi päähänsä pidätyttää koko sakin.
  ”Tohtori, ovatko nämä mitä vakavimmat syytökset totta?” kapteeni kysyi.
  ”Eivät missään nimessä”, tohtori Spiner vakuutti.
  ”Ette harhauttanut näitä miehiä?” rouva Veal vuorostaan tarkensi.
  ”Ei todellakaan ole minun syytäni, jos he ovat liian typeriä huomaamaan, että olen puhunut viimeiset puoli tuntia itsekseni.”
  ”Tiirikoit häkin auki”, toinen shiolalaisista vartijoista huomautti tuimasti.
  ”Miksi olisin tehnyt niin, kun herra Qayin hallitsee sen homman paljon minua nopeammin?” Vartijasta alkoi tuntua, että heidän syytteensä alkoivat olla hataralla pohjalla ja päätti tukevoittaa niitä käyttämällä kovempaa äänenvoimakkuutta.
  ”Menit jonnekin, vähän ennen kuin aeriaali katosi!”
  ”Kyllä”, tohtori myönsi. ”Herra Qayin pyysi minua selvittämään erään osoitteen. Voin viedä teidät sinne.”

Hetkeä myöhemmin tohtori Spiner johdatti sateisen kaupungin halki kulkuetta, johon kuuluivat Ellakorsin väen lisäksi shiolalaiset vartijat, kaupungin johtaja rouva Veal, sekä hänen sihteerinsä – lähinnä sateenvarjotelineen ominaisuudessa. Heidän tiensä vei asuinalueelle, joka oli täynnä pieniä, kodikkaita puutaloja. Muutamaan kertaan tohtori tarkisti heidän reittinsä lähes lukukelvottomaksi vettyneestä paperilapusta ennen kuin lopulta astui pihaan, joka näytti aivan samalta kuin alueen muutkin pihat. Hoidettu nurmikko, valkoinen aita ja kodikas pieni talo. Hän koputti ovelle ja sen avasi nainen, joka oli kuin herttaisen isoäidin karikatyyri.
  ”Miten mukavaa, lisää vieraita”, nainen totesi ja paimensi märän joukkion sisälle. ”Tulkaa sisälle sieltä sateesta, mutta älkää sitten vain sotkeko lattioitani”, hän huomautti toruvasti, johdatti seurueen suurikokoiseen olohuoneeseen ja lähti hakemaan pyyhkeitä suojellakseen kallisarvoista sohvakalustoaan. Muut seisoivat huoneessa hieman vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa. Kukaan ei ollut onnistunut kysymään naiselta kuka hän oli ja kuinka hän tähän kaikkeen liittyi, vaikka rehellisesti sanoen vain rouva Veal oli sitä ihan vakavissaan yrittänyt. Lopulta näkyi liikettä ovella, josta nainen oli lähtenyt. Kaikki katseet kääntyivät siihen suuntaan, mutta uteliaisuutta herättäneen naisen sijaan huoneeseen astuikin herra Qayin. Hän oli valkoisempi kuin koskaan, tulehdus oli piirrellyt mustia hämähäkinseittikuvioita hänen kaulalleen ja hän näytti siltä, että kaatuisi, jos joku huoneessa olija erehtyisi hengittämään liian voimakkaasti. Hetken verran vaikutti siltä, että Ironside joutuisi nappaamaan äkkipikaisen sihteerin taas kainaloonsa, mutta aeriaalia kohti lähtikin toinen vartijoista. Oli toki ymmärrettävää, että häntä suututti herra Qayinin pakeneminen ja että hän halusi estää tätä katoamasta näköpiiristään toistamiseen. Valitettavasti hänen ruumiinkielestään oli helppo nähdä, ettei hänellä ollut mielessään väkivallaton pidätys. Kapteeni Roth tajusi kauhukseen, että suurelta tuntunut olohuone oli itse asiassa täynnä huonekaluja ja shiolalaisia, jotka estivät heitä kaikkia pääsemästä herra Qayinin tai sarvikuonon lailla rynnistävän vartijan luo ajoissa. Huoli oli ennenaikaista. Kun vartija pääsi Qayinin luokse, aeriaali tarttui miestä toisesta käsivarresta, laski toisen kätensä tämän kaulan juureen ja mies lakosi parketille inahtamatta. Sekunnin verran muut tuijottivat yllättyneinä lattialla lojuvaa vartijaa ja kun se ei aivan tuntunut riittävän, he tuijottivat vielä toisenkin sekunnin, ennen kuin rouva Veal alkoi huutaa: ”Tuo hirviö tappoi hänet!”
  ”Miksi hän sitten kuorsaa?” Walsh kysyi, tunkeutui huonekalujen ohi, pysähtyi siirtämään tajuttoman vartijan asentoon, jossa tämän henki kulki paremmin ja astui miehen yli herra Qayinin luo.
  ”Mitäs jos me istahtaisimme hetkeksi?” Walsh ehdotti lempeästi. Aeriaali ei ollut kertaakaan katsonut hyökkääjäänsä kohti, eikä hän nyt katsonut Walshia, joka varovaisesti laski hänet lattialle.
  ”Miksi autat sitä olentoa? Se hyökkäsi mieheni kimppuun!” rouva Veal raivosi, kun Walsh viittoi tohtorin luokseen.
  ”Hän on osaksi ihminen, jos muistat? Me pelastamme hänen ihmispuoliskonsa, niin te voitte sitten myöhemmin teloittaa hänen enkelipuoliskonsa”, Walsh selitti niin terävään sävyyn, että arvon rouva kaupunginjohtaja lopultakin ymmärsi pitää enemmät mölyt mahassaan. Ainakin toistaiseksi.
  ”Joten, kun joku, joka näyttää siltä kuin tarvitsisi vain pikku torkut tehdessään kuolemaa oikeasti näyttää siltä, että tekee kuolemaa, kuinka paha tilanne on?” Walsh kysyi tohtorilta keskustelusävyyn. Tohtori ei osannut vastata. Toisaalta hänen olisi tarvinnut saada herra Qayin jonnekin, missä olisi voinut paremmin hoitaa tätä – mielellään Ellakorsille – toisaalta tämä alkoi olla jo liian huonokuntoinen siirrettäväksi.

Illan emäntä palasi syli täynnä pyyhkeitä, katsoi oviaukkoon kerääntynyttä joukkoa ja huokaisi.
  ”Voi sentään, en tajunnut hänen olevan noin huonossa kunnossa. Tietenkin he ovat kaikki aina olleet ihan mahdottomia siinä suhteessa”, nainen selitti ojentaessaan pyyhkeitä tohtori Spinerille ja Walshille. Hän kumartui lattialla lojuvan vartijan puoleen ja herätti miehen tottuneesti, kuin olisi tainnutettuja joutunut virvoittelemaan tämän tästä. ”On kovin rumaa hyökätä vieraani kimppuun minun omassa kodissani”, nainen torui ojentaessaan hämmentyneelle miehelle pyyhettä. Ilmeisesti nainen todella oli herätellyt tainnutettuja jopa siinä määrin, että osasi erottaa aeriaalin tainnuttamat muista tapauksista. Mies näytti nolostuneelta – ja yllättyneeltä siitä, että nolostui – ja nainen jatkoi pyyhkeiden jakelua rupatellen aeriaaleista. (”Kuulin, että kerran puoli tusinaa aeriaalilasta kuoli tuhkarokkoon ennen kuin kukaan huomasi mistä oli kyse, koska yhdelläkään ei näkynyt minkäänlaisia oireita.”) Kun nainen lopulta istahti sohvalle, muutkin vaelsivat vaivihkaa vapaana olevia istumapaikkoja kohti. Vain tohtori jäi Qayinin luokse lattialle.
  ”Voisiko joku lopultakin kertoa miksi olemme täällä?” rouva Veal kysyi turhautuneena.
  ”Tietenkin, tuota pikaa”, vanha rouva sanoi herttaisesti hymyillen, vilkaisi pöytää ja katseli sitten huolestuneena vieraitaan. ”Ei mutta, pitäisikö minun ensin hakea hieman kahvia ja pullaa?”
Kapteeni Roth luuli jo, että arvoisa rouva kaupunginjohtaja saisi jonkinlaisen kohtauksen. Nainen onnistui selvästi vaivoin olemaan räjähtämättä ja mitä luultavimmin hillitsi itsensä ainoastaan, koska pelkäsi huutamalla vain suistavansa heidän ainoan tietolähteensä seniileiltä raiteiltaan. Kapteeni itse oli näkevinään pienen pilkahduksen vanhan rouvan silmissä ja oli varma, että tämä tiesi varsin hyvin mitä teki. ”Ei, ehtiihän sitä kahvia myöhemminkin”, heidän emäntänsä päätti, naurahti herttaisesti ja lopultakin vastasi ainakin osittain rouva Vealin kysymykseen: ”Minun nimeni on Margot. Olen ainoa yhä elossa oleva ihminen, joka selvisi hengissä A-42 katastrofista 67 vuotta sitten.”

osa 8c