Amaranthe 4

osa 1
osa 3

Eräänä päivänä, kun Amaranthe touhusi kartanossa hän kulki jälleen kerran ohi sen oven, jonka nyt varmuudella tiesi etuoveksi ja jälleen kerran hän kokeili ovea. Siitä oli tullut jo refleksi, eikä hän edes ajatellut asiaa, nykäisi vain kahvasta aina ohi kulkiessaan. Ovi aukeni. Yllättynyt Amaranthe pudotti kantamansa vesiämpärin ja lattia lainehti saippuavettä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän huomasi vain oven joka avautui oikeaan, raikkaaseen ulkoilmaan. ”Nyt voin pestä ikkunat ulkopuolelta” tuumi prinsessa ja astui kokeilevasti kynnyksen yli. Mitään kammottavaa ei tapahtunut. Amaranthe kulki kiviset portaat alas pihalle, sammaleen valtaamaa pihatietä villiintyneen puutarhan poikki. Hän työnsi auki raskaan rautaportin ja pujahti siitä linnaa ympäröivään metsään. Amaranthe kulki koko päivän taakseen katsomatta mutkaisia, paikoitellen lähes umpeen kasvaneita teitä pitkin. Hän ei löytänyt ulos metsästä. Auringonlasku tuli ja meni ja tie jatkui. Tutut suurten mustien hevosten vetämän vaunut vierivät hiljaisina Amaranthen vierelle ja seisahtuivat. Ei kuskia. Amaranthe oli kävellyt koko päivän ja illan joten hän vain nousi vaunuihin lepuuttamaan jalkojaan. Vaunut vierivät liikkeelle ja jonkin ajan perästä pysähtyivät kartanon pihaan, aivan kuten Amaranthe oli arvellutkin. Hän nousi vaunuista ja kulki lyhyen matkan vaunuista kartanon ovelle, siirsi oviaukkoon jääneen ämpärin (vesi oli jo kuivunut) ja painui sitten suoraan huoneeseensa nukkumaan. Kello löi kahtatoista.

Seuraavana aamuna Amaranthe söi tukevasti, puki kunnolliset kävelykengät ja meni kokeilemaan ovea. Se oli yhä auki. Tällä kertaa prinsessa ei tyytynyt vaeltamaan päämäärättömästi. Hän painoi mieleensä maamerkkejä ja tutki minne tiet johtivat. Illalla vaunut jälleen tulivat, veivät hänet takaisin ja kello löi keskiyötä juuri kun hän astui ovesta sisään. Kolmantena päivänä Amaranthe löysi kylän, mutta kylä oli niin pieni, ettei siellä osattu kertoa missä hän oikeastaan oli ja lisäksi oli niin myöhä, että vaunut tulivat jo hakemaan häntä takaisin. Joka päivä Amaranthe pääsi vähän pidemmälle, kun hän oppi muistamaan oikeat reitit. Joka kerta vaunut hakivat hänet keskiyöksi kotiin. Noidasta ei näkynyt vilaustakaan. Jos Amaranthe jätti vaunut huomiotta ne seurasivat häntä aavemaisen äänettöminä kunnes hän antoi periksi ja nousi kyytiin ja viilettivät sitten hirmuista kyytiä takaisin ehtiäkseen ennen keskiyötä. Kerran Amaranthe oli yrittänyt viivytellä yli keskiyön, mutta suuret, mustat hevoset jotka kulkivat ihan vieressä hipihiljaa, kävivät lopulta liian hermostuttaviksi ja hän oli noussut kyytiin vain hetkeä ennen kellon lyöntejä. Sillä kertaa matka oli ollut niin töyssyinen että Amaranthe päätti jatkossa nousta suosiolla kyytiin hyvissä ajoin. Kunnes löytäisi tien kotiinsa asti, tietenkin. Hän soi pienen huolestuneen ajatuksen sille mahdollisuudelle, että vaunut seuraisivat häntä kotiinkin ja siitä lähtien koko hänen loppuelämänsä. Ne saattaisivat tehdä tanssiaisissa käymisen hankalaksi, mikä tarkemmin ajatellen ei kyllä ollut kovin suuri haittapuoli.

Siedettävän kävelymatkan päässä noidan kartanosta oli useita pikku kyliä, joista yhdessäkään ei osattu kertoa edes missä valtakunnassa ne sijaitsivat. Amaranthe oli jälleen uudessa kylässä ja tunsi itsensä hivenen hölmöksi yrittäessään sen asukkailta selvittää tietä kotiinsa. He elivät yksinkertaista, työntäyteistä elämää, jota kuninkaiden ja prinsessojen murheet koskettivat vasta sitten, kun veronkantajat ilmestyivät viemään osan sadosta mennessään ja armeijat marssivat peltojen halki tuhoten loput. Kukaan ei osannut kertoa tietä kuningas Robertin linnaan. Amaranthe joutui myöntämään itselleen, ettei koti todennäköisesti edes ollut riittävän lähellä, jotta sinne olisi ehtinyt ennen kuin vaunut saapuisivat häntä noutamaan. Turhautuneena hän lähti oma-aloitteisesti kävelemään takaisin kartanolle, mutta eksyi ja päätyikin kylän laitamille pienen mökin kärventyneiden jäänteiden luo. Mökki näytti palaneen vasta vähän aikaa sitten, sillä sen piha oli yhä siisti ja hoidetun näköinen sieltä missä kasvit eivät olleet muuttuneet tuhkaksi eikä ruoho ollut vielä valloittanut raunioita. Mökki oli umpikujassa, joten Amaranthe kääntyi ympäri etsiäkseen toisen reitin ja matkalla takaisin kylään huomasi kurttuisen vanhan ukon istumassa puun rungolla tien laidassa. ”Olet varmaankin eksynyt”, mies totesi Amaranthelle hilpeästi. ”Kukaan ei koskaan käy tuolla suunnalla ellei ole eksynyt.” Amaranthe myönsi miehen olevan oikeassa.
  ”Yritin löytää takaisin noidan luokse.” Mies nyökytteli hymyillen. ”Aivan. Meilläkin oli tässä kylässä joskus noita. Hän asui perheensä kanssa siinä mökissä jonka luota juuri tulit.”
  ”Hänen mökkinsä ei ole kovin hyvässä kunnossa.” Mies nyökytteli yhä. Hän jopa hymyili yhä, mutta onnistui hymyilemään vakavasti. ”Se oli kauan aikaa sitten. Isoisäni oli vielä pikkupoika silloin. Noita kutsuttiin aina, kun joku tarvitsi apua. Hän auttoi syntyviä ja kuolevia, hänet kutsuttiin kun joku oli sairas tai loukkaantunut. Hän auttoi kun sato oli huono tai eläimet huonossa kunnossa. Hän oli todella taitava noita. Ihmiset eivät pitäneet hänestä.” Amaranthe istui miehen viereen. Ehkä hän ei löytäisi kotiin, mutta juttuseura oli aika hyvä asia sekin.
  ”Ihmiset pelkäsivät noitaa, vai mitä?”
  ”Aivan niin. Jos joku pystyy tekemään paljon hyvää, ihmiset alkavat pohtia josko hän pystyy myös tekemään yhtä paljon pahaa. Ja aina noita ei voinut auttaa. Kun niin kävi, ihmiset ajattelivat ensin että hänen olisi pitänyt voida auttaa. Sitten he alkoivat ajatella ettei hän halunnut auttaa ja lopulta…”
  ”He alkoivat syyttää noitaa kaikesta ikävästä mitä hän ei voinut estää.” Amaranthe täydensi.
  ”Aivan niin, tyttö hyvä”, mies nyökytteli yhä ja prinsessa epäili jo hänen päänsä roikkuvan jonkinlaisen jousen varassa. ”Tietenkään kukaan ei puhunut epäilyistään ääneen, mutta ne olivat olemassa ja ne kasvoivat jokaisen vastoinkäymisen myötä.” Mies piti dramaattisen tauon. ”Ja sitten kylästä katosi lapsi, eikä löytynyt vaikka häntä koko kylän voimin etsittiin. Näytti siltä ettei koskaan löytyisikään. Silloin epäilykset alkoivat elää. Noidat sieppasivat lapsia. Noidat tappoivat lapsia. (Noidat söivät lapsia, lisäsi Amaranthe mielessään.) Kaikki tiesivät sen. Mitä siitä vaikka noidalla oli omia lapsiakin, mitä siitä että hän oli pelastanut lukuisten muiden lasten hengen. Ihmiset syyttivät häntä jokaisesta kuolemasta jota hän ei ollut pystynyt estämään, jokaisesta menetetystä sadosta. Ja ihmiset päättivät, ettei noita saisi tehdä enempää tuhojaan.” Vanha mies katseli tietä pitkin kohti palanutta mökkiä kuin olisi katsellut menneisyyteen, seurannut katseellaan vihaista väkijoukkoa. ”Noita ja hänen perheensä teljettiin kotiinsa ja mökki sytytettiin tuleen. Kadonnut lapsi löytyi kaksi päivää myöhemmin, eksynyt pieni typerys, nääntyneenä ja kylmettyneenä aivan läheltä kylää.”
  ”Miten lapselle kävi?” Amaranthe kysyi koska ei halunnut ajatella kotiinsa poltettua perhettä.
  ”Kuoli. Kun ei ollut enää noitaa auttamassa”, mies totesi tyynesti. ”Täytyyhän tarinalla olla opetus.”
  ”Jos tämä tapahtui sinun isoisäsi aikoihin, miten mökki voi näyttää siltä kuin se olisi palanut eilen?”
  ”Se on kirottu.” Mies kuiskasi Amaranthelle kuin olisi kertonut suuren salaisuuden. Kirottu. Tietenkin. Miten Amaranthe ei sitä tajunnut? ”Mökki ei anna kyläläisten unohtaa mitä tapahtui. Sitä ei voi purkaa, heinä ei onnistu peittämään sitä eikä se hautaudu lumeen edes pahimpien talvimyrskyjen aikaan. Ihmiset alkoivat katsos heti virheensä tajuttuaan teeskennellä ettei mitään ollut tapahtunut, niin kuin mitään noitaa ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta mökki, se ei anna tarinan unohtua.”

Amaranthe katsoi tietä, jonka päässä palanut mökki seisoi, nyt hivenen aiempaa kiinnostuneempana. Oli tullut pimeää, eikä tietä ollut näkyvissä kuin lyhyen matkaa. Toisella suunnalla, kylän suuntaan johtavalla tien pätkällä seisoivat mustat vaunut hiljaa odottaen.
  ”Näyttää siltä, että sinun noitasi kaipaa sinua takaisin”, vanha mies totesi hilpeästi. Kauankohan vaunut olivat siinä seisseet, Amaranthe tuumi, hyvästeli vanhuksen ja nousi vaunuihin. Kun hän oli jälleen kartanolla, kello löi juuri kahtatoista ja Amaranthe painui suoraan pehkuihin suomatta pienintäkään ajatusta mökille, jonka tarinaa ei sopinut unohtaa. Sen kirous ei ilmeisesti tepsinyt muihin kuin kylän omiin asukkaisiin.

osa 5