Ellakors 12

Tarkemmin ajatellen kevät on myös siitepölyn aikaa. Siitä on romantiikka kaukana kun nenä valuu kilpaa silmien kanssa eikä antihistamiini auta.Siispä hitot sielunkumppaneista ja kehiin scifihömppää, joka onkin edennyt tähän osaan. No jopas sattui sopivasti.

Ans kattoo jääkö viimoseksi. 

osa 1a
osa 11b

Tammikuu 1886 

Oli matruusi Carnahanin vuoro huolehtia viherhuoneesta. Oli varsin usein matruusi Carnahanin vuoro huolehtia viherhuoneesta, mutta matruusia se ei haitannut, ei varsinkaan tuona päivänä. Itse asiassa tuona päivänä hänen perinteinen aamuväsymyksensäkin haihtui varsin pian sen jälkeen, kun hän oli astunut viherhuoneeseen eikä häntä haitannut sitten mikään. Matruusi Carnahan hyräili antaessaan uusimmille kasvinäytteille vettä ja lannoitetta. Yksi kasveista oli alkanut kukkia. Edellisenä päivänä siinä oli ollut vain muutama nuppu näkyvissä ja nyt se oli täynnä pieniä, laventelinsinisiä, ruusua muistuttavia kukkia, joiden terälehdissä oli kimaltelevat, hopeanväriset reunat. Täytyy kertoa Pearsonille, matruusi ajatteli kukkia ihastellessaan ja jatkoi sitten työtään.
Komentajakapteeni Pearson oli aluksen johtava tiedeupseeri ja tässä ominaisuudessa piti sen tutkimusosastoa ruodussa. Hän oli 72 vuotta vanha ja aikeissa lopultakin siirtyä eläkkeelle muutaman kuukauden kuluttua. ETM:n päättäjät eivät koskaan olleet saaneet määriteltyä virallista eläkeikää, joten Pearson oli pysynyt työssään juuri niin pitkään kuin häntä huvitti. Hän oli jo vuosia haistattanut pitkät kaikille, jotka olivat yrittäneet löpistä jotain syrjään vetäytymisestä ja tilaisuuden antamisesta nuoremmille (hän tiesi, ettei hänen alalleen todellakaan ollut tunkua ja saattoi tehdä niin hyvällä omallatunnolla), mutta nyt oma puutarha kutsui. Pearson oli aloittanut työuransa vaihtamalla multia ja kastelemalla pistokkaita samaan tapaan kuin matruusi Carnahankin ja vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen hän yhä innostui tavattomasti kaikista uusista lajeista, joita tutkimusmatkoilta löytyi. Hän takuulla ilahtuisi uusista kukista.

Herra Qayin heräsi ASS Ellakorsin selliosastolla. Osastoa käytettiin harvoin viralliseen tarkoitukseensa ja siellä moottorin ääni häiritsi tarkkakuuloista aeriaalia vähiten. Sieltäkin käsin Qayin kuitenkin saattoi huomata aluksen pysähtyneen. Sivistyksen pariin oli matkaa vielä ainakin päivän tai kahden verran, Bagatelleen vielä enemmän, eikä Ellakorsin ollut määrä pysähtyä ennen Bagatellea. Vaikutti järkevältä selvittää mitä oli meneillään. Ylimatruusi Woodrow istuskeli selliosastoon johtavalla käytävällä kirjaa lukien ja hädin tuskin noteerasi ohi kulkevaa aeriaalia. Edempänä sekä käytävillä kulkevien ihmisten määrä että heidän pitämänsä äänen voimakkuus kasvoi tasaiseen tahtiin. Tämä oli melko epätavallista milloin tahansa, mutta nyt oli lisäksi yövuoron aika, jolloin alus tavallisesti taittoi matkaa minimimiehistön voimin. Mikään miehistön käytöksessä ei kuitenkaan viitannut katastrofin uhkaavan. Päinvastoin kaikki olivat varsin hyväntuulisia ja täysin välinpitämättömiä sen suhteen, että alus oli pysähtynyt. Komentosilta oli tyhjillään. Taukohuoneessa neljän hengen joukko pelasi kaikessa rauhassa jonkinlaista korttipeliä. Yllättävää kyllä peliporukassa mukana olivat lähes halvaannuttavasta ujoudesta kärsivä matruusi Yard, sekä matruusi Karns, joka oli viettänyt viimeiset kolme päivää sietämättömän päänsäryn kourissa. Ellei noiden kahden läsnäolo ollut suorastaan merkki siitä, että jokin oli vialla, niin oli se ainakin hienovarainen vihje. Neljästä pelurista ei kuitenkaan ollut muuten apua, joten Qayin jatkoi matkaansa ja löysi kapteenin lopulta konehuoneesta, samoin Walshin, joka touhusi koneiden kimpussa.
  ”Jos rekonfiguroin endotermisen työntövoiman ja solarmatrixin, saan tehostettua turbiineja 32 %!” Walsh julisti jostain metalliosien keskeltä.
  ”Ja 52,6 % todennäköisyydellä kuolet räjähdyksessä”, Qayin huomautti.
  ”Eihän se ole riski eikä mikään! Voisin myös buustata noiderin, jos -”
  ”Enpä tiedä Trinian”, kapteeni Roth keskeytti. ”Minusta on ihan hyvä näin. Mitä jos vain tulisit nauttimaan päivästä niin kuin muutkin?”
  ”Sitähän minä teenkin!” Walsh protestoi.
  ”Kappas, niin onkin. En ollenkaan huomannut ajan kulumista. Nautitaan yöstä sitten.”
  ”Onko aluksen pysähtymiselle jokin erityinen syy?” Qayin tiedusteli samalla, kun vaivihkaa katsoi, ettei Walsh enää touhunnut minkään kovin räjähdysalttiin kimpussa.
  ”Olemme pysähtyneet?” Konehuoneessa olisi luullut huomaavan, jos koneet eivät olleet toiminnassa, mutta kapteenin piti hetki todella kuunnella hiljaisuutta ennen kuin seikka pääsi hänen korviensa väliseen tilaan saakka. ”Kas. Kenen pitäisi olla vuorossa nyt?”
  ”Solidayn”, kuului vastaus jostain rattaiden seasta. ”Zahnin. Mitä väliä.”
  ”Niin, eipä meillä ole kiire minnekään”, kapteeni totesi. Qayin jätti heidät kinaamaan keskenään.

Konehuoneesta herra Qayin jatkoi matkaansa sairasosastolle, missä koko ETM:n pahantuulisin lääkintäupseeri hyräili. Qayin ei jäänyt katsomaan mitä tohtori puuhasi hyräilynsä lomassa, hyräily itsessään oli ihan riittävä merkki siitä, että kaikki oli vinksin vonksin ja ehkä jopa heikun keikun. Sairasosaston ovella luutnantti Coradine antoi Qayinille teekupin, johon oli istutettu pieni, laventelinsininen, ruusua muistuttava kukka, jonka terälehdissä oli kimaltelevat, hopeanväriset reunat. Hän oli jo nähnyt aivan samanlaisia kukkia muualla aluksella. Niitä oli istutettuna pieniin astioihin komentosillan työpöydillä ja konehuoneen lattialla, niitä oli iso ruukullinen taukohuoneen pöydällä ja ylipäänsä kaikkialla, mihin vain katsoi, oli pieniä hopeanhohtoisia kukkia. Qayin kiitti hoitajaa kukasta ja tämä luikahti takaisin sairasosaston puolelle hymyillen kuin päivän hyvän työn tehnyt partiolainen.
Aluksen laboratorio oli tyhjä. Se ei ilmeisesti ollut riittävän hauska ympäristö miehistön senhetkiselle mielentilalle. Hyvä niin, herra Qayin sai tutkia teekuppikukan rauhassa. Kuten hän oli osannut odottaa, kukan siitepöly oli tulvillaan dopamiinia, oksitosiinia ja muita yhdisteitä, joista osaa edes hän ei tunnistanut, mutta joilla epäilemättä oli mielialaan samantapainen vaikutus kuin tutuillakin yhdisteillä. Viime päivien aikana pöly oli vähitellen levinnyt saastuttamaan aluksen sisäilman ja pistänyt sen miehistön päät sekaisin.

Teekuppiin istutetusta kukasta ei ollut tutkimusten jälkeen paljon jäljellä, joten herra Qayin meni kasvihuoneeseen ja otti siellä olevasta yksilöstä – koko harmin alkulähteestä – siemeniä ja muut tarvittavat näytteet. Sen, mitä ei tieteen nimissä tarvinnut säilyttää, hän otti mukaansa. Kukaan ei häirinnyt herra Qayinia, kun hän vietti useita tunteja etsien ja keräten kaikki hopeanhohtoiset kukat alukselta. Suurin osa ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota ja ne, jotka kiinnittivät, päättelivät hänen todella pitävän näistä uusista kukista ja avuliaasti toivat niitä hänelle lisää. Kaikki keräämänsä kukat Qayin kippasi aluksen jätteenpolttouuniin. Kun kaikki kasvit oli varmasti hävitetty, hän siirtyi komentosillalle, murtautui aluksen järjestelmään ja käynnisti sen sammutusjärjestelmän. Sisällä alkoi sataa. Pian lattiat lainehtivat vettä, jonka kimalteleva siitepöly sai näyttämään laimennetulta elohopealta. Herra Qayin siirtyi taukohuoneeseen odottamaan tuloksia.

Ellakorsin jätevesisäiliöt olivat täynnä sammutusvettä, jonka saattoi luokitella kemialliseksi aseeksi. Alus oli perusteellisen siivouksen tarpeessa sekä siitepölynrippeiden että veden itsensä aiheuttaman sotkun vuoksi – onneksi se oli rakennettu kestämään satunnaiset sisätilojen tulvat. Valtaosa miehistöstä oli likomärkiä, koska yhdellekään ei joko ollut juolahtanut mieleen vaihtaa kuivia vaatteita tai se oli tuntunut liian vaivalloiselta operaatiolta.
  ”Olin niin onnellinen”, Sanada sanoi hiljaa, kuin muistellen unta, josta on juuri herännyt. Useat muut nyökkäilivät. Siitepölyn vaikutus oli hälvennyt ja mielialan laskettua jäljelle oli jäänyt uupumus, kun heidän aivonsa alkoivat tajuta, että uni oli ihan kiva asia toisinaan. Monet olivat valuneet vuoteitaan kohti tehdäkseen aivoilleen mieliksi, mutta useat – etenkin ne, joiden olisi periaatteessa pitänyt olla töissä sillä hetkellä – olivat kokoontuneet taukohuoneeseen odottamaan, että kapteeni Roth päättäisi miten tästä jatkettaisiin. Kapteeni itse ei ollut vielä paikalla ja muut viettivät aikaansa lähinnä tuijottaen tyhjyyteen pöllämystyneinä. Aliluutnantti Jones havahtui horroksestaan, huomatessaan muista hieman sivussa istuvan Qayinin.
  ”Miten kummassa siitepöly ei muuttanut Teitä tolkuttoman onnelliseksi?”
  ”Sillä ei ollut mitään muutettavaa”, Qayin totesi. Jones ei ymmärtänyt.
  ”Mitä?”
  ”Jos pullo on täynnä viskiä, pontikalle ei ole tilaa” Walsh valisti aliluutnanttia. Herra Qayin ei korjannut selitystä. Jones mietti asiaa hieman tavallista kauemmin, koska osa hänen aivoistaan oli keskittynyt haaveilemaan tyynyistä.
  ”Väität siis että… Minä vain… Ette näytä erityisen onnelliselta”, hän onnistui lopulta sopertamaan.
  ”Onnellisuus ei ole pokaali, jota tarvitsee esitellä koko maailmalle. Tiedän itse mitä tunnen”, Qayin totesi ja välttyi lisäselityksiltä, koska kapteeni Roth tuli juuri silloin. Hänen huomionsa kiinnittyi ensimmäisenä aeriaaliin.
  ”Pitäisikö sinun olla jalkeilla?” hän kysyi hieman hajamielisesti. Hänkään ei ollut paennut siitepölyn jälkivaikutuksia.
  ”Ei.” Qayin myönsi. Kapteeni vilkaisi muita läsnäolijoita.
  ”Pitäisikö kenenkään meistä olla jalkeilla?”
  ”Ei.” Tällä kertaa vastaus tuli kuorona kaikilta paitsi aeriaalilta, joskin melkoisen ponnettomasti.
  ”Huomenna”, kapteeni päätti ja muut laahustivat kiitollisina tahoilleen. Vain kapteeni Roth ja herra Qayin jäivät taukohuoneeseen odottamaan, että joku, jolle kapteeni voisi siirtää komennon, olisi toipunut toimintakykyiseksi.

ASS Ellakors lähti lopulta matkaan luutnantti Bracewellin valvovan silmän alla perusteellisten desinfiointi- ja kuivaustoimenpiteiden jälkeen. Kun alus sitten aikanaan pääsi Bagatelleen, sen keräämät näytteet toimitettiin asiaankuuluvien varoitusten kera tutkimuskeskukseen. Pari kuukautta myöhemmin tutkimuskeskus ja sen lähirakennukset asetettiin karanteeniin onnellisuusepidemian vuoksi, koska jotkut ihmiset eivät vain pysty ottamaan opikseen muiden virheistä, mutta se ei onneksi enää ollut Ellakorsin väen päänsärky.

osa 13a