osa 2
Nekromantikon kaamea, kuolleista muodostuva armeija oli jatkanut lähestymistään niin kauan, että pelättiin jo noidan pettäneen osansa sopimuksesta. Kaikki, jotka katsoivat olevansa tarpeeksi korkeassa asemassa kertoakseen mielipiteensä kuninkaalle, vakuuttivat tälle, että noita oli koko ajan aikonut vain viedä prinsessan mennessään ja jättää valtakunnan nekromantikon käsiin. He joutuivat pettymään, kun armeija seisahtuikin tarkalleen maan rajalle niin, ettei edes yksi ainoa kuolleen sotilaan hiussuortuva koskettanut rajan toista puolta. Nyt noidan petturuutta toitottaneet ihmiset olivat hyvin kovaäänisesti yhtä mieltä siitä, ettei näin epämiellyttävää tapaa hoitaa asia voinut lukea asian hoitamiseksi ollenkaan. Kun he olivat jonkin aikaa tätä vakuutelleet itselleen, toisilleen ja kuningas Robertille, yhden ainoan yön aikana suuret lintuparvet lensivät rajalle ja veivät mätänevän armeijan pois pala kerrallaan.
Pian sinnikkäimmätkin valittajat huomasivat, että oli käynyt kovin hankalaksi syyttää noitaa sopimuksen rikkomisesta. Silloin he yksinkertaisesti vaihtoivat sävelmää. ”Sopimus oli alun alkaen silkkaa huijausta”, vakuutti kuninkaan neuvonantaja Harold päivittäin. Kuningas Robert oli maansa turvallisuuden varmistamisesta luvannut noidalle palkkioksi sen, mikä häntä ensinnä tulisi vastaan hänen palatessaan kotiin. Selvästi oli prinsessa Amaranthen hevonen voittanut turvan mitalla.
”Aivan, hevonen päätti ihan itsekseen lähteä minua vastaan ja raahasi vastentahtoisen tyttäreni mukanaan”, kuningas Robert oli vastannut tähän saivarteluun, mutta eihän häntä kukaan kuunnellut, ei varsinkaan Harold. Harold jo pohti täyttä häkää huomaisiko noita, jos tälle annettaisiin hyvitykseksi prinsessasta jokin vähemmän arvokas hevonen. Prinsessan oma ratsu kun oli tavattoman kallis yksilö. Kaikki olivat niin keskittyneitä häijyyn, prinsessoja sieppaavaan noitaan, ettei kukaan muistanut nekromantikkoa. Hänen kuollut armeijansa oli pakotettu pysähtymään Aquilean rajalle ja joutunut lintujen hajottamaksi, mutta nekromantikko itse oli yhä voimissaan ja saattoi koska tahansa tehdä uusia joukkoja vastenmieliseen armeijaansa. Nyt nekromantikon oli pakko keskittää huomionsa vähäisempiin valtakuntiin, mutta oli melko varmaa, että hän hyökkäisi Aquileaan heti ensi tilaisuuden tullen. Oli noidan – ja Amaranthen – ansiota, ettei nekromantikko ollut vielä saanut tuota kaipaamaansa tilaisuutta.
Linnaan tulvi jatkuvasti väkeä niin läheltä kuin kaukaa. Tuli ritareita, aatelismiesten poikia ja jopa muiden valtakuntien prinssejä, jotka kaikki tarjoutuivat avuksi sankartöihin – tappamaan noidan ja pelastamaan prinsessan. Koko linna täynnään toinen toistaan rohkeampia miehiä, loistavaa. Kuningas Robert lupasi suuren palkkion sille, joka surmaisi nekromantikon ja sai vastaansa vain vaivautuneen hiljaisuuden. Eihän nekromantikko nyt niin paha ollut? Noita sentään piti prinsessaa vankinaan. Sitä paitsi, kun taisteli noitaa vastaan, ei joutunut ensin hätistämään kimpustaan kaikkia niitä onnettomia, jotka olivat jo yrittäneet samaa ja epäonnistuneet. Suuresta rohkeiden miesten joukosta ei löytynyt yhtäkään, joka olisi uskaltanut käydä nekromantikkoa vastaan. Kun muukaan ei auttanut, kuningas lähetti ritarit ja prinssit noitaa etsimään ja lupasi palkkion sille, joka onnistuisi neuvottelemaan prinsessan vapaaksi. Hän halusi vain päästä mokomista edes vähäksi aikaa eroon, mutta jos siinä sivussa joku onnistuisi ostamaan hänen tyttärensä vapaaksi, niin mikäs siinä.
Kukaan ei tiennyt missä noita eli, mutta oli useita paikkoja, joista apua tarvitsevat saattoivat hänet tavoittaa. Näistä paikoista sekalainen joukkio prinssejä, ritareita ja muita aatelismiehiä lähti nyt noitaa etsimään. Aquilean laitamilla sijaitsevan sankan metsän keskellä oli laaja aukio, joka oli liian pyöreä ollakseen luonnon muovaama. Aukion keskellä seisoi suuri hiidenkivi, jolle epätoivoiset ihmiset toivat noidalle osoitettuja kirjeitä. Tälle aukiolle sir Percival ratsasti haarniska auringossa säkenöiden ja huusi noitaa tulemaan esiin. Noita tuli, ilmestyi hiidenkivelle istumaan sillä lyhyellä hetkellä kun sir Percivalin silmä vältti ja hymyili ivallisesti, kun kaunoinen ritari irvisti iljetyksestä hänen kasvonsa nähtyään.
”Olen saapunut pelastamaan maailman kauneinta naista”, julisti sir Percival ylimielisesti.
”Olet väärässä paikassa, kultaseni. Minulla on vankina vain prinsessa Amaranthe”, noita vastasi ja suututti sir Percivalin pahanpäiväisesti. ”Kuinka kehtaat loukata jaloa neitoa noin”, puhisi ritari, jonka ylväät piirteet itse asiassa olivat prinsessan kasvoja kauniimmat.
”Minun nähdäkseni Amaranthe on varsin järkevä yksilö. Hän loukkaantuisi todennäköisesti enemmän siitä, että kutsut häntä maailman kauneimmaksi naiseksi”, noita huomautti. Sir Percival ei itse asiassa tiennyt miltä Aquilean prinsessa näytti, mutta hänen sievään päähänsä ei mahtunut ajatus, että yksikään prinsessa voisi olla muuta kuin jumalaisen kaunis.
”Olen tullut vapauttamaan prinsessan ja ottamaan hänet vaimokseni. Päästä hänet, niin ehkä annan sinun elää”, sir Percival sanoi sana sanalta ylpeämpään sävyyn. Tämä ei ollut ihan sellaista neuvottelua kuin kuningas Robert oli ajatellut, eikä hän itse ollut palkkiostakaan puhunut sen tarkemmin, mutta ritarin puolesta on sanottava, että avioliittoa koskeva hienoinen väärinkäsitys oli enemmän kuninkaallisen neuvonantajan Haroldin syytä kuin ritarin itsensä typeryyttä. Sir Percivalin mielestä ainoa oikea tapa pelastaa vangittu prinsessa oli surmata vangitsija ja sopiva palkkio oli tämän kaltaisesta tehtävästä itsestään selvästi prinsessan käsi. Harold ei ollut mitenkään yrittänyt oikaista moisia käsityksiä vaan oli päinvastoin lietsonut niitä. Sir Percival oli aivan varma, että Amaranthe lankeaisi riemuiten pelastajansa jalkojen juureen. Noita hymyili; sir Percivalin olisi kannattanut kääntyä kannollaan ja palata kotiin.
osa 4
Ensi viikolla Ellakorsin kahdeksannen osan ratkaisu ja on näissä ilmoituksissa mitään järkeä? Onko niistä mitään iloa kenellekään?
Ei.
Hitot siitä.
Ja asiasta kukkaruukkuun, lookisella on nyt elinaikaa ainakin ensi vuoden maaliskuun loppuun. Onko siitä sitten iloa kenellekään?
Ei.
Hitot siitäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti