Naan

Aamupäivän aurinko valaisi pientä kylää ja sen ihmisiä. Se ei vielä sokaissut tai korventanut, ainoastaan valaisi pehmeästi kiveämätöntä katua ja olkikattoja. Kylää olisi joku saattanut kutsua idylliseksi – joku runoilija ehkäpä, heillä tuntuu olevan taipumusta kummallisten sanojen käyttöön – mutta paikalliset asukkaat olivat käytännöllistä väkeä ja moiset haihattelijat he veivät hoitamaan sikoja kunnes idylli rapistui ja kyseinen vieras lähti matkoihinsa hieman viisaampana, vähemmän runollisena ja porsailta haisten. Nyt tämän rauhallisen pienen kylän elämä katkesi hetkeksi kun jokin rynnisti sen poikki. Se säikäytti kanat, leipuri väisti sen vain täpärästi, äidit vetivät vastikään kävelemään oppineet pienokaisensa sisälle turvaan. Onnekkaimmat huomasivat sen jo kaukaa ja ehtivät painautua litteäksi talojensa seiniä vasten, hitaammat jäivät paikoilleen ja oli vähällä, ettei se vienyt heitä mukanaan. Lapsia. Suuri lauma iloisia, nauravia lapsia, jotka rynnistivät kylän läpi aivan sen reunamille asti missä tummaan, hupulliseen kaapuun verhoutunut mies lähestyi. Joukon kärjessä juossut saparopäinen tyttö hyppäsi kikattaen miestä päin ja mies otti hänet vastaan ja pyöritti nauraen ympäri, kunnes jälkijoukot saavuttivat pikku saparopään, piirittivät heidät eikä miehellä ollut enää tilaa liikkua. Miestä alettiin johdatella kohti pienen metsän reunaa, suuri joukko lapsia paimentamassa aikuista miestä. Kyläläiset vilkaisivat näkyä hymyillen ennen kuin palasivat työnsä pariin. Lapset istuttivat miehen metsikön laitaan kaatuneelle puulle ja kerääntyivät ympärille odottamaan, mutta ei miehellä ollut uusia lauluja heille, hän oli ollut poissa niin vähän aikaa. sopeutuvaiset lapset alkoivat kärttää tarinaa, pääasia että jollakulla olisi heillekin aikaa. Aikaa miehellä oli, mutta tarinoita? Hän ei tuntenut tarinoita, paitsi…

Rad seisoi puisella lavalla paksu köysi kaulansa ympärillä. Olihan se hieman harmillista, Rad oli kovin kiintynyt elämään ja hengittäminenkin vaikutti mukavalta puuhalta nyt, kun tämä harraste läheni loppuaan. Eniten Radia kuitenkin kismitti se, että kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt, hänet hirtettäisiin nyt kun hän kerrankin ei ollut tehnyt mitään väärää. Rad huokaisi kevyesti ja hymyili sitten hieman huvittuneena ajatellessaan miten kummallista elämä oikeastaan olikaan eikä juuri kiinnittänyt huomiota siihen mitä ympärillä tapahtui. Hänen rikostensa lista jäi kuulematta ja ohitse meni kaikki muukin mitä ehti tapahtua narun kaulaan pujottamisen ja sen hetken välillä, kun maa äkkiä katosi jalkojen alta.

Pimeässä tilassa jossain maan alla hirttoköysi putosi Radin päähän. Liekö pyöveli hutiloinut kiinnittäessään köyttä hirsipuuhun? Tuskinpa sentään, köysi oli selvästikin katkaistu. Äkilliseen pimeyteen joutunut Rad ei vielä ollut ehtinyt siirtyä kipeän takamuksensa murehtimisesta kaulaansa kiertävän silmukan irrotukseen – no jaa, vaikeaa se olisi ollutkin kädet selän taa sidottuina – kun tunsi kylmän metallin painuvan kaulaansa vasten ja kuuli hampun katkeavan. Hänen käsistään verenkierron vienyt köydenpätkä koki saman kohtalon ja Rad oli vapaa. Yläpuolelta kantautui kiukkuisen kuuloisia ääniä. Hän oli juuri tainnut pilata hirttäjäiset. Voi sentään, pitäisi kaiketi lähettää anteeksipyyntökirje. Sitten joskus. Nyt Rad johdatettiin pimeää käytävää pitkin äänistä poispäin ja ihan hyvä niin. Hän oli ehkä huoleton luonne, mutta ei sentään hullu ja väkijoukot, joilta on varastettu kuolemaantuomittu nenän edestä, ovat usein arvaamattomia. Tunneli ei ollut kovin helppokulkuinen ja ahtaassa tilassa piti jatkuvasti varoa päätään. Välillä oli pakko kulkea kumarassa, välillä kontata ja pikkuhiljaa palautuvan verenkierron takia pisteleviin käsiin tuntuivat maassa olevat pienet terävät kivet melko ikäviltä. Vaikeasti määriteltävissä olevan ajan jälkeen Radia pimeän halki johdattanut käsi irrotti otteensa. Kolahduksen saattelemana hänen yläpuolelleen ilmestyi kapea valojuova, joka pian laajeni aukoksi, josta tulvivan valon ainoa tarkoitus tuntui olevan kuolemaan tuomitun sokaiseminen. Rad ei pystynyt näkemään kuin varjon hänen auttajansa kiivetessä avatun luukun kautta tunnelista päivänvaloon eikä pystynyt seuraamaan tätä ennen kuin pystyi silmissään välkkyviltä täpliltä näkemään luukun reunan. Kiivettyään ylös hän huomasi päätyneensä jonkin metsikön laitaan ja puiden varjossa seisoskeli oletetusti hänen paostaan vastuussa oleva kaksikko. Nainen, jonka iholla oli punasaven kaltainen tummempi sävy ja tavattoman vaaleaihoinen mies. Omituinen pari, mutta huomattavaa parannusta siihen seuraan nähden, josta he olivat Radin napanneet. Ehkä Rad oli epäreilu, mutta hän ei periaatteesta pitänyt ihmisistä, jotka yrittivät tappaa hänet. Nainen vilkaisi aina välillä Radia kuin miettien, oliko hänen pelastamisensa maksanut vaivan. Mies oli Radia lyhyempi ja lintumaisen kevytrakenteinen ja luetteli vierellään seisovalle naiselle Radin syytelistaa.
  ”…fysiikan lakien rikkominen, tulen varastaminen jumalilta sekä Ansurin kaupungin polttaminen maan tasalle.”
  ”Eikö siitä ole jo kolmetuhatta vuotta?” kysäisi nainen jolloin Rad katsoi parhaaksi liittyä keskusteluun.
  ”Vasta kaksituhattaseitsemänsataayhdeksänkymmentäseitsemän. Heillä oli silminnäkijöitä todistamassa.” Rad huomautti. Kaksi punaisen tukan kehystämää silmäparia kääntyi katsomaan Radia. Rad toivoi, ettei olisi. Hän ei oikein tiennyt kumpi tuntui häiritsevämmältä, naisen terävä katse vai miehen kummalliset, merta muistuttavat silmät, joiden sävy tuntui elävän.
  ”Mitä sinä oikeasti oikein teit?” kysyi mies kulmiaan kohottaen.
  ”Revin kaksi miestä yhden tytön kimpusta.” Rad selitti hilpeästi. ”Kaikki meni hyvin siihen asti kun numerot kolme, neljä ja viisi ilmestyivät paikalle selvästi aikoen tehdä minusta jauhelihaa. Onneksi kuusi ja seitsemän sattuivat olemaan raskaasti aseistettuja lainvartijoita, jotka parempien syytösten puutteessa pidättivät minut rauhanhäirinnästä. Sitten joku oli muistavinaan että näki minut Thurisazissa samoihin aikoihin kun kruununkalleuksien katoaminen esti vallankaappaajaa nousemasta hallitsijaksi ja ennen kuin huomasinkaan, olin syyllistynyt kaikkeen mahdolliseen rikolliseen toimintaan maan ja taivaan välillä ja kaulaani oltiin pujottamassa köyttä.” Nainen katsoi Radia tarkkaavaisesti jonkin aikaa. Smaragdinvihreät silmät olivat outo kontrasti alaselkään kiemurtelevalle tummalle, melkeinpä viininpunaiselle tukalle. Nainen oli varmastikin kaunis, mutta Rad, joka ei koskaan kiinnittänyt sellaisiin asioihin huomiota ei mitenkään voinut luottaa omaan arviointikykyynsä siinä asiassa. Nainen ei hymyillyt mutta nyökkäsi hyväksyvästi.
  ”Etköhän sinä puhu totta.” Rad hymyili.
  ”Hienoa! Voinko lähteä?”
Mies vastasi: ”Voit.” Ja nainen jatkoi: ”Meidän mukaamme. Tulet luoksemme joksikin aikaa, olet siellä piilossa lainvartijoilta. Minun nimeni on Saraid ja tämä tyyppi, jota saat kiittää köytesi katkeamisesta niin kovin sopivaan aikaan, on nimeltään Lir.” Rad esitteli itsensä ja kiitti avusta ja koska hänellä ei ollut mitään piilopaikkaa vastaan, hän ei liiemmin harmistunut siitä, että joutui lähtemään kaksikon mukaan. Lir heitti Radille tältä pidätettäessä takavarikoidut aseet ja epäluuloisemman puoleinen Saraid nappasi ne itselleen. Samapa tuo, ei Rad pahemmin miekkaansa käyttänyt.

Saraidiksi esittäytynyt nainen tovereineen johdatti Radin tiheän metsän läpi nimettömään ja virallisesti olemattomaan kylään. Metsä suojasi kylää joka puolelta ja hyvin suojasikin, sillä päästyään aluskasvillisuuden joukosta Rad ei taakseen katsoessaan pystynyt enää löytämään polkua, jota pitkin juuri oli tullut. Kaikkialla oli vain piikikkäitä pensaita ja myrkyllisiä köynnöksiä joihin edes teräs ei kunnolla pureutunut. Metsikössä ei takuulla asunut edes eläimiä – ei ainakaan päästäistä suurempia – siellä ei yksinkertaisesti olisi ollut tilaa minkään karvapallon elää kaikkien kasvien takia. Kylän ihmiset olivat ystävällisiä ja koska heidän joukossaan kuolemantuomiot olivat yleisesti epäsuosiossa, asukkaisiin kuului runsaasti sellaista ihmiskunnan pohjasakkaa, joka oli Radin tavoin tältä tuomiolta pelastettu. Kylällä ei ollut virallista johtajaa, kaikki vain ongelmia kohdatessaan ilmaantuivat ennen pitkää Lirin luo ja olettivat että hän tietäisi mitä tehdä. Vaikka paikka oli tavattoman pieni, ehdittiin Liriltä kysyä neuvoa jopa kolme kertaa sen lyhyen matkan aikana joka meni metsikön reunalta Radin käyttöön luovutetulle mökille. Mökin edellisen omistajan rauhallisen elämän kohtaloksi oli koitunut taipumus kleptomaniaan, jonka harjoittamiseen pikku kylässä oli valitettavan vähän mahdollisuuksia. Lir esitteli Radille myös vaimonsa Drinan, joka oli vaalea, runsaasti hymyilevä kiharatukkainen olento. Kuten miehelläänkin Drinalla oli siniset silmät mutta niissä ei näkynyt myrskyisiä meritaivaita. Drinan helmoista Radia uteliaana katselevien kaksostyttöjen vanhemmista ei ollut epäilyksen häivää, heillä oli äitinsä rauhalliset silmät ja samanlainen auringossa liekehtivä voimakkaan punainen tukka kuin Lirilläkin. Tytöt olivat kalpeampia kuin äitinsä mutta kummankaan iho ei ollut yhtä poikkeuksellisen vaalea kuin heidän isällään. Rad oli tuskin ehtinyt edes tervehtiä Drinaa kun nuo keijukaismaisen sirot punapäät paikalle kuin tyhjästä ilmestyneine ystävineen jo liimautuivat häneen kuin takiaiset ja alkoivat kuljettaa mukanaan. Vastaväitteistä ei ollut apua. (”Näytänkö teistä kymmenvuotiaalta?”) Lir vain hymyili miniatyyri-ihmisten sieppaamalle Radille pirullisesti, sivummalla seissyt Saraid vilkutti iloisesti ja pyysi lapsia varomaan ettei Rad mene aivan mäsäksi.

Lapset yleensä pitivät Radista aivan tavattomasti ja tunne oli molemminpuolinen, mutta toisinaan Radista tuntui, kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen kieroutunut kirous. Hän oli aloittanut aamunsa aivan kammottavassa kunnossa olleessa vankisellissä, käväissyt hirsipuussa ja päätynyt tähän kummalliseen kylään lapsilauman riepoteltavaksi. Missään vaiheessa kukaan ei ollut vaivautunut hänelle selittämään mistä oli kyse. Kun Rad lopulta pääsi eroon vekaroista, hän harhaili käyttöönsä annetulle mökille ja rojahti sängyn virkaa toimittavalle säälittävälle tekeleelle toivomatta mitään muuta, kuin että saisi nukkua mahdollisimman pitkään.
Mahdollisimman pitkään oli sellaiset puolisentoista tuntia. Sinnikkäistä yrityksistä huolimatta Rad ei pystynyt jatkamaan nukkumista sen jälkeen, kun hänet herättänyt mökin oven raivokas paukutus hukkui sitäkin kovempaan taustahälyyn. Meni tovi ennen kuin Radin aivot olivat kelanneet viimeaikaiset tapahtumat hirsipuusta takiaismaisten lasten kansoittamaan kylään ja hän kykeni muistamaan missä oli. Oven paukuttaja oli äänestä päätellen siirtynyt takomaan seuraavan mökin ovea, mutta Rad nousi siitä huolimatta katsomaan mistä ihmeestä oli kyse. Suurin osa kylän väestä säntäili ympäriinsä enemmän tai vähemmän hädissään ja muutamat herättelivät niitä, jotka eivät vielä olleet ehtineet säntäilyvaiheeseen. Rad pujotteli väkijoukon lävitse liian väsyneenä ollakseen oikeasti kiinnostunut siitä mitä oli tekeillä ja pysähtyi vasta, kun löysi edes jossain määrin tutut kasvot. Lir riiteli vaimonsa kanssa. Rad jäi kohteliaasti vähän matkan päähän odottamaan äänekkään sorttisen keskustelun loppua. Ympäröivät äänet vaimenivat ja maailma sumeni, mutta ennen kuin Rad ehti todella nukahtaa seisaalleen, määrätietoinen koputus olkapäälle havahdutti hänet. Rad kääntyi katsomaan mikä hänen huomiotaan vaati, ja kohtasi tuimat, soihtujen valossa kimmeltävät silmät. Saraid työnsi jotain Radin käteen ja oli poissa jälleen. Ihmiset ryntäilivät ympäriinsä paniikissa, Rad oli saanut aseensa takaisin – nyt saattaisi olla sopiva hetki selvittää mistä oli kyse.

Lir oli lakannut riitelemästä paremman puoliskonsa kanssa ja Drina marssinut tiehensä. Lir oli yksi harvoista, jotka Rad edes jossain määrin tunsi tässä kajahtaneessa paikassa ja lisäksi yksi harvoista, joka ei parhaillaan juossut henkensä edestä. Niinpä Rad päätteli miehen olevan paras henkilö kertomaan hänelle miksi kaikki muut juoksivat henkensä edestä ja kannattaisiko hänen kenties liittyä seuraan.
  ”Qatil on tulossa”, Lir sanoi pahanenteiseen sävyyn, eikä se valaissut tilannetta sitten yhtään.
  ”Ja Qatil on..?” Rad tiedusteli tyynesti, vaikka olikin yhä hankalampaa olla välittämättä ympärillä vallitsevasta tuomiopäivän tunnelmasta.
  ”Qatil on joukko palkkasotilaita – murhaajia. Silloin, kun eivät tapa ihmisiä rahasta he mielellään harjoittelevat tappamalla huvikseen. He ovat etsineet kylää jo kauan, koska täällä asuu pääasiassa lakia paenneita rikollisia perheineen.”
  ”Vapaata riistaa.”
  ”Juuri niin. Metsä hidastaa Qatilia jonkin verran, mutta heitä ei voi pysäyttää. Ellet ole itsemurhahakuinen suosittelen lämpimästi, että sinäkin liityt pakenevien seuraan. He osaavat nopeimmat reitit pois täältä”, Lir selitti Radille nopeasti jakaen samalla kiireesti aseita vähemmän kauhistuneille kyläläisille. Kylä alkoi hiljentyä, valtaosa sen väestä oli jo paennut salaisille metsäpoluille.
  ”Entä jos olen itsemurhahakuinen?” Rad kysyi.
  ”Yritä pidätellä hyökkääjiä niin kauan kuin voit, että muut saavat enemmän aikaa kadota.” Tällä välin Drina oli palannut kaksoset mukanaan ja Lir meni hyvästelemään perheensä. Lir jäi katsomaan kuinka hänen pieni perheensä katosi metsään tiheään pensaikkoon ja Rad meni hänen luokseen.
  ”Hän olisi halunnut jäädä. Hän sanoo olevansa parempi taistelija kuin minä”, Lir totesi hiljaa.
  ”Onko hän?”
  ”Luultavasti”, Lir totesi. ”Mutta hän on myös minua parempi kasvattaja.” Hän kääntyi katsomaan Radia. ”Mennään pitämään huoli, että he pääsevät pois täältä.”

Hyökkäys alkoi yön pimeimpänä tuntina. Silloin suurin osa kyläläisistä oli jo kadonnut tiheään pensaikkoon ja oli matkalla turvapaikkoihin kuka minnekin. Jäljelle jääneiden kyläläisten täytyi vain pitää huoli, ettei Qatil ehtisi tajuta heidän saaliistaan olevan vain rippeet jäljellä ennen kuin olisi liian myöhäistä. Sotilaat saapuivat pitkänä, kovaäänisenä jonona ahdasta polkua pitkin, ainoaa reittiä, jonka olivat saaneet selville. Yksitellen kylään saapuvista hyökkääjistä oli kohtalaisen helppo selviytyä, mutta ruumiiden yli oli helpompi kavuta kuin piikkipensaikon läpi ja tilanne kääntyi pian Qatilin eduksi. Ne, jotka vielä saivat siihen tilaisuuden, pakenivat. Loput tekivät parhaansa pidätelläkseen hyökkääjiä mahdollisimman pitkään. He onnistuivat yrityksessään, ehkä silkan epätoivon voimalla. Ehkä, koska Qatil ei tullut ajatelleeksi, että heidän uhrinsa halusivat pitkittää omia kärsimyksiään säästääkseen niiltä jonkun toisen. Kun aurinko lopulta alkoi nousta maalatakseen punaiseksi kaiken sen, mikä ei jo ollut veren värjäämää, muutama sinnikäs kyläläinen oli enää jalkeilla. Sarastavan aamun valossa Rad näki Lirin kaatuvan voimakkaasta miekan iskusta. Yrittäessään mennä apuun Radin huomio herpaantui ja hänen senhetkinen vastustajansa sai iskettyä keihään hänen suojauksensa läpi, naulitsi hänet seinään solisluun alapuolelta. Hädin tuskin tajuissaan ja huomaamatta, että vain keihäs piti häntä enää pystyssä, Rad kiskoi sen irti ja rojahti maahan. Lir lojui vähän matkan päässä liikkumattomana. Radilla ei ollut enää voimia ryömiä miehen luokse katsomaan oliko tämä vielä elossa. Qatil oli lähdössä nyt, kun kukaan kyläläisistä ei enää kyennyt tarjoamaan kiinnostavaa vastusta. He sytyttivät kylän tuleen ja jättivät jälkeensä kuolleet ja haavoittuneet vaivautumatta edes omiensa kohdalla tarkistamaan, kummasta kategoriasta oli kyse. Rad teki viimeisen, heikon yrityksen nousta ylös ja lysähti takaisin sotkuiseen maahan. Hän katseli tuhkaksi muuttuvaa kylää ja mietti ehtisikö vuotaa hengiltä ennen kuin liekit tavoittaisivat hänet. Luultavasti ei.