Ellakors 9

Tämä on lookisen 100. postaus. 

Vähän tilastoja juhlan kunniaksi, näihin postauksiin kuuluu: 

62 tarinanpätkää 

26 kissan ihailua ja 

12 ihan muuten vaan. 

Tätä kirjoittaessani lookista on katseltu 2175 kertaa ja ainakin 3/4 niistä on omiani, koska ”älä seuraa omia sivunkatselujasi” ei suostu toimimaan. 

Virallisesti lukijoita on 0. Epävirallisesti… 1. Huraa! 

Voi hyvä tavaton kuinka säälittävää tämä on. :D 

Asiaan! 

Otan riskin ja pistän tämän osan yhdessä pätkässä. Jos jossain vaiheessa jää tämän vuoksi Ellakors välistä niin se on sitten voivoi eikä kiinnosta kiviäkään.

Hauskaa kirjoitusvirheiden metsästystä.  

osa 1a
osa 8c

Kesäkuu 1886 

ASS Ellakors oli lopultakin matkalla kohti suurta tuntematonta. ETM:n pitkän tähtäimen kunnianhimoisena suunnitelmana oli ottaa haltuun koko maailma. Ei valloittaa, vaan mitata ja merkitä muistiin niin vuoret kuin vesistötkin ja yhdistää kaikki kansat. Vaan kaikki aikanaan.
Ellakorsin lyhyen tähtäimen tehtävä oli vaeltaa pitkin kartan valtavaa valkoista läiskää ja etsiä tuntemattomia kaupunkeja, hyödyllisiä mineraaleja ja puhdasta vettä. Arvottomat erämaat ehti kartoittaa myöhemminkin. Jätettyään taakse viimeiset asutut seudut Ellakors oli useamman päivän ajan ylittänyt yhtä näistä erämaista. Aluksen ympärillä oli silmänkantamattomiin pelkkää elotonta kalliota. Matkanteko oli hidasta. Skannerit olivat jatkuvasti käynnissä ja etsivät aluksen kulkureitiltä mitä tahansa mielenkiintoista ja tiedeosasto työskenteli kolmessa vuorossa pitääkseen löydöistä ja niiden puutteesta kirjaa. Navigaattorit ja tähystäjät pysyivät kiireisinä yrittäessään pysyä koko ajan perillä siitä, missä kohtaa kartan valkoista länttiä he parhaillaan olivat. Tarkemmat tutkimukset tekisi joku toinen jonain toisena päivänä, mutta Ellakorsinkaan ei ollut syytä kiirehtiä.

Herra Qayin oli lähes toipunut koettelemuksistaan Shiolassa. Nyt, kun hän oli lopulta palannut työhön, oli myös Ellakorsin päiväjärjestys palannut normaaliksi ainakin aluksella vallitsevien standardien mukaan. Asiantila ei kestänyt kauan. Yhtenä hetkenä alus tulvi ääntä samaan tapaan kuin mikä tahansa ihmisiä täynnä oleva suljettu tila. Seuraavana hetkenä vallitsi hiljaisuus. Moottorit olivat vaienneet. Ihmiset olivat vaienneet. Alus itse ja kaikki mitä aluksella oli, oli pysähtynyt. Paitsi herra Qayin. Herra Qayin katsoi ihmisiä, jotka retkottivat liikkumattomina tuoleissaan kaikkialla hänen ympärillään ja totesi, että päivästä oli tulossa melkoisen huono.

Ellakorsin väki alkoi pikkuhiljaa heräillä ja kun ei kukaan tiennyt miksi he ylipäätään olivat nukkuneet, seurasi usean tunnin kiireiset tutkimukset. Tutkimusten jälkeen kukaan ei edelleenkään tiennyt, miksi koko aluksen väki oli kerralla vaipunut uneen saati miksi alus itse oli sammunut aivan kuin sekin olisi painunut unten maille yhtä aikaa miehistön kanssa. Kaikki koneet olivat kunnossa. Kaikki ihmiset olivat kunnossa. Lokikirjan mukaan aluksella olisi pitänyt olla 249 henkeä, ellei matruusi Randomia otettu huomioon ja aluksen jäljitysjärjestelmän mukaan siellä oli 249 henkeä, joten kaikki täsmäsi. Aluksen sijainti merkittiin tarkasti lokiin, jotta merkillinen tapahtuma voitaisiin asiaan kuuluvasti raportoida ETM:lle ja sen jälkeen ei ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaa.
  ”Luutnantti Sanada, muistuttaisitteko komentaja Walshia, että yliperämiehen paikka on komentosillalla, ei konehuoneessa?” kapteeni Roth pyysi ja Walshin vastaus: ”Tiedetään, ei tarvitse muistuttaa siitä jokaisen puolen vuoden välein”, osoitti, ettei kapteeni ollut ainoa, joka kärsi tilapäisestä déjà-vusta. Ehkä se oli sivuvaikutus siitä, mikä ikinä heidät kaikki olikaan tainnuttanut. Jonain päivänä kapteeni Roth halusi vielä palata tutkimaan asiaa, mutta ei juuri nyt. Nyt hän vain halusi selvittää kuinka pitkälle tämän kirottu kallioinen erämaa vielä jatkui. Niin kauan kuin he olivat kaikki yhä hereillä.  

Heinäkuu 1886 

Kun on jättänyt taakseen ETM:n kaakkoiset alueet, ohittanut Catian, kulkenut Ynizlan halki ja lopulta taittanut pitkän matkan ensin karua kalliota pitkin ja sitten vehreän joen viertä päätyy ennen pitkää rakennelmalle, jota ei oikein voi kutsua kuin aidaksi. Ehkä myös muuriksi, mutta siihen vaaditaan jo aika lailla silmien siristelyä ja hyvää tahtoa. Siellä Ellakors nyt joka tapauksessa oli. Jumissa. Kapteeni Roth ja komentaja Walsh seisoivat Ellakorsin ulkokannella katselemassa rakennelmaa, joka heidän loisteliaan tutkimusretkensä oli keskeyttänyt. Se näytti riukuaidalta, jonka rakennusmateriaalina oli käytetty riukujen sijaan julmetun suuria tukkeja. Niin järeä kuin aita olikin, se ei yksinään olisi ollut riittävä pysäyttämään Ellakorsin kokoluokan alusta. Asiassa piili muutakin.
  ”No?” kapteeni katsoi Walshiin, joka viimeiset viitisentoista minuuttia oli tutkinut aitaa ja sitä suojaavaa voimakenttää silmät kiiluen kuin ornitologilla, joka on löytänyt elävän dodon. Mitä se sitten tarkoittaakaan.
  ”Tämä on kolmanneksi – ei, toiseksi hienointa teknologiaa mitä olen nähnyt. Yritän esittää sen toimintaperiaatteen niin, että kaltaisesi maallikkokin ymmärtää”, Walsh katsoi kapteeniin ja sanoi hitaasti ja selkeästi: ”Se on taikuutta.”
  ”Sinun pitäisi osoittaa vähän enemmän kunnioitusta, minä sentään johdan tätä alusta.”
  ”Sinä johdat miehistöä, minä johdan alusta.”
  ”Tarkoitat, että Soliday – ” kapteeni aloitti, mutta katsoi parhaaksi olla jatkamatta nähtyään kuinka Walsh häntä mulkaisi. ”Joka tapauksessa”, hän vaihtoi puheenaihetta, ”mitä vaihtoehtoja meillä mielestäsi on?”
  ”Voisimme mennä kotiin. Voisimme kulkea aidan viertä siinä toivossa, että jossain on avonainen portti.”
  ”Miten houkuttelevia vaihtoehtoja.” Kapteeni ja yliperämies katsoivat toisiaan hiljaisen yhteisymmärryksen vallassa.
  ”Kerään tiimin kasaan ja lähden etsimään paikallista portinvartijaa”, Walsh totesi.
  ”Teepä se.”

Puoli tuntia myöhemmin Walsh lähti matkaan luutnantti Bracewellin ja alokas Trentin kanssa. Tuntia myöhemmin yhteys tutkimusryhmään katkesi. Siitä vielä viitisentoista minuuttia myöhemmin – kun kapteeni Roth vielä pohdiskeli minkä kokoinen etsintäjoukko olisi tarpeen, ellei yhteys palaisi – Trent palasi alukseen yksin.
  ”Löysimme aidanrakentajat. He sanoivat, että eivät päästä meitä lähtemään ennen kuin ovat puhuneet aluksemme kapteenille”, Trent kertoi. Tai ainakin hän sanoi jotain siihen suuntaan. Juostuaan koko matkan takaisin alukselle alokas oli niin hengästynyt, että hänen puheestaan oli hivenen hankala saada selvää.
  ”No, mennään sitten tapaamaan heitä”, kapteeni totesi tyynesti.
  ”Jonkun sairasosastolta pitäisi tulla myös”, Trent sanoi hengityksensä vähän tasaannuttua. ”Ennen kuin löysimme paikalliset, luutnantti Bracewell törmäsi johonkin karhuntapaiseen eläimeen.”
  ”Kävikö pahasti?”
  ”Ei hätää, eläin käveli paikalta omin jaloin.”
  ”Niin, karhusta minä nimenomaan huolissani olinkin”, kapteeni huomautti eikä ollut ihan niin sarkastinen kuin olisi voinut kuvitella. Hänen miehistöllään oli tärkeysjärjestys kohdillaan. Jos Bracewell olisi pahasti loukkaantunut, Trent olisi aloittanut hengästyneen selostuksensa siitä. ”Eikö paikallisilla ole lääkäreitä?
  ”Tuota… Luutnantti ei ollut kovin mielissään, kun meitä estettiin lähtemästä…” Trent vastasi epäröiden.
  ”Ja?”
  ”Paikalliset eivät uskalla mennä lähellekään häntä.”
  ”Ah. Ymmärrän heitä hyvin.”

Jonkin ajan kuluttua uusi kolmikko lähti matkaan, kapteeni Roth, tohtori Spiner ja tietenkin Trent. Mikä taikuus aitaa sitten vahvistikaan, se oli suunniteltu pitämään poissa vain isot kulkuneuvot eikä aiheuttanut mitään ongelmia kolmelle jalankulkijalle. Trentin muistin varassa he eivät päässeet kovinkaan kauas, mutta paikalliset olivat onneksi varautuneet mahdollisiin suunnistusvaikeuksiin ja lähettäneet väkeä vieraita vastaan.
  ”Kapteeni Roth?” vastaanottokomitean toinen puolikas varmisti kapteenilta tultuaan hetken harkinnan jälkeen siihen tulokseen, ettei kapteeni varmaankaan ollut se, joka kantoi lääkintätarpeita. Roth myönsi oletuksen oikeaksi, mutta ennen kuin kumpikaan pystyi jatkamaan keskustelua sen ennakoituja latuja pitkin, vastaanottokomitean toinen osapuoli katsoi tarpeelliseksi osallistua.
  ”Todellako?” mies kysyi välittämättä toverinsa paheksuvista katseista. ”Sinä olet kapteeni?”
  ”Olen”, Roth myönsi jälleen, tällä kertaa hieman varautuneesti, tietämättä mistä toisen epäluulo johtui. Oppaanpuolikas yritti parhaansa mukaan pitää yllä kohteliasta ja iloista hymyä samalla kun oli täysin kykenemätön pitämään epäkohteliaan uteliaisuutensa omana tietonaan.
  ”Sinä siis annat määräyksiä sille... neiti… ihmiselle, joka meillä on vieraana? Ja sille toiselle?” hän kysyi kärsien selvistä hankaluuksista keksiä Bracewelliin ja Walshiin sopivia ilmauksia.
  ”Kyllä.”
  ”Ja he noudattavat niitä?”
  ”Kyllä.”
Nyt miehen ilme muuttui epäilevästä ehdotonta kunnioitusta uhkuvaksi. Hänen seuralaisensa odotti hetken, mutta kun typerille kysymyksille ei näyttänyt tulevan jatkoa, hän otti jälleen ohjat käsiinsä.
  ”Oikein mukava tavata, minä olen Joan”, nainen esittäytyi pirteästi, ”ystäväni tässä on pahassa pulassa”, hän jatkoi hampaidensa välistä sihahtaen ja siirtyi sitten takaisin iloiselta matkaoppaalta kuulostavaan sävyyn: ”Tervetuloa Edrilin portille. Olemme pahoillamme tästä pikku hankaluudesta. Komentajamme selittää teille kyllä mistä tässä kaikessa on kyse.”
  ”Haluaisimme ensin nähdä, että ystävämme ovat kunnossa”, tohtori Spiner huomautti ja sai osakseen hyvin hämmästyneitä katseilta vailla kunnon esittelyä jääneeltä mieheltä, joka ei voinut uskoa, että joku uskaltaisi pitää Bracewellia ystävänään. Joan vain hymyili (”tottakai!”) ja lähti johdattamaan joukkoa aidantakaista kaupunkia kohti.

Bracewell ja Walsh olivat siistissä, pienessä huoneessa, joka tavattoman järeää ovea lukuun ottamatta muistutti keskihintaista hotellihuonetta. Oppaat pysyivät suosiolla kaukana Bracewellin murhaavista katseista ja tohtori Spiner hätisti Walshinkin huoneesta siksi aikaa, kun hoiti luutnantin taas tolpilleen.
  ”Hienoa nähdä, että olette kunnossa”, kapteeni totesi Walshille heidän odottaessaan. ”Kuulin, että teillä oli pieni välikohtaus paikallisen eläimistön kanssa.”
  ”Se oli brutaalia”, Walsh totesi. ”Pelkään, ettei se eläinparka pysty enää koskaan soittamaan haitaria.”
  ”Ja Bracewell?”
  ”Onneksi luutnantti Bracewell ei ole koskaan osoittanut mitään kiinnostusta musiikillisiin harrasteisiin.”
Oppaat kuuntelivat keskustelua vakuuttuneina siitä, ettei heidän vieraillaan ollut kaikki kynät penaalissa. He eivät olleet aivan selvillä siitä, kuinka heidän olisi tullut tilanteessa toimia, joten he tyytyivät vahtimaan, ettei käytävään kerääntynyt joukko harhaillut omille teilleen, mikä oli jokseenkin ikävystyttävä toimi, koska kyseinen joukko ei moista edes yrittänyt. Tuokion kuluttua kolmas paikallinen liittyi seuraan. Jäykästi pukeutunut mies vilkaisi Walshia ja Trentiä ja osoitti sitten sanansa kapteenille: ”Komentaja Cropper on valmis ottamaan Teidät vastaan. Miehistönne voi odottaa Teitä täällä.”
  ”Luulenpa, että pysymme mieluummin yhdessä”, Roth huomautti. Mies oli valmis joko väittämään vastaan tai jopa suoralta kädeltä tyrmäämään koko vaihtoehdon, mutta ehti vasta vetää henkeä, kun ovi avautui eikä hänellä ollutkaan enää edessään tyyni kapteeni Roth vaan kovin myrskyinen luutnantti Bracewell.
  ”Kapteeni Roth arvelee, että pysyisimme mieluummin yhdessä”, Bracewell toisti äänellä, joka sai molemmat oppaat ottamaan askeleen kauemmas. Jäykästi pukeutunut mies katsoi Bracewellia ja nielaisi kaikki vastaväitteensä. Hän väläytti koko joukkiolle yhteisen, perusteellisesti tärkätyn hymyn ja teeskenteli, ettei hänen arvovaltansa ollut juuri saanut pahaa kolausta. ”Jos odotatte vielä hetkisen, järjestämme tuolit muillekin seurueenne jäsenille”, mies totesi ja kiiruhti pois. Epäilemättä käskeäkseen jonkun tuoleja etsimään sillä välin, kun hän itse selitti komentajalleen, miksi oikeastaan oli kaikille osapuolille parempi, jos kaikki vieraat osallistuivat tapaamiseen ja kuinka se oikeastaan oli hänen oma, älykäs ajatuksensa.
  ”Mitä kummaa Bracewell on heille tehnyt?” Roth kysyi Walshilta, kun oli varma, ettei kukaan muu – varsinkaan Bracewell – kuullut häntä. Niin vaikuttava kuin Bracewell osasikin olla, ei hän tavallisesti kauhua sentään herättänyt.
  ”Ei mitään”, Walsh vakuutti. ”Osa heistä kyllä osui paikalle, kun hänellä oli vielä meneillään se pieni välikohtaus täkäläisen faunan kanssa. Käsittääkseni sitä eläinlajia pidetään tavattoman vaarallisena.” Ja juorut kulkivat vauhdikkaasti Edrilin portin kaltaisessa pienessä paikassa. Kapteeni mietti kuinka paljon väritystä kyseinen tapahtuma oli ehtinyt saada heidän lyhyen vierailunsa aikana.

Lopulta Ellakorsin viisikko ja joukko portin väkeä oli saman pöydän äärellä. Komentaja Cropper oli iäkkäämmänpuoleinen ja rennon oloinen mies. Hän ei ollut sitä, mitä odotti kohtaavansa, kun hyvin jäykästi käyttäytyvät miehet vievät tapaamaan komentajaansa. Hänen puolellaan pöytää istuva portin väki vaikutti enemmän hänen perheeltään kuin alaisiltaan ja oli toki mahdollista, että he olivat molempia. Lyhyiden ja epämuodollisten esittelyjen jälkeen Cropper meni asiaan.
  ”Haluatte varmaankin tietää, mistä tässä paikassa on kyse. Esivanhempamme ovat kotoisin samoilta seuduilta kuin tekin. Oma sukuni on lähtenyt paikasta nimeltä Elam, tunnetteko sen?”
  ”Kyllä, se on nykyään osa ETM:ää”, kapteeni Roth totesi.
  ”Todellako? ETM:n täytyy olla suurempi kuin luulimmekaan. Joka tapauksessa, kauan sitten suuri joukko ihmisiä sai tarpeekseen siitä, mihin suuntaan maailma oli menossa ja päätti aloittaa alusta jossain vähän rauhallisemmassa paikassa. He rakensivat aidan pitääkseen poissa itsekkään ja väkivaltaisen väen, jota pakoon lähtivät ja muiden jatkaessa matkaa meidän esi-isämme jäivät tänne huoltamaan ja vartioimaan aitaa. Nyt on meidän tehtävämme varmistaa, ettei aidan paremmalle puolelle väärän sorttisia ihmisiä.” Huomautusta seurasi joukko varovaisia katseita Bracewellin suuntaan. ”Tätä varten meillä on testi: jos läpäisette sen, annamme teidän jatkaa matkaa ja aikanaan pääsette myös tätä kautta palaamaan kotiinne. Jos ette läpäise, joudutte jäämään vieraiksemme. Emme voi ottaa sitä riskiä, että palaisitte myöhemmin sotaväen kanssa.”
  ”Järjetöntä”, Bracewell ja tohtori Spiner tuhahtivat.
  ”Loogista”, arveli Walsh.
  ”Sekä että, ihan niin kuin valtaosa miehistöstänikin”, totesi kapteeni.
  ”Minkälainen testi?” kysyi Trent, jonka uteliaisuus oli suurempi kuin halu tuoda esille mielipiteensä. Komentajan merkistä Joan toi pöydälle pikarin, jonka sisältö oli sameaa, vaaleanpunaista ja epäilyttävän kimaltelevaa.
  ”Ymmärrämme, että tietyissä tilanteissa väkivalta saattaa olla tarpeen”, komentaja selitti ja kaikki hänen alaisensa loivat jälleen varovaisia katseita Bracewellin suuntaan. ”Meidän täytyy kuitenkin varmistaa, ettei väkivaltaisuuteen liity epätervettä itsekkyyttä. Joten: tämä lasi sisältää voimakasta myrkkyä. Jos joku teistä juo sen, loput saavat jatkaa matkaa tai palata kotiin, miten sitten haluattekin. Ellei kukaan ole riittävän epäitsekäs uhrautumaan muiden vapauden edestä, joudutte kaikki jäämään.” Mies ehti hädin tuskin lopettaa selostuksensa eikä kukaan ehtinyt keksiä riittävän painokelvottomia ilmaisuja osoittamaan, mitä he testistä ajattelivat, kun Walsh jo tarttui pikariin ja kulautti tyhjäksi.
  ”Ihan kelvollista hedelmämehuksi.” Hetken mykistyneen hiljaisuuden aikana Walshia tuijottivat äimistyneinä sekä Ellakorsin että portin väki ja sitten portin väki alkoi nauraa.

  ”Mitä lasissa oikeasti oli?” Roth kysyi komentaja Cropperilta, joka oli lähtenyt mukaan saattamaan heitä takaisin alukselleen.
  ”Paikallista viiniä. Siinä on seassa lehtihopeaa. Se on oikein hyvää.”
  ”Mikä tämän touhun tarkoitus on?”
  ”Ihan niin kuin aikaisemmin kerroin, yritämme pitää poissa ei-toivotun väen. Loputtoman tuntuinen louhikko, jonka tekin varmaan ylititte matkalla tänne, sai esi-isämme melkein luopumaan yrityksestään ja palaamaan kotiin. Se riittää pitämään poissa useimmat matkalaiset ja niille, jotka päätyvät aidalle asti yritämme vakuuttaa, ettei täällä ole kuin hulluja, joista on paras pysyä kaukana. Jonkin järjettömän testin jälkeen annamme heidän paeta, eikä yksikään ole tullut takaisin. Emme oikeastaan koskaan varautuneet siihen mahdollisuuteen, että joku todella läpäisisi testin.”
Vaikka niin myrkkyviini kuin testi itse olivat valetta, Edrilin portin väki pysyi lupauksessaan ja antoi aluksen jatkaa matkaa. Komentaja Cropperin mielestä oli korkea aika ottaa jälleen yhteys heidän esivanhempiensa kotiseutuihin ja Ellakorsin väki vaikutti sopivalta tarkoitukseen. Kunhan kaikki olivat jälleen koossa aluksella, voimakenttä sammutettiin ja Edrilin portti avattiin – hivenen vaivalloisesti vähäisen käytön vuoksi – ja matka saattoi jatkua.

Kun Ellakorsin kokoluokan aluksen liikkeelle saamiseen liittyvä ylimääräinen hyörinä oli laantunut ja alus taittoi rauhallisesti matkaa laajojen niittyjen halki, tohtori Spiner etsi Walshin käsiinsä.
  ”Miksi joit sen?” hän kysyi vaivautumatta tarpeettomasti selittämään kysymystään sen tarkemmin.
  ”Se oli nestemäistä”, Walsh totesi tavalla, joka vihjasi, että vastauksen olisi luullut olevan tohtorillekin ilmiselvä.
  ”Sinä työskentelet koneiden kanssa, tiedät varsin hyvin, ettei kaikki nestemäinen ole juotavaksi kelpaavaa.”
  ”Se oli myös lasissa.” Tohtori ei tiennyt mitä olisi siihen sanonut. Toisinaan tuntui ihmeeltä, että Walsh oli kaikista omituisuuksistaan huolimatta yhä hengissä ja toisinaan taas tuntui, että se vain kuului asiaan, jos sattui olemaan Walsh.
  ”Walsh, sinä melkein saat minut uskomaan suojelusenkeleihin.”
  ”Ikäviä otuksia, vai mitä?”

osa 10