osa 1
osa 15
Adriana pamautti oven auki ja vingahti hätääntyneenä olevansa pulassa. Sen jälkeen hän katsoi kuka siellä oli ja oli silkkaa tuuria että siellä oli Aidan eikä vaikka Aloysius Pryce laskunippu kourassaan. Aidanin astuessa peremmälle Adrianan suu kävi koko ajan, kun hän selosti kaiken alkaen siitä, ettei vieläkään ollut onnistunut sanomaan Benjaminille mitään niistä todella tärkeistä asioista siihen, että oli mennyt laittamaan treffi-ilmoituksen ja saanut siihen vastauksenkin saman tien. Aidan kuunteli kärsivällisesti yrittäen päätellä, mikä tunne hänen sisarellaan oli päällimmäisenä. Harmistus Benjaminin suhteen, paniikki sokkotreffien vuoksi vai ilahtuminen, että oli niin nopeasti herättänyt jossakussa kiinnostusta ja saanut vastauksen ilmoitukseensa. Aidanilta tunnetusti ei saanut sitä vastausta, jonka halusi kuulla, ellei se sitten sattunut osumaan yksiin Aidanin mielipiteen kanssa. Tällä kertaa hän onnistui luovimaan jossain toivotun vastauksen ja omanlaisensa vastauksen välimaastossa.
”Älä ole huolissasi, kyllä minä hoidan asian jos se tyyppi osoittautuu joksikin sekopääksi.”
”Entä jos hän on ihana mutta särkee sydämeni? Tapatko hänet?”
”Ei, vaan pidän huolen, että hän elää pitkän ja tuskallisen elämän katuen joka päivä sitä mitä sinulle teki.”
”Tiedätkö Aidan, joskus sinä olet suorastaan pelottava.”
Jo muutamia tunteja myöhemmin Adriana seisoi ravintolassa kauhusta kankeana. Miksi, oi miksi hän oli päättänyt lähteä sokkotreffeille? Hulluko hän oli? Ravintolaan jonkun miehen kanssa josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan! Tavallisesti niin iloinen ja sosiaalinen ja uusia tilanteita pelkäämätön nuori nainen seisoi nyt ravintolan aulassa osaamatta päättää pitäisikö lähteä lipettiin vai jäädä. Se vasta noloa olisikin, jos hän jäisi eikä mies tulisikaan. Saadakseen ajatuksensa muualle Adriana katseli ravintolan työntekijöitä, jotka näyttivät yhtä huolestuneilta, kuin miksi hän itsensä tunsi. Ilmeisesti pianisti oli sairastunut ja tilalle olisi pitänyt kiireesti löytää uusi, tai elävästä musiikista ei tulisi mitään. Selvän teki, nyt minä häivyn. Adriana oli juuri päättänyt, ettei sokkotreffailu ollut vaivan arvoista puuhaa ja aikoi livistää. Hänen kiskoessaan takkia ylleen, ravintolan puolelta asteli hyvin väritön ja paljain jaloin kulkeva mies, joka kohteliaasti ilmoitti panikoivalle ravintoloitsijalle voivansa kenties olla avuksi. Sydney Caille oli helppo tunnistaa vaikka ei olisikaan häntä koskaan tavannut ja Adriana oli utelias kuultuaan työpaikallaan niin monen ihmisen valittavan tästä tuopin äärellä.
”Soitatko sinä pianoa?” Adriana kysyi ja Sydney katsoi Adrianaan hymyillen. Niinpä, kyllä Adriana ventovierailta törkeän rikkailta perijöiltä sai kysyttyä typeryyksiä, mutta kun olisi pitänyt puhua Benjaminille…
”Olen ollut pianisti toisessa elämässä”, törkeän rikas perijä vastasi kohteliaasti.
”Entisessä elämässä?”
”Ei, vaan toisessa elämässä”, Sydney huomautti. ”Ei se välttämättä ole tapahtunut ennen tätä.” Adrianan ihmetellessä merkillistä vastausta ravintoloitsija oli päättänyt, että Caille – niin paljon kuin hän miestä inhosikin – saisi nyt luvan olla vastaus hänen rukouksiinsa ja kiidätti tämän salin puolelle. Adriana muisti olleensa aikeissa paeta. Hän napitti takkinsa ja kiiruhti kohti ovea, melkein törmäten mieheen, joka oli juuri astumassa sisään. Adrianan pyydellessä anteeksi ja yrittäessä samalla tunkeutua ovesta ulos yhtä vuolaasti anteeksipyytelevä mies yllättäen tarttui Adrianaa hihasta ja pyöräytti itseään kohti. Adriana huomasi katselevansa vaalean ruskeaa tukkaa, vihertäviä silmiä ja huoletonta, rentoa parransänkeä.
”Adriana Stark?” Adriana ei heti ymmärtänyt mitä mies ajoi takaa.
”Niin?”
”Kai sinä olet Adriana Stark?” mies toisti. ”Drago Meyer. Meidän piti tavata täällä.” Mies selvästikin huomasi nyt Adrianan olleen lähdössä. ”Olenko pahasti myöhässä?” Drago Meyer… Ehkä tästä ei tulisikaan niin kamalaa. Adriana hymyili leveästi.
”Et ollenkaan, aioin vain haukata vähän happea sinua odotellessani”, hän vakuutti Meyerille, joka hymyili takaisi sanoen:
”Haluatko vielä happea vai menemmekö saman tien haukkaamaan jotain vähän ravitsevampaa?”
Beatrice ei ollut tavoittanut Aidania puhelimitse. Se nyt ei ollut suuri yllätys, Beatrice oli ollut ymmärtävinään, ettei Aidan suorastaan vastustanut puhelimia, kunhan ne vain kuuluivat jollekulle toiselle. Beatrice ei myöskään löytänyt Aidania tämän asunnolta. No, kyllähän he olivat olleet aika tiiviisti yhdessä viime päivinä, mutta hän olisi silti mielellään tavannut miehen nyt. Ei voinut olla helppoa, kun tyttöystävä ei tullut lainkaan toimeen ystävän kanssa. Beatricea hieman hävetti, hän ei koskaan ollut tavannut toista ihmistä, joka niin pahasti olisi käynyt hänen hermoilleen tekemättä juuri mitään sen ansaitakseen. Benjamin oli jopa pelastanut hänet junan alta ja silti hän näki punaista aina kun katsoi miehen suuntaan… Beatrice palasi autolleen ja kuinka ollakaan, siinähän oli Benjamin Hayes, kirjoittamassa hänelle sakkolappua. Kaksikko katsoi toisiaan hetkisen vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa, Benjamin avasi suunsa ensimmäiseksi.
”Sinun autosi?”
”Kyllä vain,” Beatrice myönsi, ”edellinen kun pääsi kärvähtämään.” Lisää vaivautunutta hiljaisuutta. Kului varmaan viisi minuuttia niin, että Benjamin ja Beatrice vain tuijottivat toisiaan mykistyneinä, mutta eivätpä ainakaan huutaneet. Lopulta Benjamin repi sakkolapun ja jatkoi matkaansa. Beatrice keräsi muutamat maahan pudonneet paperinpalat, laittoi ne roskakoriin ja ajoi pois.
Adrianalla oli oikein mukavaa. Drago Meyer, joka hieman häpeillen oli tunnustanut koko sukunsa olevan merkillisiin nimiin ihastuneita (”Minulla on ihan oikeasti serkku, jonka nimi on Pythagoras”), ei ollut ollenkaan sellainen kuin Adriana oli pelännyt. Mies oli oikeasti aika hyvän näköinen, mukava, hauska… Adriana oli ihmetellyt miksi Meyer ylipäänsä vaivautui sokkotreffeillä käymään, olisi luullut seuraa muutenkin löytyvän. Meyer puolestaan ihmetteli Adrianan kohdalta ihan samaa. Tasoissa olivat. Meyerilla oli kyllä selityskin sille, ettei ollut onnistunut muulla tavoin ketään tapaamaan, nimittäin perhetragedia. Hän oli menettänyt vanhempansa onnettomuudessa jo aivan nuorena ja siitä saakka huolehtinut nuoremmasta veljestään, jolle vanhempien kuolema oli ollut vielä pahempi sokki kuin Dragolle. Traumatisoitunut veli kärsi useista neurooseista ja pelkotiloista ja oli lisäksi niin epäsosiaalinen, ettei pystynyt pitämään yhtäkään työpaikkaa kovin pitkään. Hän ei myöskään koskaan oikein ymmärtänyt sellaisia asioita kuten laskujen maksaminen, joten käytännössä Dragosta oli tullut veljensä huoltaja. Adriana yllättyi huomatessaan miten vaikeaa oli keksiä jotain, mitä olisi omasta perheestään voinut miehelle kertoa – ihan vieras tyyppi kuitenkin. Adriana ei ollut missään nimessä pidättyväinen, mutta jotenkin tuntui äkkiä olevan paljon mitä hän ei halunnut sanoa ennen kuin tuntisi Meyerin paremmin. (”Minun pikkuveljeni on yleensä ulkomailla, koska hänen mafiosokaverinsa saattaisivat muuten tappaa hänet” ei tuntunut kovin hyvältä ensitreffeillä kerrottavaksi.)
Treffit päättyivät ennen aikojaan, kun Meyerille tultiin ilmoittamaan jonkun tulleen kysymään häntä. Salin ovella seisoi nuorenpuoleinen mies, jonka hermostuneisuuden erotti selvästi jopa matkan päästä. Adriana huomasi miehen hypistelevän takkinsa reunaa ja vilkuilevan huolestuneen oloisena pöydillä olevia kynttilöitä.
”Tristan.” Drago Meyer huokaisi harmistuneena, mutta ei yllättyneenä.
”Veljesi?” Adriana kysyi ja hänen seuralaisensa nyökkäsi.
”Hän hermostuu toisinaan jos olen hänen mielestään liian pitkään poissa. Pahastutko jos minä..?”
”En tietenkään, mene vain.”
”Miksei hän voinut keskeyttää viimeviikkoisia treffejäni? Sen naisen hylkääminen ravintolaan ei olisi ollenkaan häirinnyt.” Drago naurahti lähtiessään veljensä luo. Juuri ennen kuin Meyerit katosivat näkyvistä Tristan kääntyi vilkaisemaan Adrianaa ja Adrianasta tuntui, kuin olisi nähnyt pelkoa tämän kasvoilla.
Beatrice oli sellaisen tuhovimmaisen raivon vallassa, joka varmaan on käynyt jossain vaiheessa tutuksi useimmille elektroniikan omistajille. Hän olisi mielellään viskannut puhelimensa ikkunasta, mutta sattui sillä hetkellä olemaan ulkona eikä oikein voinut alkaa sitä kenenkään huusholliin paiskomaan. Mokoma härveli. Kosketusnäyttö, niin ja niin monen pikselin kamera, tallennustilaa vaikka kuinka, Internet ja niin edelleen, mutta soittaa sillä ei ilmeisesti voinut. (Ehkä itse puhelin oli vienyt liikaa tilaa kaikilta muilta hienoilta ominaisuuksilta.) Aikaisemmin Beatrice oli jollain ilveellä onnistunut soittamaan, mutta nyt hänellä ei taas ollut mitään käsitystä siitä miten se taas tapahtuikaan. Murheenkryyniä kiivaasti tutkien Beatrice ei kiinnittänyt mitään huomiota ympäristöönsä ennen kuin joku nykäisi häntä käsivarresta ja hän horjahti, kaatuen suoraan tämän jonkun syliin. Ensimmäisenä Beatrice huomasi rekan, joka oli ollut vähällä törmätä häneen, sitten hän huomasi punaisena loistavat jalankulkijoiden valot ja viimeisenä hän totesi pelastajansa olevan Aidan.
”Ainakin tällä kertaa kenkäni pysyivät ehjinä”, Beatrice huomautti kun mies oli vihjaissut, että olisi suositeltavaa kiinnittää enemmän huomiota ympäristöönsä.
”Tällä kertaa? Yritätkö sinä useinkin jäädä auton alle?”
”Viime kerralla kyseessä oli kyllä juna”, Beatrice totesi happamana. ”Kenkäni jämähti raiteiden väliin”, hän lisäsi vielä happamampana, kun Aidan näytti odottavan selitystä. Koska asia tuntui vieläkin kaipaavan lisäselvitystä, hän paljasti äärimmäisen nyreästi, että Benjamin oli pelastanut hänet sillä kertaa. Tapaus suututti Beatricea yhä. Oli aivan tarpeeksi typerää olla vähällä jäädä junan alle juuttuneen kengän takia, siihen ei olisi kaivannut enää sitä nöyryytystä, ettei itse päässyt irti vaan joutui Benjaminin pelastamaksi. Aidan oli silloin tainnut jo lojua ojanpohjalla ruhjottuna…
”Yritin soittaa sinulle, mutta puhelimesi ei toimi”, Beatrice huomautti puheenaihetta vaihtaakseen.
”Todellako?” Aidan näytti yllättyneeltä. ”Puhummeko nyt siitä kummallisesta härvelistä, jossa on niitä numeroita ja sellaisia outoja muovinaruja?”
”Johtoja?”
”Niitä juuri. Mitä niillä pitää tehdä?”
”Laittaa seinään?”
”Tiesinhän unohtaneeni jotain.”
”En saa sinua käännytettyä puhelimen käyttäjäksi, enhän?”
”Katsotaan nyt. Ihmeitä tapahtuu.”
osa 17
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti