28.12.2018
19.12.2018
Laiska sarjakuva 1: Lumihiutale
Niin, niin, ei se kauan säilynyt se lopettamispäätös.
Oli koko ajan tarkoitus laittaa tänne töherryksiäni sikäli mikäli saan niitä aikaan, sitä odotellessa tuleeko tänne nuita tarinoitakin vielä joskus.
Niitä odotellessa.
Tämä valmistui itse asiassa juuri ennen kuin tänne tuli ensilumi, mutta jäi sitten sillä kertaa kuitenkin julkaisematta.
23.11.2018
Se siitä
Ainakin toistaiseksi lookinen on tässä.
Mahdollisesti jatkoa seuraa joskus, kun ei ole enää niin paljon kaikkea.
Siinä äärimmäisen epätodennäköisessä tapauksessa, että joku tänne eksyy ja löytää jotain lukemisen arvoista, kommentit olisivat toivottavia.
Esimerkiksi: "Tässä oli 48 pilkkuvirhettä", "Mitä järkeä on lukea tätä ellei kerrota loppua?" (Ehkä haluankin tietää miten sinä tämän lopettaisit. Nih. Enkä tiedä, koska kukaan ei kerro. Joten en kerro minäkään. Nih.) tai edes "Ihan kiva", jonka kaikki varmaan jo tietävät tarkoittavan oikeasti "Tämä oli aika huono, mutta en halua loukata".
Lyhyitä satumuksia:
Pidempiä satumuksia:
(jatkuva, siinä tapauksessa, että lookinen jatkuu)
Kököin saippua ikinä:
(tässä on loppu sikäli kuin saippuoissa ikinä on loppu)
Jonkinmoinen scifiloinen:
(jatkuva samaan tapaan kuin Amaranthe)
Ja tässä Purrmelini.
Enhän minä toki pyjamaani tarvitse, kun sänkykin on jo varattu.
8.10.2018
Ellakors 13b
osa 1a
osa 13a
Toukokuu 1887
Kuten oli luvannut, herra Qayin otti hoitaakseen kapteenin velvollisuudet kunnes Ellakors oli palannut Bagatelleen. Hänen ja kapteeni Rothin välinen sopimus oli päättynyt kapteenin kuollessa, joten Kalligeneiassa aeriaalin ja ASS Ellakorsin tiet erkanivat. ETM:n viranomaisille tämä oli onni onnettomuudessa. Niin traaginen kuin kapteeni Rothin menetys olikin, ainakaan heidän ei enää tarvinnut miettiä mitä tehdä palkkalistoilta löytyvälle epäviralliselle neuvonantajalle. Kunhan herra Qayinin palkkaamisen mahdollistanut lain koukero oli saatu pikapikaa suoristettua, oli aika miettiä kapteeni Rothille seuraajaa.
Eräs ilmiselvä vaihtoehto Ellakorsin uudeksi kapteeniksi oli kapteeni Storm, joka ennen ylennystään oli ollut Ellakorsin yliperämies usean vuoden ajan. Hän oli pärjännyt erinomaisesti ASS Illyrian kapteenina, mutta se ei vielä tehnyt hänestä pätevää Ellakorsin johtoon. Ellakors oli poikkeustapaus. ETM:n ylpeyden komentajalta edellytettiin tietynlaista arvovaltaa ja Ellakorsin miehistön kanssa pärjäämiseen tarvittiin jotain aivan muuta. Syystä, joka oli jäänyt arvoitukseksi, ETM:n ylpeys tuntui keräävän kantensa alle laivaston oudoimmat linnut.
Toinen selvä ehdokas Rothin korvaajaksi oli komentaja Walsh, jolla tavallaan oli kaikki edellytykset kapteeniksi ja toisaalta taas… Ei ollut aivan selvää oliko Walsh välttänyt ylennyksen kapteeniksi kaikki nämä vuodet, koska ei tahtonut sitä, vai koska ETM pelkäsi sitä hänelle antaa. Kapteenit kuitenkin toimivat myös ETM:n edustajina ja ajatus Walshista ETM:n edustajana kylmäsi selkäpiitä. Kaikki ETM:n silmäätekevät olivat oppineet tyhjänpäiväisen rupattelun tärkeyden varsin pien sen jälkeen, kun Walsh ensi kertaa oli päätynyt heidän iltamiensa vieraslistalle. Kukaan ei tahtonut toistamiseen tehdä sitä virhettä, että ilmaisisi mielipiteensä jostain asiasta, josta komentaja Walshilla saattaisi olla jotain sanottavaa. Maailmalla oli taipumusta kääntyä päälaelleen, kun Walshilla oli jotain sanottavaa.
osa 13a
Toukokuu 1887
Kuten oli luvannut, herra Qayin otti hoitaakseen kapteenin velvollisuudet kunnes Ellakors oli palannut Bagatelleen. Hänen ja kapteeni Rothin välinen sopimus oli päättynyt kapteenin kuollessa, joten Kalligeneiassa aeriaalin ja ASS Ellakorsin tiet erkanivat. ETM:n viranomaisille tämä oli onni onnettomuudessa. Niin traaginen kuin kapteeni Rothin menetys olikin, ainakaan heidän ei enää tarvinnut miettiä mitä tehdä palkkalistoilta löytyvälle epäviralliselle neuvonantajalle. Kunhan herra Qayinin palkkaamisen mahdollistanut lain koukero oli saatu pikapikaa suoristettua, oli aika miettiä kapteeni Rothille seuraajaa.
Eräs ilmiselvä vaihtoehto Ellakorsin uudeksi kapteeniksi oli kapteeni Storm, joka ennen ylennystään oli ollut Ellakorsin yliperämies usean vuoden ajan. Hän oli pärjännyt erinomaisesti ASS Illyrian kapteenina, mutta se ei vielä tehnyt hänestä pätevää Ellakorsin johtoon. Ellakors oli poikkeustapaus. ETM:n ylpeyden komentajalta edellytettiin tietynlaista arvovaltaa ja Ellakorsin miehistön kanssa pärjäämiseen tarvittiin jotain aivan muuta. Syystä, joka oli jäänyt arvoitukseksi, ETM:n ylpeys tuntui keräävän kantensa alle laivaston oudoimmat linnut.
Toinen selvä ehdokas Rothin korvaajaksi oli komentaja Walsh, jolla tavallaan oli kaikki edellytykset kapteeniksi ja toisaalta taas… Ei ollut aivan selvää oliko Walsh välttänyt ylennyksen kapteeniksi kaikki nämä vuodet, koska ei tahtonut sitä, vai koska ETM pelkäsi sitä hänelle antaa. Kapteenit kuitenkin toimivat myös ETM:n edustajina ja ajatus Walshista ETM:n edustajana kylmäsi selkäpiitä. Kaikki ETM:n silmäätekevät olivat oppineet tyhjänpäiväisen rupattelun tärkeyden varsin pien sen jälkeen, kun Walsh ensi kertaa oli päätynyt heidän iltamiensa vieraslistalle. Kukaan ei tahtonut toistamiseen tehdä sitä virhettä, että ilmaisisi mielipiteensä jostain asiasta, josta komentaja Walshilla saattaisi olla jotain sanottavaa. Maailmalla oli taipumusta kääntyä päälaelleen, kun Walshilla oli jotain sanottavaa.
24.9.2018
Riepoo
Jostain syystä, kun muokkaan vanhoja pätkiä lisätäkseni niihin linkin seuraavaan osaan, tämä päättää, että kyseinen pätkä onkin ihan uusi ja joudun menemään takaisin muokaamaan sen julkaisupäivämäärää.
Eivät tietokoneet tällä menolla ihan heti ole ottamassa maailmaa valtaansa.
Tai ehkä tämä onkin juoni saada meidät kuvittelemaan, että tietokoneiden vallankaappaus on vielä kaukana.
Minua et huijaa Skynet!
Amaranthe 10
Meinasikin käydä niin, että olisi tullut Ellakors ennen aikojaan, mutta katsoin sitten listasta, mikä olisi vuorossa. Tämä osa näyttäisi olevan lopullista syynäystä vailla, joten siinä toivottavasti ei ole mitään kovin hämärää. Enemmän kuin tavallisesti.
osa 1
osa 9
Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun noita lähetti prinsessa Amaranthen kotiin. Hän oli edelleen heikossa kunnossa nekromantikon lähettämän demonin hyökkäyksestä ja niinpä sir Percivalin johtaman ritarijoukon ei ollut juurikaan hankalampaa murtautua noidan kartanoon kuin mihin tahansa toiseen järeäoviseen rakennukseen. Ritarit jakautuivat ryhmiin käydäkseen valtavan kartanon nopeammin läpi. Sir Percival itse kuului neljän ritarin joukkioon, joka löysi noidan ruokasalista. Eräs vähemmän kostonhimoisista ritareista joutui pidättelemään sir Percivalia, joka olisi saman tien käynyt kaulankatkaisupuuhiin. ”Meidän täytyy ensin löytää prinsessa, noita on voinut piilottaa hänet jonnekin.” Ritari toppuutteli. Noita teeskenteli ettei kuullut huomautusta. ”Istukaa toki teelle”, hän sanoi viitaten kohti pöytää, jolle oli katettu oma kuppi jokaista tunkeutujaa kohden. Kukaan ei istunut, vaikkakin yksi ritareista katsoi kattausta haikeana. ”Teillä on varmaan ollut pitkä matka”, noita huomautti ja sai toivomansa tiedon, kun teen perään haikaileva ritari myönsi heidän lähteneen neljä päivää sitten. Ritarit olivat lähteneet pelastusmatkalleen vasta sen jälkeen, kun prinsessa Amaranthen olisi jo pitänyt olla kotonaan. Kun häntä viemään lähteneet vaunutkin olivat jo ennättäneet palata.
”Kerro missä prinsessa on”, sir Percival vaati ja yritti korostaa vaatimustaan kaatamalla pöydän nurin. Pöytä vain oli moiseen turhan järeää tekoa eikä sir Percivalin onnistunut kuin helisyttää sille katettuja astioita.
”Pelkäänpä, ettei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan prinsessaa varastossa. Jos jätät yhteystietosi voin ilmoittaa, kun saan täydennystä.”
9.9.2018
Prinssi ja merihaltia 3
Koska nyt tässä koneella satun olemaan...
Jestas, kun on lyhyt satumus. Ja tässä onkin sitten kaikki, ellen saa joskus valmiiksi pahisversiotani.
Riippuen siitä onko mielialani ensi viikolla samaan aikaan "hitot tästä" vai "täyttä vauhtia loppuun" on mahdollista, että jo silloin tulee seuraava surkea tarinanpätkä.
Eräänä päivänä päätti kuningas järjestää suurenmoiset tanssiaiset. Niihin kutsuttaisiin kaikki seudun naimaikäiset nuoret neidot, sillä kuningas toivoi poikansa löytävän itselleen morsiamen. Tasapuolisuuden vuoksi tanssiaisiin kutsuttiin myös lukuisia nuoria miehiä, täytyihän morsianehdokkailla toki olla riittävästi tanssittajia. Lorelai pukeutui kauneimpaan pukuunsa, toiveikkaana uskoen tilaisuutensa tulleen ja ahdistuneen tietoisena siitä, että kolme kuunkiertoa oli melkein kulunut. Sekä kuninkaan, että Lorelain toiveet olivat turhia, prinssi Nikolai ei kiinnittänyt erityistä huomiota yhteenkään nuoreen neitoon, vaan paistatteli tasapuolisesti heidän kaikkien suosiossa. Ystäviään prinssi kyllä yllytti tanssimaan ja moni nuori mies saikin juhlista morsiamen itselleen, vaikka Nikolai itse jääräpäisesti kieltäytyi liittymästä kihlautuneiden joukkoon.
Lopulta Lorelain onnistui herättää prinssin huomio, mutta vaikutus ei ollut toivotunlainen. Prinssillä ei nimittäin ollut aikomustakaan itse käydä tanssiin, sen sijaan hän usutti Silasin tytön seuraksi parketille. Silas olikin oivallinen tanssipari merihaltiatytölle, sillä jopa lasinsiruja saappaissaan hän liikkui lähes yhtä kevyesti ja sulavasti kuin tämäkin. Muut parit väistyivät lattialta katsellakseen heidän tanssiaan, eikä kukaan tuntunut huomaavan, miten Lorelain silmät alituiseen hakeutuivat prinssin puoleen ja miten Silas vähitellen kalpeni tuskiensa käydessä kestämättömiksi.
Musiikin päätyttyä Silas kumartaen jätti hajamielisen Lorelain tanssilattian laidalle ja yritti nopeasti päästä juhlasalista, mutta ennätti vain ovelle ennen kuin vajosi tiedottomana lattialle. Prinssi ja muutamat muut kerääntyivät huolestuneina virvoittelemaan miestä ja tietysti pian huomasivat tämän yhteen ommellut huulet sekä saappaiden saumoista tihkuvan veren. Sana levisi juhlaväen keskuudessa eikä aikaakaan, kun joku keksi selityksenkin: prinssin ystävä oli noita. Johtopäätös oli tietenkin oikea, mutta ihmisten käsitys noidista oli aivan vääristynyt. Jopa sellaiset, jotka olivat jo vuosia tunteneet Silasin pelästyivät ja vaativat nyt hänen vangitsemistaan, eikä kuningas voinut kuin taipua kansansa tahtoon.
6.8.2018
Hömpän viemää 24
Aika jättää hyvästit Hömpän viemää -lookille.
Ei jäädä kaipaamaan.
osa 1
osa 23
Viisihenkiseksi kutistunut siepattujen joukkio istui synkässä kellarissa ja kumma kyllä, nyt kun kukaan heistä ei enää ollut kuolemaisillaan, tunnelma oli alkanut latistua. Nyt ei kenelläkään ollut muuta tehtävää kuin istua aloillaan ja vatvoa omaa onnetonta tilannettaan. He eivät tienneet minne Gregory oli viety tai oliko tämä hengissä, eivätkä he tienneet mitä heille itselleen oli tarkoitus tehdä. Nyt kun Gregory oli poissa silmistä, Valerie oli alkanut taas hautoa murhaavia ajatuksia Oliviaa kohtaan ja vähän Arthuriakin. Ettäs kehtasi hempeillä vaimonsa kanssa kun hän oli paikalla. Olivia kaipasi kotiin. Arthuria huolestutti se mahdollisuus, että hänen veljensä onnistuisi hankkimaan jostain tarvittavat lunnasrahat, koska ei uskonut tämän löytävän niitä mitään laillista reittiä. Loput kaksi – rehellisesti sanottuna loput kaksi vankia ovat aikamoisen yhdentekeviä tässä draamassa, kunhan hilluvat mukana jonkin aikaa. Mainittakoon nyt kuitenkin sen verran, että ainakin toinen heistä haaveili purkillisesta popcornia, jota voisi mussuttaa sitten, kun alkaisi seuraava osa jännitysnäytelmästä ’Arthur vastaan sieppaajat’.
Jännitysnäytelmä vain ei koskaan jatkunut. Jostain ankean vankilan yläpuolelta alkoi kuulua ensin vaimeaa mekkalaa, sitten kovempiäänistä mekkalaa ja lopulta siellä oli täysi rähinä päällä. Kellarissa väki odotti mitä tuleman pitää yrittäen sinnikkäästi olla ajattelematta, että nyt sitten kuollaan kaikki. Kului viisitoista minuuttia ja äänet vaimenivat. Kymmenen minuutin päästä lukko kellarin ovessa naksahti ja sen jälkeen tuli täysin hiljaista. Vielä toisen kymmenen minuutin kuluttua saksalaisnainen meni varovasti kokeilemaan kellarin ovea, koska täytyyhän hänenkin sentään jotain tässä tarinassa tehdä. Ovi aukeni. Kukaan ei puhunut. Kaikki katsoivat toisiaan nähdäkseen ensin mitä muut päättäisivät nyt tehdä ja lopulta kaikki yhdessä lähtivät kellarista. He olivat ainoat ihmiset koko talossa. Ei jälkeäkään sieppaajista, ei jälkeäkään siitä, mikä sieppaajat oli saanut lähtemään. Valerie löysi kaikkien passit, lompakot ja puhelimet samasta huoneessa, jossa häntä oli aiemmin jututettu. Arthur soitti poliisille ja pian kaikki istuivat autossa matkalla poliisiasemalle.
11.7.2018
Ellakors 13a
Tietokone on paikoillaan ja onnistui jo aiheuttamaan pienen huolestuksenpoikasen, kun se ei käynnistynytkään, mutta tässä ollaan.
Osa 13, Ellakorsin teoreettinen puoliväli! Whee! (Käytännön puoliväli on tuolla jossain kaukana, eikä sitä löydä kukaan ellen pääse viralliseen loppuun, mutta en uskonut pääseväni näinkään pitkälle.)
Asiaan!
Toukokuu 1887
Ennen kuin William Roth yleni ASS Ellakorsin kapteeniksi, hän työskenteli eräällä pienemmällä tutkimusaluksella ja kuului retkikuntaan, jonka tehtävä oli viedä luotaimia kohteisiin, joista ETM kaipasi lisätietoa. Kyseinen alus oli sittemmin päätynyt varaosiksi ja retkikunnan jäsenet siroteltu ympäriinsä muihin työtehtäviin, joten luotainten noutaminen päätyi aina sen aluksen tehtävälistalle, joka sattui oikeaan aikaan olemaan oikealla alueella. Kun tuli aika noutaa Nenikekamenin luolastoon jätetty luotain, oikealla alueella oli Ellakors. Kapteeni Roth oli ollut mukana viemässä luotainta ja kun nyt sattui oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, hän aikoi ehdottomasti olla mukana hakemassa sitä pois – Bracewellin mielipahaksi – Nenikekamen kun ei ollut varsinaisesti tunnettu turvallisuudestaan.
”Luutnantti Bracewell, minä menen hakemaan sitä luotainta ja yritykset saada minut muuttamaan mieltäni asiasta paasaamalla retken vaarallisuudesta on tuomittu epäonnistumaan. Olen ikävystynyt. Ainoa jännitys, mitä nykyään saan, tulee siitä, kun joku yrittää tappaa herra Qayinin.”
”Et voi ainakaan väittää saavasi liian vähän jännitystä, hänet yritetään murhata suunnilleen kerran viikossa.”
Kapteeni kääntyi katsomaan puhujaa. ”Pyhä Trinian, mistä sinä siihen tulit?”
”Joskus seuraan sinua ihan vain voidakseni sabotoida keskustelujasi oudoilla huomautuksilla”, Walsh vastasi hilpeästi.
”Se… ei itse asiassa ole omituisinta, mitä harrastat.”
”Nyt kun olen tässä, muistuttaisin, ettei portalaattoria voi käyttää. Alueen kuparisuonet aiheuttavat liikaa häiriöitä ja sinusta tulisi luultavasti jauhelihaa.”
”Miksi meillä edes on mokoma härveli? Se on käyttökelvoton suurimman osan ajasta”, kapteeni ihmetteli ja Bracewell tarttui tilaisuuteen. ”Luotaimen luokse on pitkä matka, olisi varmempaa lähettää joku muu sitä hakemaan. Ilman portalaattoria –”
”Meillä ei ollut portalaattoria mukana viime kerralla eikä ole mitään syytä, miksi tarvitsisimme sitä nyt.”
”No, et ole enää ihan nuori…” Walsh huomautti viattomasti ja välittämättä hurjistuneista mulkaisuista, joita Bracewellilta sai. Mikäli Bracewellillä oli ollut jonkinlaiset mahdollisuudet suostutella kapteeni Roth muuttamaan mieltään, ne hävisivät taivaan tuuliin tuon yhden pienen lauseen mukana.
9.7.2018
Teknisiä ongelmia
Koska tietokoneeni on tällä hetkellä vaikeasti saavutettavissa lakanan alla, sähköttä ja tuolitta ja tarinat saa helposti lookiseen kuntoon vain kyseisellä vekottimella, Ellakorsin ilmestyminen viivästyy ainakin muutamalla päivällä.
Hirmuinen tragedia, tiedän. Nyt täytyy vain lukea jotain oikeasti lukemisen arvoista tällä välin. Ah ja voih.
25.6.2018
Amaranthe 9
osa 1
osa 8
Mies avasi silmänsä, muisti kuka oli ja toivoi, ettei olisi tehnyt kumpaakaan. Kunhan oli ensin onnistunut hyväksymään vallitsevan tilanteen kaikessa epämiellyttävyydessään, miestä alkoi askarruttaa eräs kysymys, joka jossain muodossa askarruttaa kaikkia toisinaan. Lyhyesti tämä kysymys oli ’miksi’. Tarkemmin ottaen miestä kiinnosti tuolla hetkellä nimenomaan miksi oli hengissä, eikä siinä ollut kyse mistään syvällisestä pohdiskelusta. Miehen viimeiset muistot olivat hyvin selkeitä ja hän todella tahtoi tietää miksi kukaan ei niiden muistikuvien ja tämän hetken välisenä aikana ollut tappanut häntä.
Amaranthe heräsi salongin sohvalta hiipuvan takkatulen äärestä. Noita istui hänen jalkopäässään eikä Amaranthe edes hätkähtänyt hänet nähdessään. Hän oli jossain vaiheessa huomaamattaan tottunut tämän ulkonäön puutteeseen.
”Mistä se arkku oikein oli peräisin?” Amaranthe kysyi. Hän ei tiennyt mitä oli tapana jutustella ihmisten kanssa, jotka ovat viettäneet viimeiset kolme päivää tiedottomana, joten hän ei jutustellut mitään vaan meni suoraan asiaan.
”Nekromantikko lähettää minulle viehättäviä pikku otuksiaan aina kun suinkin pystyy siinä toivossa, että jokin niistä onnistuisi tappamaan minut. Tavallisesti vain yhden vuosittain, koska hän ei tahdo ottaa riskiä, että jokin niistä onnistuisi ensin tappamaan hänet itsensä.” Noita katsoi Amaranthea niin pitkään, että prinsessalle tuli epämiellyttävä olo. ”Miksi olet yhä täällä?”
”Koska isäni tarvitsi apua pitääkseen kuolleiden armeijan poissa Aquileasta.” Amaranthe sanoi hämmentyneenä.
”Miksi olet yhä täällä?” Noita toisti. Hän tiesi aivan hyvin, että oli mennyt useita päiviä joiden aikana mikään ei olisi estänyt Amaranthea lähtemästä, eikä kukaan olisi ilmestynyt hakemaan häntä takaisin.
”En minä voinut vain jättää sinua”, Amaranthe vastasi närkästyneenä.
”Se olisi ollut huomattavasti vähemmän vaivalloista kuin tänne jääminen”, noita huomautti. Ei hän itsekseen ollut siirtynyt eteishallista vuoteeseen. ”Olisit myös voinut tappaa minut ja palata kotiin sankarina. Olen havainnut sen hyvin suosituksi toimintatavaksi vangittujen kuninkaallisten keskuudessa.”
”Ei olisi tullut mieleenikään!” Amaranthe kivahti nyt jo jokseenkin järkyttyneenä.
”Huomasin. Kasvatuksessasi täytyy olla jotain vikaa.” Noita totesi rauhallisesti ja lisäsi: ”Lähetän sinut kotiin huomenna.” Amaranthe ei ollut uskoa korviaan. ”Heitätkö minut ulos? Miksi?”
”Sinun pitäisi olla vankini. Jo siinä että kutsut vapauttamistasi ulosheittämiseksi on riittävästi syytä.” Amaranthe oli kiukkuinen ja tuli vielä kiukkuisemmaksi, koska noita oli oikeassa – hänen olisi kuulunut olla iloinen ja kiitollinen. ”Miksi juuri nyt?”
”En ymmärrä sinua joten en voi luottaa sinuun. Nekromantikko lähettää vielä jonkun tarkistamaan millaista jälkeä hänen pikku lemmikkinsä sai aikaan ja kun niin tapahtuu en tahdo sinua seisomaan selkäni taakse. En tahdo sinua tänne.” Asia selvä. Amaranthe pääsisi kotiin, hänen ei tarvinnut sitä varten paeta ja ainoa asia jota kannatti surra oli, että hänellä oli jäänyt kellarin siivous puolitiehen (Amaranthe inhosi jättää asioita kesken). Eräs asia piti kuitenkin vielä hoitaa.
osa 8
Mies avasi silmänsä, muisti kuka oli ja toivoi, ettei olisi tehnyt kumpaakaan. Kunhan oli ensin onnistunut hyväksymään vallitsevan tilanteen kaikessa epämiellyttävyydessään, miestä alkoi askarruttaa eräs kysymys, joka jossain muodossa askarruttaa kaikkia toisinaan. Lyhyesti tämä kysymys oli ’miksi’. Tarkemmin ottaen miestä kiinnosti tuolla hetkellä nimenomaan miksi oli hengissä, eikä siinä ollut kyse mistään syvällisestä pohdiskelusta. Miehen viimeiset muistot olivat hyvin selkeitä ja hän todella tahtoi tietää miksi kukaan ei niiden muistikuvien ja tämän hetken välisenä aikana ollut tappanut häntä.
Amaranthe heräsi salongin sohvalta hiipuvan takkatulen äärestä. Noita istui hänen jalkopäässään eikä Amaranthe edes hätkähtänyt hänet nähdessään. Hän oli jossain vaiheessa huomaamattaan tottunut tämän ulkonäön puutteeseen.
”Mistä se arkku oikein oli peräisin?” Amaranthe kysyi. Hän ei tiennyt mitä oli tapana jutustella ihmisten kanssa, jotka ovat viettäneet viimeiset kolme päivää tiedottomana, joten hän ei jutustellut mitään vaan meni suoraan asiaan.
”Nekromantikko lähettää minulle viehättäviä pikku otuksiaan aina kun suinkin pystyy siinä toivossa, että jokin niistä onnistuisi tappamaan minut. Tavallisesti vain yhden vuosittain, koska hän ei tahdo ottaa riskiä, että jokin niistä onnistuisi ensin tappamaan hänet itsensä.” Noita katsoi Amaranthea niin pitkään, että prinsessalle tuli epämiellyttävä olo. ”Miksi olet yhä täällä?”
”Koska isäni tarvitsi apua pitääkseen kuolleiden armeijan poissa Aquileasta.” Amaranthe sanoi hämmentyneenä.
”Miksi olet yhä täällä?” Noita toisti. Hän tiesi aivan hyvin, että oli mennyt useita päiviä joiden aikana mikään ei olisi estänyt Amaranthea lähtemästä, eikä kukaan olisi ilmestynyt hakemaan häntä takaisin.
”En minä voinut vain jättää sinua”, Amaranthe vastasi närkästyneenä.
”Se olisi ollut huomattavasti vähemmän vaivalloista kuin tänne jääminen”, noita huomautti. Ei hän itsekseen ollut siirtynyt eteishallista vuoteeseen. ”Olisit myös voinut tappaa minut ja palata kotiin sankarina. Olen havainnut sen hyvin suosituksi toimintatavaksi vangittujen kuninkaallisten keskuudessa.”
”Ei olisi tullut mieleenikään!” Amaranthe kivahti nyt jo jokseenkin järkyttyneenä.
”Huomasin. Kasvatuksessasi täytyy olla jotain vikaa.” Noita totesi rauhallisesti ja lisäsi: ”Lähetän sinut kotiin huomenna.” Amaranthe ei ollut uskoa korviaan. ”Heitätkö minut ulos? Miksi?”
”Sinun pitäisi olla vankini. Jo siinä että kutsut vapauttamistasi ulosheittämiseksi on riittävästi syytä.” Amaranthe oli kiukkuinen ja tuli vielä kiukkuisemmaksi, koska noita oli oikeassa – hänen olisi kuulunut olla iloinen ja kiitollinen. ”Miksi juuri nyt?”
”En ymmärrä sinua joten en voi luottaa sinuun. Nekromantikko lähettää vielä jonkun tarkistamaan millaista jälkeä hänen pikku lemmikkinsä sai aikaan ja kun niin tapahtuu en tahdo sinua seisomaan selkäni taakse. En tahdo sinua tänne.” Asia selvä. Amaranthe pääsisi kotiin, hänen ei tarvinnut sitä varten paeta ja ainoa asia jota kannatti surra oli, että hänellä oli jäänyt kellarin siivous puolitiehen (Amaranthe inhosi jättää asioita kesken). Eräs asia piti kuitenkin vielä hoitaa.
11.6.2018
Prinssi ja merihaltia 2
osa 1
Meren äärellä sijaitsevassa linnassa eli komea prinssi Nikolai, joka yhdessä ystävänsä Silasin kanssa kävi mielellään rannalla kävelemässä. Heidät juuri oli merihaltiakin matkoillaan nähnyt. Eräänä päivänä rannalla kulkiessaan prinssi ystävineen löysi hiekalta nuoren, kauniin neidon. Kyseessä oli tietysti ihmiseksi haikaillut merihaltiatyttönen, joka muodonmuutoksensa rasittamana oli menettänyt tajuntansa. Huolehtivana Nikolai kumartui tytön puoleen, joka virotessaan ensisilmäyksellä rakastui komeaan prinssiin. Mutta voi, kun tyttö yritti puhua, ei hänen ääntänsä kuulunutkaan, sillä merihaltioiden ääni kantoi vain aaltojen alla. Sitä ei tyttö ollut osannut odottaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka voisi ilman ääntään kertoa tunteistaan ja saada niille vastakaikua. Prinssi huomasi mykän tyttöparan hädän ja oitis tarjosi tälle suojaa luotaan linnasta. Haltia tietenkin sen enempää miettimättä tarttui tarjoukseen, joka antoi hänelle tilaisuuden olla lähellä prinssiä.
Koko linnan väki ihastui rannalta löytyneeseen tyttöön, niin kuningas ja kuningatar kuin myös koko muu hoviväki. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, hän myös liikkui keveästi kuin aalloilla keinuen ja oli hyväkäytöksinenkin. Hovineidot kilvan pukivat tyttöä upeisiin silkkeihin ja brokadeihin ja herrat lahjoittivat hänelle kallisarvoisia koruja. Tytöllä ei kuitenkaan ollut silmiä kuin prinssi Nikolaille. Nikolai oli tavattoman mieltynyt tyttöön, kutsui tätä pikku Lorelaikseen ja mielellään puheli tytön kanssa, vaikka tämä ei hänen surukseen pystynytkään vastaamaan. Prinssi ei kuitenkaan ymmärtänyt pikku Lorelainsa tunteita. Niin tottunut hän jo oli naisten ihailuun, ettei huomannut, milloin oli kyse jostain syvemmästä ja niinpä tämä sai turhaan toivoa prinssiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa.
Prinssin ystävä Silas oli noita ja nähnyt merihaltioita ennenkin. Hänen oli helppo huomata, mikä Lorelai todellisuudessa oli. Näin ollen hän tiesi myös, minkälainen kohtalo tyttöä uhkasi ellei tämä saisi vastakaikua tunteilleen. Olihan ilmiselvää, että tytön sydän oli jo ensi hetkellä kääntynyt prinssin puoleen. Aivan yhtä selvää oli, etteivät viehkeäliikkeisen, mutta äänettömän tytön kaihoisat katseet riittäisi ailahtelevaisen prinssin tunteita herättämään. Silas piti varmana, että tyttö olisi tuhoon tuomittu ja toivoi voivansa tämän pelastaa. Hän tutki lukuisia loitsukirjojaan etsiessään kuumeisesti apua haltianeitoa uhkaavaan kohtaloon. Haltiat eivät tunteneet parannusta tytön nauttimalle rohdolle, mutta ihmiset saattoivat hyvinkin sellaisen tuntea ja tosiaan, pitkään etsittyään noita lopulta löysi kaipaamansa avun: sijaiskärsijän.
Meren äärellä sijaitsevassa linnassa eli komea prinssi Nikolai, joka yhdessä ystävänsä Silasin kanssa kävi mielellään rannalla kävelemässä. Heidät juuri oli merihaltiakin matkoillaan nähnyt. Eräänä päivänä rannalla kulkiessaan prinssi ystävineen löysi hiekalta nuoren, kauniin neidon. Kyseessä oli tietysti ihmiseksi haikaillut merihaltiatyttönen, joka muodonmuutoksensa rasittamana oli menettänyt tajuntansa. Huolehtivana Nikolai kumartui tytön puoleen, joka virotessaan ensisilmäyksellä rakastui komeaan prinssiin. Mutta voi, kun tyttö yritti puhua, ei hänen ääntänsä kuulunutkaan, sillä merihaltioiden ääni kantoi vain aaltojen alla. Sitä ei tyttö ollut osannut odottaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka voisi ilman ääntään kertoa tunteistaan ja saada niille vastakaikua. Prinssi huomasi mykän tyttöparan hädän ja oitis tarjosi tälle suojaa luotaan linnasta. Haltia tietenkin sen enempää miettimättä tarttui tarjoukseen, joka antoi hänelle tilaisuuden olla lähellä prinssiä.
Koko linnan väki ihastui rannalta löytyneeseen tyttöön, niin kuningas ja kuningatar kuin myös koko muu hoviväki. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, hän myös liikkui keveästi kuin aalloilla keinuen ja oli hyväkäytöksinenkin. Hovineidot kilvan pukivat tyttöä upeisiin silkkeihin ja brokadeihin ja herrat lahjoittivat hänelle kallisarvoisia koruja. Tytöllä ei kuitenkaan ollut silmiä kuin prinssi Nikolaille. Nikolai oli tavattoman mieltynyt tyttöön, kutsui tätä pikku Lorelaikseen ja mielellään puheli tytön kanssa, vaikka tämä ei hänen surukseen pystynytkään vastaamaan. Prinssi ei kuitenkaan ymmärtänyt pikku Lorelainsa tunteita. Niin tottunut hän jo oli naisten ihailuun, ettei huomannut, milloin oli kyse jostain syvemmästä ja niinpä tämä sai turhaan toivoa prinssiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa.
Prinssin ystävä Silas oli noita ja nähnyt merihaltioita ennenkin. Hänen oli helppo huomata, mikä Lorelai todellisuudessa oli. Näin ollen hän tiesi myös, minkälainen kohtalo tyttöä uhkasi ellei tämä saisi vastakaikua tunteilleen. Olihan ilmiselvää, että tytön sydän oli jo ensi hetkellä kääntynyt prinssin puoleen. Aivan yhtä selvää oli, etteivät viehkeäliikkeisen, mutta äänettömän tytön kaihoisat katseet riittäisi ailahtelevaisen prinssin tunteita herättämään. Silas piti varmana, että tyttö olisi tuhoon tuomittu ja toivoi voivansa tämän pelastaa. Hän tutki lukuisia loitsukirjojaan etsiessään kuumeisesti apua haltianeitoa uhkaavaan kohtaloon. Haltiat eivät tunteneet parannusta tytön nauttimalle rohdolle, mutta ihmiset saattoivat hyvinkin sellaisen tuntea ja tosiaan, pitkään etsittyään noita lopulta löysi kaipaamansa avun: sijaiskärsijän.
28.5.2018
Hömpän viemää 23
osa 1
osa 22
Valerie pyöritteli sormusta vasemmassa nimettömässään. Se oli aivan yksinkertainen, sileä keltakultainen rengas. Se ei ollut sormus, jonka Gregory oli antanut heidän avioituessaan. Gregoryn antama sormus oli ollut platinaa, siinä oli ollut safiiri keskellä ja lisäksi muutama timantti sen kummallakin puolella. Sormus oli sopinut Valerielle täydellisesti ja Valerieta oli suututtanut, että juuri Gregory oli antanut sen. Heidän välillään ei ollut mitään, heidän liittonsa oli taloudellisista syitä solmittu ja sormus antoi sen vaikutelman, että Gregory olisi todella tuntenut hänet. Se ei ollut Valerielle käynyt. Hän kesti juuri ja juuri sen, että oli naimisissa ylipäänsä. (Tai ehkä hän olisi sentään kestänyt avioliiton erään toisen kanssa…) Valerie oli väittänyt Gregorylle, ettei voinut käyttää sormusta, koska se ei ollenkaan sopinut hänelle, koska kivet olivat epäkäytännöllisiä… niin kuin hän muka siitä olisi välittänyt. Myönnytykseksi avioliitolle Valerie oli itse hankkinut toisen, tyyliinsä täysin sopimattoman sormuksen, jonka sisäpinnalle oli kaiverrettu heidän hääpäivänsä eikä Gregory ollut välittänyt tippaakaan siitä mitä hänen vaimonsa kädessään kantoi. Nyt Gregory teki kuolemaa – Valerie tiesi sen Arthurin kireästä äänensävystä – ja Valerie toivoi, että olisi välittänyt miehestään edes sen vertaa, että olisi pitänyt sormusta, jonka oli tältä saanut.
Valerie nousi, suki pölyn vaatteistaan ja kohensi kampaustaan niin paljon kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista, käänsi tyynesti selkänsä muille vangeille, jotka yhdessä yrittivät pitää hänen aviomiehensä hengissä ja nousi kellarin portaat ovelle. Hän veti syvään henkeä ja mitä suurimmalla arvokkuudella alkoi potkia ja takoa kellarin ovea ja huusi ja ylipäänsä teki kaikkensa saadakseen mahdollisimman paljon meteliä aikaan. Hetken kuluttua oven avasi lyhyenläntä italialainen, joka näytti tavattoman huojentuneelta nähdessään että se oli Valerie eikä jompikumpi Starkeista, joka mekkalaa piti. Koppavasti Valerie vaati pääsyä sieppaajien johtajan luo ja yllättävää kyllä hänet myös päästettiin pois kellarista. Jäljelle jääneet katsoivat hänen peräänsä hetken, mutta mitä ikinä rouva Caillella olikaan mielessään, se ei ollut yhtä tärkeää kuin herra Caillen pitäminen elävien kirjoissa.
osa 22
Valerie pyöritteli sormusta vasemmassa nimettömässään. Se oli aivan yksinkertainen, sileä keltakultainen rengas. Se ei ollut sormus, jonka Gregory oli antanut heidän avioituessaan. Gregoryn antama sormus oli ollut platinaa, siinä oli ollut safiiri keskellä ja lisäksi muutama timantti sen kummallakin puolella. Sormus oli sopinut Valerielle täydellisesti ja Valerieta oli suututtanut, että juuri Gregory oli antanut sen. Heidän välillään ei ollut mitään, heidän liittonsa oli taloudellisista syitä solmittu ja sormus antoi sen vaikutelman, että Gregory olisi todella tuntenut hänet. Se ei ollut Valerielle käynyt. Hän kesti juuri ja juuri sen, että oli naimisissa ylipäänsä. (Tai ehkä hän olisi sentään kestänyt avioliiton erään toisen kanssa…) Valerie oli väittänyt Gregorylle, ettei voinut käyttää sormusta, koska se ei ollenkaan sopinut hänelle, koska kivet olivat epäkäytännöllisiä… niin kuin hän muka siitä olisi välittänyt. Myönnytykseksi avioliitolle Valerie oli itse hankkinut toisen, tyyliinsä täysin sopimattoman sormuksen, jonka sisäpinnalle oli kaiverrettu heidän hääpäivänsä eikä Gregory ollut välittänyt tippaakaan siitä mitä hänen vaimonsa kädessään kantoi. Nyt Gregory teki kuolemaa – Valerie tiesi sen Arthurin kireästä äänensävystä – ja Valerie toivoi, että olisi välittänyt miehestään edes sen vertaa, että olisi pitänyt sormusta, jonka oli tältä saanut.
Valerie nousi, suki pölyn vaatteistaan ja kohensi kampaustaan niin paljon kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista, käänsi tyynesti selkänsä muille vangeille, jotka yhdessä yrittivät pitää hänen aviomiehensä hengissä ja nousi kellarin portaat ovelle. Hän veti syvään henkeä ja mitä suurimmalla arvokkuudella alkoi potkia ja takoa kellarin ovea ja huusi ja ylipäänsä teki kaikkensa saadakseen mahdollisimman paljon meteliä aikaan. Hetken kuluttua oven avasi lyhyenläntä italialainen, joka näytti tavattoman huojentuneelta nähdessään että se oli Valerie eikä jompikumpi Starkeista, joka mekkalaa piti. Koppavasti Valerie vaati pääsyä sieppaajien johtajan luo ja yllättävää kyllä hänet myös päästettiin pois kellarista. Jäljelle jääneet katsoivat hänen peräänsä hetken, mutta mitä ikinä rouva Caillella olikaan mielessään, se ei ollut yhtä tärkeää kuin herra Caillen pitäminen elävien kirjoissa.
14.5.2018
Ellakors 12
Tarkemmin ajatellen kevät on myös siitepölyn aikaa. Siitä on romantiikka kaukana kun nenä valuu kilpaa silmien kanssa eikä antihistamiini auta.Siispä hitot sielunkumppaneista ja kehiin scifihömppää, joka onkin edennyt tähän osaan. No jopas sattui sopivasti.
Ans kattoo jääkö viimoseksi.
osa 1a
osa 11b
Tammikuu 1886
Oli matruusi Carnahanin vuoro huolehtia viherhuoneesta. Oli varsin usein matruusi Carnahanin vuoro huolehtia viherhuoneesta, mutta matruusia se ei haitannut, ei varsinkaan tuona päivänä. Itse asiassa tuona päivänä hänen perinteinen aamuväsymyksensäkin haihtui varsin pian sen jälkeen, kun hän oli astunut viherhuoneeseen eikä häntä haitannut sitten mikään. Matruusi Carnahan hyräili antaessaan uusimmille kasvinäytteille vettä ja lannoitetta. Yksi kasveista oli alkanut kukkia. Edellisenä päivänä siinä oli ollut vain muutama nuppu näkyvissä ja nyt se oli täynnä pieniä, laventelinsinisiä, ruusua muistuttavia kukkia, joiden terälehdissä oli kimaltelevat, hopeanväriset reunat. Täytyy kertoa Pearsonille, matruusi ajatteli kukkia ihastellessaan ja jatkoi sitten työtään.
Komentajakapteeni Pearson oli aluksen johtava tiedeupseeri ja tässä ominaisuudessa piti sen tutkimusosastoa ruodussa. Hän oli 72 vuotta vanha ja aikeissa lopultakin siirtyä eläkkeelle muutaman kuukauden kuluttua. ETM:n päättäjät eivät koskaan olleet saaneet määriteltyä virallista eläkeikää, joten Pearson oli pysynyt työssään juuri niin pitkään kuin häntä huvitti. Hän oli jo vuosia haistattanut pitkät kaikille, jotka olivat yrittäneet löpistä jotain syrjään vetäytymisestä ja tilaisuuden antamisesta nuoremmille (hän tiesi, ettei hänen alalleen todellakaan ollut tunkua ja saattoi tehdä niin hyvällä omallatunnolla), mutta nyt oma puutarha kutsui. Pearson oli aloittanut työuransa vaihtamalla multia ja kastelemalla pistokkaita samaan tapaan kuin matruusi Carnahankin ja vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen hän yhä innostui tavattomasti kaikista uusista lajeista, joita tutkimusmatkoilta löytyi. Hän takuulla ilahtuisi uusista kukista.
13.5.2018
Kevät
Tämä ei nyt mitenkään liity mihinkään, mutta silppurini on helposti jumiutuvaa sorttia. Senkin on vaikea sulattaa sitä puppua, jota pöytälaatikoitteni uumenista löytyy.
Aikatauluni mukaan huomenna olisi Ellakorsin vuoro, mutta ketä muka jaksaa kiinnostaa jokin scifimoska kun on kevät ja aurinko paistaa?
Se on rakkauden aikaa, kevät.
Täydellinen hetki aloittaa uusi lookinen tarina. Romantiikkaa, sielunkumppaneita ja sosiaalista kanssakäymistä. Siitä tulee mahtavaa.
Tämäkään ei liity mihinkään, mutta onko Sydämen kutsumus sattumoisin tuttu sarja?
30.4.2018
Amaranthe 8
Lookinen on jostain syystä englanniksi tänään. Paitsi tekstinmuokkaustyökalut. Ne ovat yhä suomeksi. Mielenkiintoista.
Muutamaan seuraavaan päivään Amaranthe ei nähnyt noitaa, mutta toisinaan hän näki vilauksen jostain tämän asiakkaasta ja aavisteli noidan kyllä olevan paikalla. Kolme päivää heidän matkansa jälkeen ulko-ovi oli jälleen auki. Amaranthe epäröi vain hetken ennen kuin lähti. Hän suuntasi kulkunsa suoraan siihen kylään, jonka läpi he olivat joitakin öitä sitten kulkeneet. Hän löysi helposti puukuorman alle jääneen lapsen äidin ja alkoi keskutella tämän kanssa aluksi säästä ja muusta tavanomaisesta, josta vierailla on tapana puhua toisilleen. Koko ajan Amaranthe kuitenkin pyrki johdattamaan keskustelua tiettyyn suuntaan eikä se kovin hankalaa ollutkaan, helpottunut äiti kun puhui aiheesta mielellään. Nainen kertoi onnettomuudesta ja kiitteli vuolaasti paikalle osunutta muukalaista – lääkäri varmaankin – joka oli niin taitavasti hädän hetkellä heitä auttanut. Naisen silmät suuntautuivat toistuvasti jonkin matkan päässä juoksenteleviin lapsiin ja Amaranthe erotti joukosta tutut kasvot. Ilmeisesti lapsi oli jo täysin toipunut vammoistaan joiden olisi kuulunut olla tappavia. Nainen ylisti vuoroin omaa, sitkeää jälkikasvuaan, vuoroin tuntemattomaksi jäänyttä auttajaa ja oli selvää, ettei hän tunnistanut Amaranthea. Se nyt ei ollut ihme, nainen ei varmaan ollut edes huomannut Amarenthea tuona yönä, mutta Amaranthe oli varma ettei tämä olisi tunnistanut noitaakaan. Kukaan kylässä ei ollut huomannut mitään muuta kuin kuolevan lapsen.
Sillä kertaa Amaranthe palasi kartanoon odottamatta vaunuja häntä noutamaan. Sillä kertaa hän ei ollut pakomatkalla. Huomenna sitten. Huomenna oli hyvä päivä tehdä kaikki ne asiat, jotka jäivät tekemättä tänään. Noita oli paikalla Amaranthen palatessa.
”No?”
”Tyttö oli ihan kuin ei olisi koskaan loukannutkaan.”
”Vai niin.” Siinä kaikki. Noita katosi kartanonsa uumeniin ja prinsessa painui nukkumaan ollakseen virkeä pakomatkansa koittaessa.
25.4.2018
23.4.2018
Kirjan ja ruusun päivä
"Juhlapäivän ajatus on, että miehet antaisivat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja." (Wikipedia)
Eikös tämä ole vähän väärin? Naisille jokin halvatun rehu ja miehet saavat kirjoja?
Joka tapauksessa, aloitan uuden perinteen. Kirjan ja ruusun päivänä täytyy katsoa Kaunotar ja hirviö.
Jos et tiedä miksi, olet sivistymätön moukka.
(En olekaan tainnut koskaan ennen käyttää tuota sanaa. Kamala. Olisiko sille modernimpaa vaihtoehtoa?)
Hyvää kirjan ja ruusun päivää.
Osta kirja. Jätä rehut rauhaan. Kuihtuvat kumminkin.
16.4.2018
Prinssi ja merihaltia 1
Tämä on hyvä, tämä harvempi julkaisutahti.
Lookinen on suoraan sanottuna moderni versio siitä, kun joku hullu käy yksikseen metsässä huutamassa ja kun julkaisupäivien välissä on kaksi viikkoa, tämä hullu ehtii jopa ajoittain tuntea itsensä ihan normaaliksi, täysjärkiseksi, säälittäväksi yksinäiseksi sohvaperunaksi ennen kuin on aika palata tänne korpeen huutelemaan.
Valitettavasti tässäkin hienosti hohtelevassa hopeareunassa on keskellä se synkkä pilvi. Tällä tahdilla menee vähintään joulukuuhun, ennen kuin lookinen kuihtuu hengiltä.
Se on pitkä aika huudella metsässä.
Kauan sitten, kun maailman merissä ei vielä ollut niin paljon saasteita kuin nykyisin, eli niiden syvyyksissä monenlaisia ihmeellisiä olentoja, kuten haltioita. Haltioita toki eli aikoinaan maallakin, mutta meren haltiat erosivat heistä siten, että heillä oli jalkojen tilalla pyrstö. Merenhaltiat pysyttelivät yleensä piilossa ihmisiltä, mutta toisinaan jonkun onnistui nähdä vilaus varomattomasta yksilöstä ja niin päätyivät merenhaltiat ihmisten kertomuksiin, tosin pelkkinä taruhahmoina. Ihmiset kutsuivat merihaltioita monilla eri nimillä kuten näkki, vetehinen ja merenneito, eikä heillä ollut aavistustakaan, että näitä kalanpyrstöisiä ihmisolentoja oikeasti eli aaltojen alla.
Kerran sitten kävi niin, että eräs merihaltia – viisikymmenvuotias, mutta haltiaksi vielä nuori tyttönen – pinnalla käydessään sattui katsomaan rannalla sijaitsevaa linnaa ja valtakuntaa sen ympärillä ja mieltyi suuresti näkemäänsä. Tuon päivän jälkeen ei muisto linnasta antanut haltiatytölle rauhaa, vaan hänen täytyi joka päivä päästä uudestaan sitä katselemaan. Toisinaan nuori merihaltia näki myös ihmisiä rannalla käyskentelemässä ja hänen uteliaisuutensa kasvoi entisestään, kunnes hän päätti liittyä itsekin heidän seuraansa.
Haltiat tunsivat hyvin taikuuden salat ja nuoren haltian oli helppo löytää juoma, joka muuttaisi hänen pyrstönsä jaloiksi ja kiduksensa keuhkoiksi ja sallisi hänen muuttaa pinnalla sijaitsevaan maailmaan, jonne niin kaipasi. Tytön ystävät varoittelivat häntä, yksikään haltiain tuntema loitsu ei muuttaisi hänen jalkojaan enää takaisin pyrstöksi eikä hän siis voisi enää koskaan palata mereen. He myös muistuttivat, että ellei hän kolmen kuunkierron aikana löytäisi ihmisten joukosta tosirakkautta, hänen keuhkonsa muuttuisivat takaisin kiduksiksi. Muut haltiat anelivat tyttöä muuttamaan mieltään mutta turhaan. Hän ei huolehtinut edes kivuista, joita jaloiksi halkaistulla pyrstöllä kävely aiheuttaisi. Vakuuttuneena siitä, että kolme kuunkiertoa olisi aivan riittävästi rakkauden etsimiseen, tyttö hyvästeli ystävänsä ja nousi pintaan taikajuoma mukanaan.
osa 2
2.4.2018
Hömpän viemää 22
osa 1
osa 21
Beatrice oli hermostunut unensa vuoksi ja hänen hermostumistaan lisäsi se tunne, että oli typerää hermostua unen vuoksi. Eivätkös unet kuvastaneet sitä mitä halusi tapahtuvan? Beatrice siis halusi pudota kalliolta. Vai oliko se niin, että unet tarkoittivat ihan päinvastaista kuin mitä niissä tapahtui? Päinvastaista millä lailla? Putoamisen sijasta Beatrice oppisi lentämään? Aidan halusi tulla unohdetuksi? Aidanilla ei ollut viime päivinä ollut aikaa Beatricelle ihan yhtä paljon kuin aiemmin ja Beatrice arveli unen vain heijastaneen hänen naurettavaa hylätyksi tulleen tuntuaan, mutta sitten oli vielä se unen loppuosa, jota Beatrice ei tahtonut ajatella…
Benjamin Hayesillä oli myös huono päivä. Hän oli tuntenut itsensä poikkeuksellisen ärtyneeksi viime aikoina siinä määrin että se alkoi jo häiritä hänen yöuniaan ja keskittymistään. Benjamin oli ennenkin kohdannut sellaisia ihmisiä kuin Beatrice Ingram, ihmisiä, jotka olivat sietämättömiä ensi hetkestä alkaen. Ennen Benjamin ei kuitenkaan ollut tämän tästä vaipunut ajatuksiinsa miettimään perin pohjin näiden henkilöiden jokaista raivostuttavaa piirrettä tai palannut kauan sitten käytyihin keskusteluihin ja naseviin lausahduksiin joita ei silloin ollut tajunnut sanoa. Mitä enemmän Benjamin yritti olla ajattelematta Beatricea, sitä useammin hänen ajatuksensa harhautuivat naiseen yhä uudestaan ja se oli tehdä Benjaminin hulluksi. Miksi ei Aidan ollut voinut iskeä silmäänsä johonkin toiseen? Ilman Aidania Beatrice olisi jo varmasti palannut takaisin Ranskaan. Salemvillehan oli täynnä viehättäviä naisia. Huomattavasti viehättävämpiä kuin Ingram. Ei Benjamin kyllä voinut tuosta vain nimetä yhtäkään, mutta varmasti heitä oli, kun Beatrice Ingramissa ei kerran ollut viehättävyyden rippustakaan.
Huolimatta huonosti alkaneesta aamusta ja harhailevista ajatuksistaan Beatrice kerrankin muisti tarkkailla ympäristöä kulkiessaan. Sillä kertaa ei tosiaan ollut hänen vikansa, että hän oli vähällä jäädä nurkan takaa kaahaavan auton alle. Auto pysähtyi jarrut kirskuen juuri Beatricen eteen ja hän kohotti katseensa valmiina raivoamaan siitä nousevalle kuskille. Autosta nousi Benjamin Hayes. Tietenkin. Eihän Beatrice voinut hievahtaakaan Salemvillessä olematta vähällä törmätä Benjamin Hayesiin. Liikennesäännöistä jopa turhantarkka Benjamin oli kerrankin päästänyt tarkkaavaisuutensa herpaantumaan. Ja olikin sitten sattumalta ollut vähällä jyrätä ärtymyksensä syyn. Onneksi liikennettä oli vähän. Kun keskustelu kiihtyy riidaksi jo ensimmäisestä tavusta, ei enää tule ajatelleeksi auton siirtämistä sivummalle.
osa 21
Beatrice oli hermostunut unensa vuoksi ja hänen hermostumistaan lisäsi se tunne, että oli typerää hermostua unen vuoksi. Eivätkös unet kuvastaneet sitä mitä halusi tapahtuvan? Beatrice siis halusi pudota kalliolta. Vai oliko se niin, että unet tarkoittivat ihan päinvastaista kuin mitä niissä tapahtui? Päinvastaista millä lailla? Putoamisen sijasta Beatrice oppisi lentämään? Aidan halusi tulla unohdetuksi? Aidanilla ei ollut viime päivinä ollut aikaa Beatricelle ihan yhtä paljon kuin aiemmin ja Beatrice arveli unen vain heijastaneen hänen naurettavaa hylätyksi tulleen tuntuaan, mutta sitten oli vielä se unen loppuosa, jota Beatrice ei tahtonut ajatella…
Benjamin Hayesillä oli myös huono päivä. Hän oli tuntenut itsensä poikkeuksellisen ärtyneeksi viime aikoina siinä määrin että se alkoi jo häiritä hänen yöuniaan ja keskittymistään. Benjamin oli ennenkin kohdannut sellaisia ihmisiä kuin Beatrice Ingram, ihmisiä, jotka olivat sietämättömiä ensi hetkestä alkaen. Ennen Benjamin ei kuitenkaan ollut tämän tästä vaipunut ajatuksiinsa miettimään perin pohjin näiden henkilöiden jokaista raivostuttavaa piirrettä tai palannut kauan sitten käytyihin keskusteluihin ja naseviin lausahduksiin joita ei silloin ollut tajunnut sanoa. Mitä enemmän Benjamin yritti olla ajattelematta Beatricea, sitä useammin hänen ajatuksensa harhautuivat naiseen yhä uudestaan ja se oli tehdä Benjaminin hulluksi. Miksi ei Aidan ollut voinut iskeä silmäänsä johonkin toiseen? Ilman Aidania Beatrice olisi jo varmasti palannut takaisin Ranskaan. Salemvillehan oli täynnä viehättäviä naisia. Huomattavasti viehättävämpiä kuin Ingram. Ei Benjamin kyllä voinut tuosta vain nimetä yhtäkään, mutta varmasti heitä oli, kun Beatrice Ingramissa ei kerran ollut viehättävyyden rippustakaan.
Huolimatta huonosti alkaneesta aamusta ja harhailevista ajatuksistaan Beatrice kerrankin muisti tarkkailla ympäristöä kulkiessaan. Sillä kertaa ei tosiaan ollut hänen vikansa, että hän oli vähällä jäädä nurkan takaa kaahaavan auton alle. Auto pysähtyi jarrut kirskuen juuri Beatricen eteen ja hän kohotti katseensa valmiina raivoamaan siitä nousevalle kuskille. Autosta nousi Benjamin Hayes. Tietenkin. Eihän Beatrice voinut hievahtaakaan Salemvillessä olematta vähällä törmätä Benjamin Hayesiin. Liikennesäännöistä jopa turhantarkka Benjamin oli kerrankin päästänyt tarkkaavaisuutensa herpaantumaan. Ja olikin sitten sattumalta ollut vähällä jyrätä ärtymyksensä syyn. Onneksi liikennettä oli vähän. Kun keskustelu kiihtyy riidaksi jo ensimmäisestä tavusta, ei enää tule ajatelleeksi auton siirtämistä sivummalle.
19.3.2018
Ellakors 11b
osa 1a
osa 11a
Kesäkuu 1886
Ellakors nukkui. Se seisoi kallioisessa maastossa hivenen kallellaan. Aluksen jalat olivat kaikki lakanneet liikkumasta samalla hetkellä, useat niistä kesken askeleen. Moottorit olivat seisahtuneet aivan yhtä yllättäen. Melkein kuin aika olisi pysähtynyt. Melkein. Kellot nakuttivat yhä eteenpäin ja ihmiset lojuivat uneen vaipuneina kuka missäkin. Herra Qayin, joka ei ollut pysähtynyt kuten koneet eikä nukahtanut kuten ihmiset, kulki ympäri alusta etsien tapahtuneelle selitystä. Hän löysi jotain, joka hänen laillaan ei ollut kone eikä ihminen. Olento seisoi selin herra Qayiniin. Se oli onnistunut käynnistämään erään aluksen tietokoneista ja olennon läpikuultavan ruumiin läpi Qayin saattoi nähdä kuinka ruudulla vilistivät tiedot kaikista aluksen aikaisemmista harharetkistä.
”Voinko auttaa?” Tietokone sammui, kun olento lakkasi suomasta sille huomiotaan ja kääntyi yllättyneenä katsomaan Qayinia.
”Sinä näet minut”, olento henkäisi ja tuijotti aeriaalia niin tiiviisti, että kuka tahansa toinen olisi siitä jo hermostunut.
”Ilmiselvästi.”
”En ole vuosisatoihin tavannut ketään, joka pystyy näkemään minut.”
”Oletteko kokeilleet jättää heidät tajuihinsa?” Qayin ehdotti ja olento vilkaisi nukkuvia ihmisiä, jotka kansoittivat huoneen lattiaa.
”Ensimmäisen puolentuhannen aluksen ajan. Sitten kyllästyin. Nyt minä vain pysäytän ne siksi aikaa, kun tutkin niiden tiedostot.” Ellakorsin jäljelle jääneiden lokien tutkiminen ei kuitenkaan enää kuulunut osaksi olennon päiväsuunnitelmia. ”Sinä tulet minun mukaani”, se sanoi herra Qayinille eikä kyseessä ollut pyyntö tai käsky, vaan toteamus.
”En.”
”Sinä tulet mukaani ja jätän nämä muut eloon.”
”Jos katoan yllättäen, he tulevat etsimään minua.”
”No onpa sinulla suuret luulot itsestäsi”, olento tuhahti eikä selvästikään tullut ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että aluksen ihmiset olisivat yhtä kiinnostuneita aeriaalista kuin hänkin.
”Ei minusta. Heistä. Heillä on merkillinen taipumus välittää jopa sellaisista kuin minä”, Qayin selitti. Olennon mielestä asia ei ollut ongelma.
”Siinä tapauksessa tulet mukaani ja minä tapan nämä muut”, olento totesi. Sillä oli hyvin heikko käsitys siitä, kuinka neuvottelut toimivat.
”Voin tulla mukaanne, jos herätätte herra Rothin ja annatte minun selittää hänelle, että aion lähteä.” Olento harkitsi ehdotusta. Sen mielestä oli käsittämätöntä, että ihmiset välittäisivät tai edes huomaisivat, jos yksi heistä katoaisi – heitä oli sentään aluksella yli kaksisataa ja olento tiesi, että muualla ihmisiä oli vielä paljon enemmän. Mutta jos Qayin kuitenkin oli tässä asiassa oikeassa…
”Ei. Hän ei kuitenkaan suostuisi. On varmempaa tappaa kaikki.”
Herra Qayinilta vei melkoisen kauan saada olento ymmärtämään, että saisi hänet mukaansa elossa vain, jos se antaisi ihmisten lähteä. Varmistaakseen, ettei kukaan palaisi etsimään herra Qayinia, kaikki tiedot hänestä pyyhittiin heidän muisteistaan ja aluksen tiedostoista. Se oli toiminut hyvin jonkin aikaa.
osa 11a
Kesäkuu 1886
Ellakors nukkui. Se seisoi kallioisessa maastossa hivenen kallellaan. Aluksen jalat olivat kaikki lakanneet liikkumasta samalla hetkellä, useat niistä kesken askeleen. Moottorit olivat seisahtuneet aivan yhtä yllättäen. Melkein kuin aika olisi pysähtynyt. Melkein. Kellot nakuttivat yhä eteenpäin ja ihmiset lojuivat uneen vaipuneina kuka missäkin. Herra Qayin, joka ei ollut pysähtynyt kuten koneet eikä nukahtanut kuten ihmiset, kulki ympäri alusta etsien tapahtuneelle selitystä. Hän löysi jotain, joka hänen laillaan ei ollut kone eikä ihminen. Olento seisoi selin herra Qayiniin. Se oli onnistunut käynnistämään erään aluksen tietokoneista ja olennon läpikuultavan ruumiin läpi Qayin saattoi nähdä kuinka ruudulla vilistivät tiedot kaikista aluksen aikaisemmista harharetkistä.
”Voinko auttaa?” Tietokone sammui, kun olento lakkasi suomasta sille huomiotaan ja kääntyi yllättyneenä katsomaan Qayinia.
”Sinä näet minut”, olento henkäisi ja tuijotti aeriaalia niin tiiviisti, että kuka tahansa toinen olisi siitä jo hermostunut.
”Ilmiselvästi.”
”En ole vuosisatoihin tavannut ketään, joka pystyy näkemään minut.”
”Oletteko kokeilleet jättää heidät tajuihinsa?” Qayin ehdotti ja olento vilkaisi nukkuvia ihmisiä, jotka kansoittivat huoneen lattiaa.
”Ensimmäisen puolentuhannen aluksen ajan. Sitten kyllästyin. Nyt minä vain pysäytän ne siksi aikaa, kun tutkin niiden tiedostot.” Ellakorsin jäljelle jääneiden lokien tutkiminen ei kuitenkaan enää kuulunut osaksi olennon päiväsuunnitelmia. ”Sinä tulet minun mukaani”, se sanoi herra Qayinille eikä kyseessä ollut pyyntö tai käsky, vaan toteamus.
”En.”
”Sinä tulet mukaani ja jätän nämä muut eloon.”
”Jos katoan yllättäen, he tulevat etsimään minua.”
”No onpa sinulla suuret luulot itsestäsi”, olento tuhahti eikä selvästikään tullut ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että aluksen ihmiset olisivat yhtä kiinnostuneita aeriaalista kuin hänkin.
”Ei minusta. Heistä. Heillä on merkillinen taipumus välittää jopa sellaisista kuin minä”, Qayin selitti. Olennon mielestä asia ei ollut ongelma.
”Siinä tapauksessa tulet mukaani ja minä tapan nämä muut”, olento totesi. Sillä oli hyvin heikko käsitys siitä, kuinka neuvottelut toimivat.
”Voin tulla mukaanne, jos herätätte herra Rothin ja annatte minun selittää hänelle, että aion lähteä.” Olento harkitsi ehdotusta. Sen mielestä oli käsittämätöntä, että ihmiset välittäisivät tai edes huomaisivat, jos yksi heistä katoaisi – heitä oli sentään aluksella yli kaksisataa ja olento tiesi, että muualla ihmisiä oli vielä paljon enemmän. Mutta jos Qayin kuitenkin oli tässä asiassa oikeassa…
”Ei. Hän ei kuitenkaan suostuisi. On varmempaa tappaa kaikki.”
Herra Qayinilta vei melkoisen kauan saada olento ymmärtämään, että saisi hänet mukaansa elossa vain, jos se antaisi ihmisten lähteä. Varmistaakseen, ettei kukaan palaisi etsimään herra Qayinia, kaikki tiedot hänestä pyyhittiin heidän muisteistaan ja aluksen tiedostoista. Se oli toiminut hyvin jonkin aikaa.
14.3.2018
Paussi 2
Harkitsin lopettavani lookisen tauon viikon etuajassa, mutta ei sitten, koska flunssa.
Lookinen palaa siis suunnitellusti ensi maanantaina Ellakorsin merkeissä.
Eihän se jäänyt jännään kohtaan? Hah, mikä tyhmä kysymys, ei voi jäädä jännään kohtaan ellei jänniä kohtia ole ainuttakaan.
Kuitenkin...
Kartoitin roskan määrän ja yritin keksiä missä tahdissa niitä ängen tänne ja tällä hetkellä lopputulos on:
Roskaa on vähän, joten laitetaan nyt toistaiseksi vain joka toinen viikko.
Toistaiseksi = kunnes seuraavan kerran hermostun tähän pelleilyyn.
Ja kun nyt täällä ollaan, tässä vielä pieni pätkä, jonka löysin hylättyjen kansiosta:
Sinistren neljäskymmenestoinen kuningas, Basile IX, tunnettiin myös lisänimellä sietämätön, koska hänellä oli suorastaan ilmiömäinen kyky suistaa neuvonantajansa raiteiltaan. Tämä ei kylläkään ollut täysin hänen omaa ansiotaan, sillä tuohon aikaan neuvonantajan virka oli huomattavasti kuninkaan virkaa pitkäikäisempi ja niinpä lähestulkoon kaikki hänen neuvonantajansa olivat toimineet tehtävässään jo Basile VIII:n sekä Basile VII:n, muutamat jopa Leroy III:n aikana. Näiden kolmen käsitys hallitsemisesta oli ollut nimen rustaaminen muutamaan paperiin silloin, kun sää ehdottomasti esti menemästä ulos saattamaan jonkin kookkaan eläinlajin muutaman yksilön verran lähemmäs sukupuuttoa. Neuvonantajien pääasiallinen tehtävä oli ollut tehdä kyseiset asiakirjat, toimittaa ne allekirjoitettavaksi ja sitten huolehtia että väki teki niin kuin niissä käskettiin tehdä. Basile VII tosin oli joskus kokeillut myös ajatteluksi kutsuttua toimintaa ja käyttänyt neuvonantajia puhumaan roskaa sillä aikaa kun hän itse päätti kuinka menetellä käsillä olevan asian suhteen. Asiat olivat olleet hyvällä mallilla ja sitten Basile IX oli noussut valtaistuimelle. Hän kysyi neuvoja. Hän kuunteli neuvoja. Hän saattoi jopa noudattaa niitä. Ja hän luki joka ikisen paperin ennen kuin allekirjoitti ne ja saattoi jopa esittää kysymyksiä niistä. Ja mikä pahinta, Basile IX tarkisti henkilökohtaisesti että asiat sujuivat niin kuin piti. Neuvonantajaparat eivät olleet tottuneet moiseen. He eivät halunneet tottua moiseen. Heistä asiat olivat sujuneet mainiosti, kun he itse tekivät tarvittavat päätökset ja hyväksyttivät ne sitten kuninkaalla, joka allekirjoitti kaiken lukematta mitään – paitsi tietenkin Basile VII:n aikana, jolloin he puhuivat lämpimikseen kuninkaan kuuntelematta sanaakaan ja tulkitsivat sitten tämän päätökset parhaaksi katsomallaan tavalla. Basile IX suhtautui myös suorastaan hävyttömän välinpitämättömästi eräisiin pikkuseikkoihin, kuten avioliittoon ja suvun jatkamiseen. Näissä asioissa hänellä ei toiminut joko kuulo tai ymmärrys. Monta kertaa hänelle vihjaistiin jonkin läheisen maan hallitsijan tyttären tulleen naimaikään eikä hän muuta tehnyt kuin tiedusteli pitäisikö neitoselle lähettää syntymäpäiväonnittelut. Lopulta hän meni naimisiin aivan tavallisen aatelisnaisen kanssa, saatuaan jostain sellaisen merkillisen ajatuksen että avioliitossa oli kyse ihmisten, ei maiden välisistä suhteista. Eräs neuvonantajista joutui turvautumaan itse neuvoa-antaviin, kun hän oli ilmaissut paheksuntansa niin epäsuhtaisesta liitosta ja saanut vastaukseksi iloisesti lausutun ”mutta hänhän on kuninkaallinen sitten, kun hän on naimisissa kanssani eikö vain? Jolloin olen naimisissa kuninkaallisen kanssa eikä liitossa ole mitään epäsuhtaista.” Neuvonantajat eivät mitenkään pystyneet estämään avioliittoa, joten he tyytyivät paheksumaan sitä.
En osaa sanoa mitä tämä hylättyjen joukossa teki, koska se on jokseenkin yhtä tasokas kuin kaikki muukin täällä. Eli täyttä sontaa.
12.2.2018
Paussi
Lookinen jää tauolle, jonka aikana yritän selvittää paljonko roskaa minulla tänne vielä on ja mitä minun pitäisi sen roskan kanssa tehdä.
Pitäisikö hidastaa julkaisutahtia vai porskuttaa täyttä vauhtia kohti väistämätöntä loppua?
Jospa vain tungen kissakuvia niille viikoille joille ei ole muutakaan sisältöä.
Katti edestä, katti takaa, katti istuu, katti makaa. Olisi kerrankin laadukasta sisältöä - jos vain osaisin käyttää kameraa.
Ja taas menee aikataulut sekaisin... Ah ja voih. Vastahan minä ne otin kiinni ylimääräisellä satumuksella...
Joka tapauksessa Lookinen palaa Ellakorsin merkeissä viimeistään 19.3.
Sillä välin H joutuu turvautumaan johonkin oikeasti laadukkaaseen viihdemuotoon. Suosittelen e-kirjoja. Ne ovat kuulemma oikein käteviä. Paitsi jos on pöllö.
Amaranthe 7
osa 1
osa 6
Paluumatkalla noita olisi ollut yhtä mykkä kuin toiseenkiin suuntaan matkatessa, mutta Amaranthe ei enää välittänyt hillitä uteliaisuuttaan. ”Miksi tarvitsit myrkyttäjien nimet?”
”Monien loitsujen tärkein ainesosa on särkynyt sydän.” Noita vastasi lyhyesti. Amaranthe mietti tarvittiinko kuolleen armeijan pysäyttämiseen kuninkaan särkynyttä sydäntä, mutta ei välittänyt kysyä. Vaunut vyöryivät eteenpäin määrätietoisesti vailla ohjastajaa, ohi vilahti kylä toisensa jälkeen ja pian ulkopuolelta alkoi kuulua hätääntyneitä ihmisääniä. Vaunut seisahtuivat aivan kuin kyseinen kylä olisi ollut niiden määränpää alun alkaen. Amaranthe nousi vaunuista noidan perässä ja havaitsi kylän yhdeksi niistä, joista oli turhaan etsinyt tietä kotiin.
Noita laittoi hupun päähänsä ja käveli ihmisjoukon läpi Amaranthe vanavedessään suoraan sinne, missä häly oli suurin. Ihmiset antoivat hänelle tietä huomaamattaan eikä prinsessankaan tarvinnut turvautua kyynärpäihinsä päästäkseen massojen ohi. Joukon keskustassa oli yllättävän rauhallista. Maassa lojui pahoin loukkaantunut lapsi vierellään mies, joka itki hiljaa ja nainen, joka ilmeisesti pysyi kasassa vain, koska kaikki eivät voineet romahtaa kappaleiksi. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Lapsi oli jäänyt kaatuneen puukuorman alle. Suurin osa puista oli raivattu pois ja lapsi saatu esiin, mutta sen enempää ei kukaan osannut hänen hyväkseen tehdä. Pikkuisesta kylästä ei lääkäriä löytynyt eikä lääkärikään olisi voinut tehdä juuri muuta kuin katsoa vieläkö vekarassa pihisi henki ja teeskennellä sitten olevansa hyödyllinen siihen asti kunnes pihinä lakkaisi. Noita polvistui lapsen viereen eikä kukaan estänyt häntä tai kysynyt kuka hän oli. Kukaan ei huomannut hupun huonosti kätkemiä palaneita kasvoja, kukaan ei huomannut selvästi näkyvissä olevaa karrelle palanutta kättä. Noita nosti elottoman lapsen syliinsä ja kantoi lähimpään mökkiin, perässään lapsen vanhemmat, mökin omistaja sekä Amaranthe, joka kantoi noidan kävelykeppiä. Lapsen isä itki yhä lohduttomasti, äiti oli jäykkä ja kalpea. Koko kylä oli nyt hiljainen ja vakava, hätääntynyt hälinä oli vaiennut.
osa 6
Paluumatkalla noita olisi ollut yhtä mykkä kuin toiseenkiin suuntaan matkatessa, mutta Amaranthe ei enää välittänyt hillitä uteliaisuuttaan. ”Miksi tarvitsit myrkyttäjien nimet?”
”Monien loitsujen tärkein ainesosa on särkynyt sydän.” Noita vastasi lyhyesti. Amaranthe mietti tarvittiinko kuolleen armeijan pysäyttämiseen kuninkaan särkynyttä sydäntä, mutta ei välittänyt kysyä. Vaunut vyöryivät eteenpäin määrätietoisesti vailla ohjastajaa, ohi vilahti kylä toisensa jälkeen ja pian ulkopuolelta alkoi kuulua hätääntyneitä ihmisääniä. Vaunut seisahtuivat aivan kuin kyseinen kylä olisi ollut niiden määränpää alun alkaen. Amaranthe nousi vaunuista noidan perässä ja havaitsi kylän yhdeksi niistä, joista oli turhaan etsinyt tietä kotiin.
Noita laittoi hupun päähänsä ja käveli ihmisjoukon läpi Amaranthe vanavedessään suoraan sinne, missä häly oli suurin. Ihmiset antoivat hänelle tietä huomaamattaan eikä prinsessankaan tarvinnut turvautua kyynärpäihinsä päästäkseen massojen ohi. Joukon keskustassa oli yllättävän rauhallista. Maassa lojui pahoin loukkaantunut lapsi vierellään mies, joka itki hiljaa ja nainen, joka ilmeisesti pysyi kasassa vain, koska kaikki eivät voineet romahtaa kappaleiksi. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Lapsi oli jäänyt kaatuneen puukuorman alle. Suurin osa puista oli raivattu pois ja lapsi saatu esiin, mutta sen enempää ei kukaan osannut hänen hyväkseen tehdä. Pikkuisesta kylästä ei lääkäriä löytynyt eikä lääkärikään olisi voinut tehdä juuri muuta kuin katsoa vieläkö vekarassa pihisi henki ja teeskennellä sitten olevansa hyödyllinen siihen asti kunnes pihinä lakkaisi. Noita polvistui lapsen viereen eikä kukaan estänyt häntä tai kysynyt kuka hän oli. Kukaan ei huomannut hupun huonosti kätkemiä palaneita kasvoja, kukaan ei huomannut selvästi näkyvissä olevaa karrelle palanutta kättä. Noita nosti elottoman lapsen syliinsä ja kantoi lähimpään mökkiin, perässään lapsen vanhemmat, mökin omistaja sekä Amaranthe, joka kantoi noidan kävelykeppiä. Lapsen isä itki yhä lohduttomasti, äiti oli jäykkä ja kalpea. Koko kylä oli nyt hiljainen ja vakava, hätääntynyt hälinä oli vaiennut.
5.2.2018
Celestine
Alussa oli vain pimeys ja pimeydessä tuli ja jää, jotka väsymättä pyrkivät tuhoamaan toisensa. Tulen ahdistama jää suli ja jäätyi ja suli jälleen. Hitaasti se kiertyi kehäksi tulen ympärille ja nielaisi liekit lopulta kokonaan. Tuli ei sittenkään suostunut tukahtumaan vaan jään sisällä se paloi rajummin kuin koskaan. Yhdeksän ikuisuuden ajan liekit kalvoivat jäätä, joka oheni, tihentyi ja kylmeni ja muovautui kuoreksi tulen ylle, kunnes jäljellä ei ollut enää tulta tahi jäätä. Oli vain pimeys ja pimeydessä ensimmäinen elävä olento. Jumaläiti, Celestine.
Celestine ei ollut tyytyväinen lohduttomaan pimeyteen, niinpä hän repi sydämensä rinnastaan ja loi sen ympärille kuoren kivestä ja jäästä. Osan jäästä hän antoi sulaa vedeksi ja kiveä hän muovasi, kunnes siitä muodostui niin vuoret kuin valtamerten syvänteetkin. Celestine kulki luomassaan maailmassa ja täytti sen metsillä ja niityillä, mutta vieläkään hän ei ollut tyytyväinen. Turhautunut Celestine istuutui kivelle vesiputouksen juurelle ja hajamielisesti poimi vieressään kasvavasta pensaasta kukan. Kukka pisti häntä ja hämmästyneenä Celestine tarkasteli sitä lähemmin. Kauniin punaisen ja tuoksuvan kukan varressa kasvoi teräviä piikkejä. Celestine oli varma ettei ollut luonut mitään sen kaltaista. Celestine lähti jälleen kulkemaan maailmassaan. Hän vaelsi sen metsissä ja niityillä ja kaikkialla hän näki jotain mitä ei itse ollut luonut. Viimein Celestine palasi saman vesiputouksen juurelle josta oli toisen vaelluksensa alkanut ja siellä hänen etsimänsä oli. Toinen hänen kaltaisensa, Maladict. Syntynyt pimeydestä, joka maailmaa ympäröi.
Celestine ei ollut tyytyväinen lohduttomaan pimeyteen, niinpä hän repi sydämensä rinnastaan ja loi sen ympärille kuoren kivestä ja jäästä. Osan jäästä hän antoi sulaa vedeksi ja kiveä hän muovasi, kunnes siitä muodostui niin vuoret kuin valtamerten syvänteetkin. Celestine kulki luomassaan maailmassa ja täytti sen metsillä ja niityillä, mutta vieläkään hän ei ollut tyytyväinen. Turhautunut Celestine istuutui kivelle vesiputouksen juurelle ja hajamielisesti poimi vieressään kasvavasta pensaasta kukan. Kukka pisti häntä ja hämmästyneenä Celestine tarkasteli sitä lähemmin. Kauniin punaisen ja tuoksuvan kukan varressa kasvoi teräviä piikkejä. Celestine oli varma ettei ollut luonut mitään sen kaltaista. Celestine lähti jälleen kulkemaan maailmassaan. Hän vaelsi sen metsissä ja niityillä ja kaikkialla hän näki jotain mitä ei itse ollut luonut. Viimein Celestine palasi saman vesiputouksen juurelle josta oli toisen vaelluksensa alkanut ja siellä hänen etsimänsä oli. Toinen hänen kaltaisensa, Maladict. Syntynyt pimeydestä, joka maailmaa ympäröi.
29.1.2018
Hömpän viemää 21
osa 1
osa 20
Sydney oli viettänyt koko aamupäivän puhelimessa. Tämänkertainen puhelu osoittautui hankalimmaksi. Se oli kestänyt jo puoli tuntia, mutta mikään, mitä Sydney sanoi, ei tuntunut välittyvän langan toiseen päähän kunnolla.
”Olisi hyvin tärkeää Mayalle, jos…” Sydney oli yrittänyt selittää asiaa viisi kertaa eri sanoin, mutta sisältö ei vain mennyt perille. Rouva Caille numero 2 todella suhtautui sopimattoman kylmästi siihen, miltä hänen tyttärestään tuntuisi jos tämän isä kuolisi, puhumattakaan, että olisi välittänyt siitä miltä Mayasta tuntui juuri nyt. Salemvillen väki inhosi Sydneytä, koska Sydney oli Caille ja Caillet nyt vain olivat (edesmennyttä Waldemaria lukuun ottamatta) mätää porukkaa. Caillet inhosivat Sydneytä, koska hän oli tupsahtanut tyhjästä ja vienyt perinnön heidän nenänsä edestä. Gregory toinen vaimo Rose, joka yhä käytti nimeä Caille, ei ymmärrettävästi tuntenut kyseistä sukua kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin Salemvillen asujaimisto. Hän ei myöskään tuntenut Sydneytä kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin muut samaa sukunimeä kantavat, koska oli jo avioeron turvin napannut itsellensä osuuden Caillen omaisuudesta. Hänen vastenmielisyytensä keskittyi suvun yhteen jäseneen eikä Rosea hetkauttanut pätkääkään se, että tämä yksilö saattoi päästä hengestään toisella puolen maailmaa. Hänellä ei ollut aikomustakaan keskeyttää kylpylälomaansa moisen vähäpätöisen pikkujutun vuoksi. Tuntui siltä, ettei ollut mitään väliä, mitä Sydney sanoi. Rose Caille (omaa sukua Gardyner) oli noukkinut meneillään olevasta puhelusta heti alussa kolme asiaa: Puhelimessa oli Sydney Caille. Se mies, joka sai kaikki Waldemarin miljoonat. Naimaton mies, joka sai Waldemarin miljoonat. Rose arvioi miesten viehättävyyden pankkitilin saldon mukaan joten Sydney oli tavattoman puoleensavetävä siitäkin huolimatta, että tahtoi välttämättä puhua Gregorysta ja Mayasta. Loppujen lopuksi reilun tunnin mittaisesta puhelusta oli mennyt yhteensä kolme varttia Rosen vihjailujen hienotunteiseen välttelyyn, kaksikymmentä minuuttia varsinaisen asian hoitamiseen ja vielä vartti siihen, että sai puhelun päätökseen antamatta Roselle tilaisuutta kutsua Sydney seurakseen kylpylälomalle – ettei siitä kutsusta sitten tarvitsisi kieltäytyä. Kun Sydney lopulta pääsi naisesta eroon, hän todella toivoi, että olisi ollut jossain muualla ja hetken hengähdettyään soitti seuraavaan paikkaan.
osa 20
Sydney oli viettänyt koko aamupäivän puhelimessa. Tämänkertainen puhelu osoittautui hankalimmaksi. Se oli kestänyt jo puoli tuntia, mutta mikään, mitä Sydney sanoi, ei tuntunut välittyvän langan toiseen päähän kunnolla.
”Olisi hyvin tärkeää Mayalle, jos…” Sydney oli yrittänyt selittää asiaa viisi kertaa eri sanoin, mutta sisältö ei vain mennyt perille. Rouva Caille numero 2 todella suhtautui sopimattoman kylmästi siihen, miltä hänen tyttärestään tuntuisi jos tämän isä kuolisi, puhumattakaan, että olisi välittänyt siitä miltä Mayasta tuntui juuri nyt. Salemvillen väki inhosi Sydneytä, koska Sydney oli Caille ja Caillet nyt vain olivat (edesmennyttä Waldemaria lukuun ottamatta) mätää porukkaa. Caillet inhosivat Sydneytä, koska hän oli tupsahtanut tyhjästä ja vienyt perinnön heidän nenänsä edestä. Gregory toinen vaimo Rose, joka yhä käytti nimeä Caille, ei ymmärrettävästi tuntenut kyseistä sukua kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin Salemvillen asujaimisto. Hän ei myöskään tuntenut Sydneytä kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin muut samaa sukunimeä kantavat, koska oli jo avioeron turvin napannut itsellensä osuuden Caillen omaisuudesta. Hänen vastenmielisyytensä keskittyi suvun yhteen jäseneen eikä Rosea hetkauttanut pätkääkään se, että tämä yksilö saattoi päästä hengestään toisella puolen maailmaa. Hänellä ei ollut aikomustakaan keskeyttää kylpylälomaansa moisen vähäpätöisen pikkujutun vuoksi. Tuntui siltä, ettei ollut mitään väliä, mitä Sydney sanoi. Rose Caille (omaa sukua Gardyner) oli noukkinut meneillään olevasta puhelusta heti alussa kolme asiaa: Puhelimessa oli Sydney Caille. Se mies, joka sai kaikki Waldemarin miljoonat. Naimaton mies, joka sai Waldemarin miljoonat. Rose arvioi miesten viehättävyyden pankkitilin saldon mukaan joten Sydney oli tavattoman puoleensavetävä siitäkin huolimatta, että tahtoi välttämättä puhua Gregorysta ja Mayasta. Loppujen lopuksi reilun tunnin mittaisesta puhelusta oli mennyt yhteensä kolme varttia Rosen vihjailujen hienotunteiseen välttelyyn, kaksikymmentä minuuttia varsinaisen asian hoitamiseen ja vielä vartti siihen, että sai puhelun päätökseen antamatta Roselle tilaisuutta kutsua Sydney seurakseen kylpylälomalle – ettei siitä kutsusta sitten tarvitsisi kieltäytyä. Kun Sydney lopulta pääsi naisesta eroon, hän todella toivoi, että olisi ollut jossain muualla ja hetken hengähdettyään soitti seuraavaan paikkaan.
25.1.2018
Ellakors 11a
osa 1a
osa 10
Tammikuu 1886
ASS Ellakors oli suuntaamassa takaisin sivistyksen pariin mukanaan runsaasti skannereiden keräämää tietoa maastosta ja viherhuone täynnä näytteitä ennestään tuntemattomista lajeista. Tällä kertaa suuntana ei ollut vain jokin satunnainen ETM:n tukikohta vaan alus oli matkalla ETM:n pääkaupunkiin Bagatelleen. Kotiin. Oli aika viedä jo kerätyt tiedot ETM:n arkistoihin, antaa miehistölle kunnon lepotauko ja täydentää varastoja, mutta edessä oli vielä pitkä matka, joka toivon mukaan ei tällä kertaa keskeytyisi vaikkapa merkillisen nukkekansan vuoksi.
Kapteeni Roth oli vapaalla ja sattumoisin hän vietti tätä vapaa-aikaansa istumalla luutnantti Sanadan hytissä keskustelemassa työasioista. Sanadalla oli useampi kissa, jotka kaikki olivat niin tavattoman seurallisia, ettei kapteeni ollut vielä vuosienkaan jälkeen varma niiden lukumäärästä saati siitä, miltä ne näyttivät. Yksi kissoista oli viettänyt koko kapteenin vierailun ajan läheisen piirongin päällä istuen ja mulkoillen kapteenia niin paheksuvasti, että hän arveli istuvansa sen paikalla. Toinen, lyhytkarvainen valkoinen kissa, tassutteli määrätietoisesti huoneen poikki ja istahti valppaan näköisenä lattialle kapteenin tuolin viereen. Kapteeni ilahtui havaitessaan, että kaikki Sanadan kissat eivät sittenkään vihanneet häntä ja kysyi sen nimeä.
”Hän on Kaïn”, Sanada vastasi. ”Hänen veljensä Habel istuu tuossa piirongilla.”
”Kaïn. Kuinka se kirjoitetaan?” Roth kysyi jonkin kolkutellessa hänen muistiaan.
”K, A...”
”K? Ei siis Q?” kapteeni keskeytti.
”Aivan. Miten niin?” Sanada kysyi ihmeissään.
”Kunhan mietin”, kapteeni vastasi ja kunhan oli saanut työasiat selväksi viestintäpäällikkönsä kanssa, hän suuntasi kohti sairasosastoa. Matkalla hän kohtasi matruusi MacLeodin ja matruusi Vanordenin ja pysähtyi.
”Matruusi MacLeod, kuinka Te kirjoittaisitte Kaïn?”
”C-A-N-E”, MacLeod vastasi nopeasti. Vanorden oli eri mieltä.
”Eikö sen pitäisi olla C-A-I-N?”
Kapteeni jätti kaksikon väittelemään ja jatkoi matkaansa. Hän suorastaan syöksyi sairasosaston ovesta ja kysyi ongelmallisen nimen tavausta yllättyneeltä tohtori Spinerilta. ”Q-A-Y…” Tohtori aloitti ajattelematta, vaikeni sitten ihmeissään ja katsoi kapteenia päin, mutta tämä on jo mennyt ja suunnannut komentosillalle.
”Walsh, muistatko Qayinin?” Walsh mietti asiaa vain sekunnin murto-osan.
”Totta kai. Vaaleansorttinen heppu, hymyili koko ajan.”
”Hymyili?”
”Jep. Tällä viisiin”, Walsh katsoi kapteeniin täysin ilmeettömästi.
”Tuo ei ole hymy.”
”Niinhän sinä luulet”, Walsh huomautti ja kapteeni lähti komentosillalta vähän epävarmana siitä muistiko Walsh yhtään mitään – hänestä kun oli välillä vaikea sanoa.
osa 10
Tammikuu 1886
ASS Ellakors oli suuntaamassa takaisin sivistyksen pariin mukanaan runsaasti skannereiden keräämää tietoa maastosta ja viherhuone täynnä näytteitä ennestään tuntemattomista lajeista. Tällä kertaa suuntana ei ollut vain jokin satunnainen ETM:n tukikohta vaan alus oli matkalla ETM:n pääkaupunkiin Bagatelleen. Kotiin. Oli aika viedä jo kerätyt tiedot ETM:n arkistoihin, antaa miehistölle kunnon lepotauko ja täydentää varastoja, mutta edessä oli vielä pitkä matka, joka toivon mukaan ei tällä kertaa keskeytyisi vaikkapa merkillisen nukkekansan vuoksi.
Kapteeni Roth oli vapaalla ja sattumoisin hän vietti tätä vapaa-aikaansa istumalla luutnantti Sanadan hytissä keskustelemassa työasioista. Sanadalla oli useampi kissa, jotka kaikki olivat niin tavattoman seurallisia, ettei kapteeni ollut vielä vuosienkaan jälkeen varma niiden lukumäärästä saati siitä, miltä ne näyttivät. Yksi kissoista oli viettänyt koko kapteenin vierailun ajan läheisen piirongin päällä istuen ja mulkoillen kapteenia niin paheksuvasti, että hän arveli istuvansa sen paikalla. Toinen, lyhytkarvainen valkoinen kissa, tassutteli määrätietoisesti huoneen poikki ja istahti valppaan näköisenä lattialle kapteenin tuolin viereen. Kapteeni ilahtui havaitessaan, että kaikki Sanadan kissat eivät sittenkään vihanneet häntä ja kysyi sen nimeä.
”Hän on Kaïn”, Sanada vastasi. ”Hänen veljensä Habel istuu tuossa piirongilla.”
”Kaïn. Kuinka se kirjoitetaan?” Roth kysyi jonkin kolkutellessa hänen muistiaan.
”K, A...”
”K? Ei siis Q?” kapteeni keskeytti.
”Aivan. Miten niin?” Sanada kysyi ihmeissään.
”Kunhan mietin”, kapteeni vastasi ja kunhan oli saanut työasiat selväksi viestintäpäällikkönsä kanssa, hän suuntasi kohti sairasosastoa. Matkalla hän kohtasi matruusi MacLeodin ja matruusi Vanordenin ja pysähtyi.
”Matruusi MacLeod, kuinka Te kirjoittaisitte Kaïn?”
”C-A-N-E”, MacLeod vastasi nopeasti. Vanorden oli eri mieltä.
”Eikö sen pitäisi olla C-A-I-N?”
Kapteeni jätti kaksikon väittelemään ja jatkoi matkaansa. Hän suorastaan syöksyi sairasosaston ovesta ja kysyi ongelmallisen nimen tavausta yllättyneeltä tohtori Spinerilta. ”Q-A-Y…” Tohtori aloitti ajattelematta, vaikeni sitten ihmeissään ja katsoi kapteenia päin, mutta tämä on jo mennyt ja suunnannut komentosillalle.
”Walsh, muistatko Qayinin?” Walsh mietti asiaa vain sekunnin murto-osan.
”Totta kai. Vaaleansorttinen heppu, hymyili koko ajan.”
”Hymyili?”
”Jep. Tällä viisiin”, Walsh katsoi kapteeniin täysin ilmeettömästi.
”Tuo ei ole hymy.”
”Niinhän sinä luulet”, Walsh huomautti ja kapteeni lähti komentosillalta vähän epävarmana siitä muistiko Walsh yhtään mitään – hänestä kun oli välillä vaikea sanoa.
19.1.2018
Amaranthe 6
Aikataulusta poiketen ylimääräinen roska tällä viikolla koska...
...minua vain huvittaa kuluttaa aikaani tähän tyhjänpäiväisyyteen juuri nyt.
...rinsessa oli kovin lyhyt.
...jossain vaiheessa välistä jäänyt maanantaijulkaisu on sotkenut aikatauluni.
...juuri siksi.
...tämä on minun lookini ja teen mitä haluan.
Jos kahjo sekoilee blogissa, eikä kukaan ole sitä lukemassa, onko se silti kahjoa?
osa 1
osa 5
Kotiin pääsyn toivon hieman hiivuttua Amaranthe oli alkanut lähteä harharetkilleen lähinnä seuraa etsimään ja tavallisesti suuntasi kulkunsa kylään, jossa eräs tietty vanha herra mielellään kertoili hänelle kaikenlaista soopaa. Vietettyään suuren osan päivää ja iltaakin kuunnellen juttua öhkömönkiäisistä, joita kuulemma asui lähimetsissä (”Ne ovat oikeasti kirottuja menninkäisiä, tiedätkös.”), Amaranthe oli jo kulkemassa kartanon suuntaan samalla kun odotti kyytiään saapuvaksi. Keskiyö oli lähestymässä, kylä oli jäänyt kauas taakse ja Amaranthe totesi kulkeneensa harhaan, sillä tie muuttui kapeaksi poluksi ja katosi lopulta kokonaan pensaiden sekaan. Hän ei ollut huolissaan. Amaranthe ei voinut eksyä niin perusteellisesti, että noidan vaunut eivät häntä löytäisi. Amaranthea ei kuitenkaan suuresti kiinnostanut tarpoa pensaikossa, joten hän kääntyi ympäri päästäkseen takaisin tielle. Pensaikosta kuului rapinaa. Pensaikosta kuului aina rapinaa. Tällä kertaa rapinan vain aiheutti valtava eläin, joka kävi Amaranthen kimppuun ennen kuin prinsessa ehti kunnolla nähdä mikä se oli. Öhkömönkiäinen varmaankin. Amaranthe potkaisi olentoa ja vinkaisten se irrotti otteensa Amaranthen raadellusta käsivarresta. Koira. Tavallinen suuri ja häijynlainen koira. Koiran perässä tuli kaksi muuta rapistelijaa ja ne osoittautuivat tavallisiksi suuriksi ja häijynlaisiksi ihmisiksi. Toinen miehistä tarttui koiran kaulapantaan ja esti sitä käymästä uudestaan Amarantheen kiinni. Miehet katsoivat Amaranthea niin epämiellyttävästi hymyillen, että prinsessa olisi mieluummin kokeillut onneaan koiran kanssa. Hän pohdiskeli juuri mitä kannattaisi potkaista seuraavaksi, kun miesten ilmeet muuttuivat niin järkyttyneiksi, että Amaranthe tiesi katsomattakin mitä hänen selkänsä taakse oli ilmaantunut. ”Siinähän kyytini jo saapuikin”, hän totesi tyynesti, käänsi miehille selkänsä ja nousi noidan vaunuihin äärimmäisen tyytyväisenä siitä, että kaikki kolme öhkömönkiäistä jäivät kauas taakse.
15.1.2018
Ilkeä prinsessa 3
osa 1
osa 2
Vasta nyt, jäätyään oman onnensa nojaan Sofia tajusi, kuinka paljon oli siihen mennessä pakomatkallaan apua saanut. Hän yritti myös hoitaa Alexia, mutta melkoisen heikoin tuloksin, kun ei oikein osannut huolehtia itsestäänkään. Kun ei nuori mies vielä kolmen päivän kuluttuakaan vironnut, tuli Sofia jo aivan epätoivoiseksi ja purskahti itkuun. Kuin ihmeen kaupalla mies avasikin silmänsä ja nyt, kun pystyi kysymään neuvoja, prinsessan oli helppo hoitaa nuorukainen sellaiseen kuntoon, että he saattoivat palata linnaan.
Tällä välin oli prinsessa Sofiaa etsitty kuumeisesti ja kuningas oli luvannut löytöpalkkion sille, joka toisi tämän ehjänä takaisin. Palkkioon ei tietenkään kuulunut puolta valtakuntaa tai prinsessan kättä; kuninkaalla ei ollut aikomustakaan menettää vasta takaisin saatua tytärtä miehelään. Myös kadonneesta palvelijasta oli luvattu palkkio. Sekä kuningas että kuningatar näet uskoivat tämän siepanneen prinsessan ja halusivat petturin tuomittavaksi. Kun rähjäinen kaksikko sitten saapui linnaan, prinsessa kiidätettiin pestäväksi ja puettavaksi ennen kuin hän ehti sanaakaan sanoa ja uskollinen Alex-parka kahlittiin ja viskattiin tyrmään.
Jopas oli onnettoman pituinen pätkä. Joka tapauksessa, tässä kaikki Sofiasta.
Onnellinen loppu. Prinsessa pääsi kotiin rakastavan perheen luo. Hurraa.
8.1.2018
Hömpän viemää 20
Oikea osa 20.
osa 1
osa 19
Hänen istuessaan likaisen pakettiauton takana todellisuus alkoi vähitellen käydä Olivian kimppuun. Hän oli onnistunut lakata nauramasta amatöörimäisille sieppaajille ja tilalle oli tullut harmistus pilalle menneestä lomasta sekä huoli kotona olevista lapsista. Olivia – kuten Arthurkaan – ei osannut pelätä henkensä puolesta. He molemmat selviäisivät kyllä, se oli varma, eivätkä takuulla olisi minkäänlaisia mallivankeja. Olivia tiesi, että Arthur oli vaitonainen, koska kävi mielessään juuri läpi heidän sieppaajiensa heikkouksia keksiäkseen turvallisen ajan ja tavan paeta eikä Olivia itsekään aikonut vain alistua tilanteeseen.
Tilanne muuttui, kun auto seisahtui ja Starkit johdatettiin hämärään kellariin. Kumpikin huomasi ensimmäiseksi, että kellarissa oli vankeja jo ennestään ja samalla molemmille oli ilmiselvää, etteivät he olleet kumpikaan sittenkään karkaamassa lähiaikoina. Ellei jompikumpi vastoin kaikkea todennäköisyyttä keksisi tapaa saada kaikki vangit vapaaksi. Starkit seisoivat portailla pimeään kellariin katsellen huomattavan pitkältä tuntuneen ajan. Olivia tunsi lievän omantunnon pistoksen, koska hänen suurin murheensa silläkin hetkellä oli, että kotiin lasten luokse pääseminen viivästyisi tämän takia varmasti. Olivia tunsi kuinka Arthur jäykistyi hänen vierellään ja vaistosi miehen käsien puristuvan nyrkkiin. Varmaan Arthur oli heistä kahdesta vähemmän itsekäs, sillä hän tuskin sillä hetkellä soi pienintäkään ajatusta omalle kotiin pääsylleen.
”Älä tapata itseäsi”, Olivia kuiskasi miehelleen ja lähti astelemaan tyynesti portaita kellariin. Arthur käännähti kannoillaan ja tarttui takanaan seissyttä sieppaajaa puseron kauluksesta. Sieppaaja oli lyhyenläntä. Ellei mies olisi seissyt ylemmällä portaalla, Arthur olisi nostanut tämän ilmaan ja nytkin tämä joutui pinnistelemään varpaillaan, ettei olisi kuristunut. Usea pistooli suuntautui Arthuria kohti, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota äristessään pelästyneelle sieppaajalle liudan painokelvottomia sanoja, joiden keskeinen sisältö oli kutakuinkin: ”Minkälainen idiootti sieppaa kuolevan miehen?”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)