Hömpän viemää 20

Oikea osa 20.

osa 1
osa 19

Hänen istuessaan likaisen pakettiauton takana todellisuus alkoi vähitellen käydä Olivian kimppuun. Hän oli onnistunut lakata nauramasta amatöörimäisille sieppaajille ja tilalle oli tullut harmistus pilalle menneestä lomasta sekä huoli kotona olevista lapsista. Olivia – kuten Arthurkaan – ei osannut pelätä henkensä puolesta. He molemmat selviäisivät kyllä, se oli varma, eivätkä takuulla olisi minkäänlaisia mallivankeja. Olivia tiesi, että Arthur oli vaitonainen, koska kävi mielessään juuri läpi heidän sieppaajiensa heikkouksia keksiäkseen turvallisen ajan ja tavan paeta eikä Olivia itsekään aikonut vain alistua tilanteeseen.
Tilanne muuttui, kun auto seisahtui ja Starkit johdatettiin hämärään kellariin. Kumpikin huomasi ensimmäiseksi, että kellarissa oli vankeja jo ennestään ja samalla molemmille oli ilmiselvää, etteivät he olleet kumpikaan sittenkään karkaamassa lähiaikoina. Ellei jompikumpi vastoin kaikkea todennäköisyyttä keksisi tapaa saada kaikki vangit vapaaksi. Starkit seisoivat portailla pimeään kellariin katsellen huomattavan pitkältä tuntuneen ajan. Olivia tunsi lievän omantunnon pistoksen, koska hänen suurin murheensa silläkin hetkellä oli, että kotiin lasten luokse pääseminen viivästyisi tämän takia varmasti. Olivia tunsi kuinka Arthur jäykistyi hänen vierellään ja vaistosi miehen käsien puristuvan nyrkkiin. Varmaan Arthur oli heistä kahdesta vähemmän itsekäs, sillä hän tuskin sillä hetkellä soi pienintäkään ajatusta omalle kotiin pääsylleen.
  ”Älä tapata itseäsi”, Olivia kuiskasi miehelleen ja lähti astelemaan tyynesti portaita kellariin. Arthur käännähti kannoillaan ja tarttui takanaan seissyttä sieppaajaa puseron kauluksesta. Sieppaaja oli lyhyenläntä. Ellei mies olisi seissyt ylemmällä portaalla, Arthur olisi nostanut tämän ilmaan ja nytkin tämä joutui pinnistelemään varpaillaan, ettei olisi kuristunut. Usea pistooli suuntautui Arthuria kohti, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota äristessään pelästyneelle sieppaajalle liudan painokelvottomia sanoja, joiden keskeinen sisältö oli kutakuinkin: ”Minkälainen idiootti sieppaa kuolevan miehen?”

Melkein heti portaiden alapäässä täsmälleen samassa paikassa, johon sieppaajat olivat hänet viskanneet, lojui tiedottomana ja hyvää vauhtia kuiviin vuotaen Gregory Caille vierellään ei-niin-rakastava vaimonsa Valerie. Valerie ei ilahtunut Arthurin nähdessään, hän oli liian turtunut tunteakseen mitään ilon kaltaista. Hän istui hämärän kellarin kivisellä lattialla painaen verestä kostunutta kangastukkoa Gregoryn rintaa vasten kuin koko maailmankaikkeuden tulevaisuus olisi riippunut siitä. Eipä hänellä muutakaan tekemistä ollut. Olivia hymyili rohkaisevasti Valerielle polvistuessaan Gregoryn vierelle ja sai vastaukseksi vain tyhjän tuijotuksen.
  ”Hän on vielä elossa”, huikkasi Olivia portaiden yläpäähän, jossa aivan toivottoman ammattitaidottomat sieppaajat olivat saaneet Arthurin irrottamaan otteensa alamittaisesta toveristaan, joka yritti parhaillaan tasata hengitystään oviaukkoon lysähtäneenä. Arthur hymyili miesjoukolle mielipuolisesti (sillä kukaan täysjärkinen ei hymyilisi siinä tilanteessa) ja oviaukossa istuva yksilö vinkaisi hätääntyneenä sen nähdessään.
  ”Tänään on onnenpäivänne”, Arthur ilmoitti hilpeästi. ”Saatatte juuri ja juuri välttyä murhasyytteeltä jos hankitte minulle seuraavat tavarat…”

Maya oli livahtanut omille teilleen aamuvarhain aikomuksenaan välttää Sydneyn seura kokonaan. Tavoite ei aivan onnistunut, sillä Mayan noustessa mies oli ollut jo hereillä (Vai vieläkin? Ehkä se mies ei nukkunut ollenkaan.) ja oli jopa jättänyt keittiön pöydälle lounaslaatikon Mayaa varten aivan kuin aavistellen, että tyttö aikoi luikahtaa tiehensä ilman aamiaista. Maya oli epäröinyt hieman – huolimatta jatkuvasti kasvavasta vastenmielisyydestään Sydney Caillea kohtaan hänen oli myönnettävä, että ruokaa tyyppi osasi laittaa – mutta vastustanut kiusausta vilkaista mitä laatikossa oli ja lähtenyt lopulta ilman evästä näkemättä omituisesta sukulaisestaan vilaustakaan. Vietettyään huolettoman päivän Nickin ja Shanen kanssa Maya astui samana iltana kynnyksen yli nipin napin kotiintuloajan puitteissa, paukautti oven kiinni ja oli aikeissa juosta huoneeseensa Sydneytä vältellen, kun kyseinen henkilö pilasi tämän oivallisen suunnitelman olemalla paikalla. Maya harkitsi livahtavansa miehen ohi, mutta pienikokoiseksi ja persoonattomaksi henkilöksi Sydney oli harvinaisen hyvä täyttämään itseään ympäröivän tyhjän tilan, eikä mikään kohta näyttänyt livahtamiskelpoiselta. Maya hermostui. Sydney ei hymyillyt ja on äärimmäisen huolestuttavaa, jos irvikissaa ei hymyilytä.
  ”Tulkaa olohuoneeseen kun olette saaneet takkinne ripustettua neiti Caille”, Sydney sanoi muodollisesti, ja lähti jäämättä tarkistamaan, tekikö Maya, kuten pyydettiin. Omaksi yllätyksekseen Maya laittoi takkinsa siististi naulaan ja sipsutti Sydneyn perään. Maya luikahti olohuoneeseen ja istui mahdollisimman lähelle ovea aivan sohvan reunalle, että pääsisi lähtemään vikkelästi heti puhuttelun päätyttyä. Viiden minuutin kuluttua Maya oli hysteerisen kohtauksen partaalla eikä hänen hätääntyneeseen mieleensä mahtunut muuta kuin sekava ja järjetön ajatus, että Sydney oli jotenkin aiheuttanut hänen isänsä sieppauksen. Täysin eri mantereella. Lähtemättä talostaan. Sydney odotti, että Maya väsyi raivoamiseensa ja tytön rauhoituttua komensi tätä laittamaan takin päälle ja paimensi ulos ovesta. Maya ei kyyneleiltään nähnyt, minne Sydney oli häntä viemässä. Hän vain seurasi miehen kävelykepin kopinaa ja nyyhkäysten välissä puolella korvalla kuunteli Sydneyn rauhoittelevaa ääntä. Sydney oli yrittänyt tavoittaa Mayan äidin Rosen, mutta tähän ei ollut saanut yhteyttä. Sydney yrittäisi seuraavana päivänä uudestaan, mutta sillä välin hän vei Mayan tapaamaan ainoaa ihmistä, joka häntä voisi lohduttaa. Kävely viileässä yöilmassa oli jonkin verran rauhoittanut Mayaa, mutta kun ottaa huomioon alkutilanteen, hän ei ollut kovin rauhallinen vielä siinäkään vaiheessa, kun Sydney johdatti hänet erään talon kuistille ja soitti ovikelloa.
  ”Olen todella pahoillani myöhäisestä ajankohdasta”, Sydney sanoi oven avautuessa, ”mutta arvelin, ettei tällaisena iltana ole kenenkään hyvä jäädä yksin.”
  ”Ne toiset amerikkalaisturistit. Olivatko he..?” Maya kohotti katseensa äänen kuullessaan. Adriana. Vasta silloin hän tajusi Sydneyn tuoneen hänet Starkien talolle.
  ”Toiset?” Maya ihmetteli.
  ”Herra ja rouva Stark siepattiin myös”, Sydney selitti Mayalle, joka ei vaivautunut vastaamaan, koska Shane tuli ovelle juuri silloin. Maya tönäisi tieltään sekä Sydneyn että Adrianan ja kapsahti Shanen kaulaan hillittömästi itkien. Nuoret katosivat pian yläkertaan murheitaan jakamaan ja Adriana kääntyi jälleen Sydneyn puoleen.
  ”Eli ne kaksi muuta olivat herra ja rouva Caille.”
Sydney myönsi Adrianan päätellen oikein.
  ”Tiedän, ettei ole hyvien tapojen mukaista tuoda hysteerisiä teinejä vierailulle keskellä yötä, mutta minusta ei ollut hänelle paljonkaan apua ja arvelin että ette ole vielä nukkumassa”, Sydney selitti anteeksipyytävästi.
  ”Ei haittaa. Shanelle on varmaan ihan hyväkin, että saa olla tukena jollekin toiselle.”
  ”Kuinka nuoremmat pärjäävät?”
  ”Sheila on sulkeutunut huoneeseensa ja todennäköisesti roikkuu puhelimessa vuodattamassa murheitaan Caitlin Hayesille. Dawn vaikuttaa itse asiassa voivan ihan hyvin. Hän tuntuu ajattelevan, että sieppaajat pitäisi pelastaa hänen vanhemmiltaan eikä toisin päin.” Adriana tajusi vasta siinä vaiheessa, että Sydney oli vielä kuistilla ja pyysi miehen sisään. Maya pyrähti yläkerrasta itkemättä, mutta poikkeuksellisen vaisuna ja jäi portaiden alapäähän. Hän ei kohottanut katsetta varpaistaan, mutta oli sentään muuten kääntyneenä Sydneyn suuntaan.
  ”Voisinko minä jäädä tänne yöksi? Herra Caille?” Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun Maya osoitti jonkinlaista arvostusta Sydneytä kohtaan. ”Sheila sanoi että mahdun nukkumaan hänen huoneeseensa.”
  ”Jos se sopii neiti Starkille”, Sydney vastasi. Maya vilkaisi hätäisesti Adrianaa, joka nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Maya pyrähti takaisin yläkertaan.
  ”Minä voinkin sitten varmaan lähteä”, Sydney aloitti mutta Adriana ei kuunnellut vaan johdatti miehen olohuoneeseen. Sydney tarjosi hänelle hyvän tavan saada ajatukset pois Italiasta ja Adriana tajusi kaivanneensa koko illan kipeästi aikuista seuraa – hän ei ollut saanut yhteyttä Aidaniin eikä tuntenut olevansa riittävän läheinen Benjaminin kanssa… joten hän turvautui mieheen, jonka oli tavannut vain kerran aiemmin. Loogista. Hän suorastaan työnsi Sydneyn olohuoneeseen istumaan ja toi tälle kupin kahvia edes kysymättä halusiko mies sitä sotkua. (Ja Adrianan kahvi todellakin oli sotkua.)
  ”Oletko kauan tarvinnut keppiä?” Adriana kysyi ensimmäistä mieleensä tullutta asiaa, joka ei liittynyt Italiaan.
  ”Kaikki tarvitsevat tukea joskus”, kuului epämääräinen vastaus ja samaan tyyliin Sydney tuntui vastaavan kaikkeen. Kun Adriana lopulta joitakin tunteja myöhemmin päästi miehen lähtemään, hän ei tiennyt tästä yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan. Ovella Sydney kääntyi vielä Adrianan puoleen ja sanoi:
  ”Herra ja rouva Stark tulevat kyllä kunnossa takaisin.”
  ”Tiedän.” Adriana vastasi. Hän oli viettänyt koko illan huolissaan, mutta sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei ollut mitään muuta vaihtoehtoa, kuin että Arthur ja Olivia tulisivat ehjinä kotiin. ”Entä Caillet?” hän kysyi vielä ja Sydneyn kasvoilla häivähti varjo.
  ”Minä… en muista.” Mies vastasi merkillisesti ja Adriana sanoi ”ymmärrän”, vaikka kumpikin heistä tiesi, ettei hän ymmärtänyt. Kun Adriana katsoi pois kävelevän Sydneyn perään ja mietti kaikkia miehestä kulkevia juoruja, hän ajatteli että tämä oli varmaan aina yhtä yksinäinen kuin hän oli ollut sinä iltana. Hän ajatteli, että tekisi asialle jotain kunhan tästä sieppausjutusta olisi selvitty. Vain toinen hänen ajatuksistaan oli oikeassa.

osa 21