Lookinen on jostain syystä englanniksi tänään. Paitsi tekstinmuokkaustyökalut. Ne ovat yhä suomeksi. Mielenkiintoista.
Muutamaan seuraavaan päivään Amaranthe ei nähnyt noitaa, mutta toisinaan hän näki vilauksen jostain tämän asiakkaasta ja aavisteli noidan kyllä olevan paikalla. Kolme päivää heidän matkansa jälkeen ulko-ovi oli jälleen auki. Amaranthe epäröi vain hetken ennen kuin lähti. Hän suuntasi kulkunsa suoraan siihen kylään, jonka läpi he olivat joitakin öitä sitten kulkeneet. Hän löysi helposti puukuorman alle jääneen lapsen äidin ja alkoi keskutella tämän kanssa aluksi säästä ja muusta tavanomaisesta, josta vierailla on tapana puhua toisilleen. Koko ajan Amaranthe kuitenkin pyrki johdattamaan keskustelua tiettyyn suuntaan eikä se kovin hankalaa ollutkaan, helpottunut äiti kun puhui aiheesta mielellään. Nainen kertoi onnettomuudesta ja kiitteli vuolaasti paikalle osunutta muukalaista – lääkäri varmaankin – joka oli niin taitavasti hädän hetkellä heitä auttanut. Naisen silmät suuntautuivat toistuvasti jonkin matkan päässä juoksenteleviin lapsiin ja Amaranthe erotti joukosta tutut kasvot. Ilmeisesti lapsi oli jo täysin toipunut vammoistaan joiden olisi kuulunut olla tappavia. Nainen ylisti vuoroin omaa, sitkeää jälkikasvuaan, vuoroin tuntemattomaksi jäänyttä auttajaa ja oli selvää, ettei hän tunnistanut Amaranthea. Se nyt ei ollut ihme, nainen ei varmaan ollut edes huomannut Amarenthea tuona yönä, mutta Amaranthe oli varma ettei tämä olisi tunnistanut noitaakaan. Kukaan kylässä ei ollut huomannut mitään muuta kuin kuolevan lapsen.
Sillä kertaa Amaranthe palasi kartanoon odottamatta vaunuja häntä noutamaan. Sillä kertaa hän ei ollut pakomatkalla. Huomenna sitten. Huomenna oli hyvä päivä tehdä kaikki ne asiat, jotka jäivät tekemättä tänään. Noita oli paikalla Amaranthen palatessa.
”No?”
”Tyttö oli ihan kuin ei olisi koskaan loukannutkaan.”
”Vai niin.” Siinä kaikki. Noita katosi kartanonsa uumeniin ja prinsessa painui nukkumaan ollakseen virkeä pakomatkansa koittaessa.
Saapui huomen ja Amaranthe heräsi kammottavan flunssan kourissa. Pieninkin liikahdus tuntui pommin räjähdykseltä hänen päässään eikä hänellä ollut sanoja kuvaamaan sitä, miltä yskiminen tai aivastaminen tuntui. Amaranthe ei käsittänyt kuinka oli voinut sairastua niin pahoin yhdessä yössä. Vaikka tarkemmin ajatellen hänen olonsa oli ollut kehnonlainen jo pari päivää. Amaranthe nousi kaikesta huolimatta vuoteestaan, pukeutui ja raahusti alakertaan. Hän ei olisi kuitenkaan pystynyt syömään mitään, joten jätti suosiolla aamiaisen väliin ja meni suoraan ovelle. Se oli auki. Hän ei päässyt edes kynnyksen yli.
Kun Amaranthe taas heräsi, hän oli jälleen vuoteessa ja hivenen epävarma sen suhteen, oliko muualla ollutkaan. Noita istui hänen vuoteensa reunalla. ”Etkö voisi parantaa minua?” Amaranthe uikutti.
”Elimistösi tekee sen itse, kultaseni. Puutun asiaan vasta jos se ei selviydy hommasta.”
”Minä kuoleeeen…”
”Kyllä, mutta et juuri nyt.” Noita totesi luvattoman huvittuneeseen sävyyn. Amaranthe jupisi noidalle kiukkuisesti ja vaipui uneen. Prinsessa joutui viettämään muutaman seuraavan päivän sängyn pohjalla ennen kuin jaksoi taas harhailla ympäri kartanoa. Voimiensa vähäsen palattua hän heti ensimmäisenä suuntasi ulko-ovelle, joka oli lukossa. Amaranthe arveli, että noita yritti huolehtia hänestä ja se kiukutti häntä aivan tavattomasti. Hän olisi halunnut vapauden päättää, että ei lähtisi tiehensä ennen kuin olisi taas kunnossa. Noidalla ei ollut mitään oikeutta päättää sitä hänen puolestaan. Tietenkin, teknisesti ottaen prinsessa oli yhä noidan vanki ja niin ollen lukitut ovet vähän niin kuin kuuluivat asiaan. Ei tämänlainen järkeily silti suuttumista estänyt.
Kartanossa näkyi yhä satunnaisia avunhakijoita. Pahantuulinen prinsessa väitti noidan vieraille olevansa siepatun kuninkaantyttären haamu. Siltä hän kyllä näyttikin kelmeän naamansa ja tummien silmänympärystensä kanssa. Vieraiden pelko piristi vähäsen ja prinsessa tervehtyi aikanaan täysin ilman noidan apua. Kuume laski, yskä loppui ja lopulta jopa nuha oli täysin tiessään, mutta ovi pysyi suljettuna. Kaikki muut ulos mahdollisesti johtavat reitit samoin. Aika kului. Amaranthe oppi tunnistamaan sen hiljaisen, lepattavan äänen, joka kuului ennen kuin noita palasi retkiltään, Hän pyyhki pölyjä, lakaisi lattialta höyheniä ja mietti isäänsä. Mitä kuningas oli tehnyt koko tämän ajan, oliko hän etsinyt Amaranthea? Oliko noita yhä pitänyt oman puolensa sopimuksesta vai oliko valtakunta sittenkin joutunut nekromantikon käsiin? Amaranthen koti-ikävä oli ajan kanssa jonkin verran laantunut, mutta yhä se yllätti hänet toisinaan. Joka tapauksessa hän olisi tahtonut saada isälle sanan, että oli kunnossa. Ja ettei tulisi kotiin ennen kuin saisi luvan tehdä muutakin kuin koruompeluksia. Tai ehkä sittenkin vain se ensimmäinen viesti.
Aivan kuin noitakin olisi aavistanut prinsessaan iskeneen pahalaatuisen koti-ikävän, ulos johtava ovi pysyi visusti suljettuna ja teki tyhjäksi kaikki pakoaikeet. Ja kuitenkin, vaikka vain noita itse pystyi vapaasti lähtemään ja tulemaan ja päästämään asiakkaansa kartanoon, eteishalliin ilmestyi suuri rautahelainen arkku. Siihen olisi mahtunut sisään useampikin ruumis, ainakin paloiteltuna. Vain noita oli voinut arkun siihen tuoda ja kuitenkin Amaranthella oli selittämätön tunne, ettei näin ollut. Uteliaisuus onnistui hetkeksi peittämään alleen piinaavan kaipuun päästä kotiin ja Amaranthe ojensi kätensä kokeillakseen oliko merkillinen arkku ylipäänsä todellinen. Hän kuuli varoitushuudon ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Hänen sormenpäänsä hipaisivat arkun pintaa. Hipaisivat vain, aivan kevyesti. Arkun kansi lennähti auki äänekkäästi kalahtaen ja Amaranthe kääntyi kiireesti takaisin sen puoleen. Arkun sisältä nousi kamalaa ääntä pitäen painajaisolento, pelkkiä kynsiä, hampaita ja savua. Olento kohosi uhkaavasti kauhistuneen Amaranthen pään yläpuolelle ja ennen kuin hän sai jalkansa käsittämään, että nyt olisi ihan oikeasti todella hyvä hetki paeta, noita oli syöksynyt hänen ja olennon väliin. Noita sysäsi Amaranthen syrjään niin että Amaranthe menetti tasapainonsa ja kaatui. Lattialla rähmällään lojuen Amaranthe katsoi edessään kohoavaa noidan selkää ja demonia, joka tuntui nyt täyttävän koko huoneen. Noita ojensi terveen kätensä demonia kohti ja vaikka hän ei näkynyt tekevän mitään muuta demoni alkoi kiemurrella tuskissaan. Aivan kuin tavattoman kirkas valo olisi loistanut noidan käden takaa Amaranthe saattoi nähdä tämän luiden varjot.
Noidan käsi alkoi vapista, mutta ei niin pahasti kuin demoni, joka syttyi vihreänpurppuraiseksi liekkimereksi kammottavasti kirkuen ja hajosi jäljettömiin. Myös arkku katosi savuna ilmaan ja sen rautahelat putosivat kolahtaen lattiaa nyt peittävään tuhkaan. Noita laski kätensä, seisoi vielä hetken paikoillaan selin Amarantheen ja vajosi sitten lattialle. Amaranthe pysyi aloillaan lattialla kartanon alkaessa vavista. Ovet ja ikkunat kolisivat ja helisivät ja ympäri kartanoa kuului pauketta kun kaikki, minkä noita oli pitänyt toimimassa, hajosi. Viimeisenä kolahti etuovi ja hitaasti se aukeni selälleen. Amaranthe katsoi ovea, joka johti nyt vapauteen, mistä häntä eivät tulisi vaunut noutamaan. Hän katsoi noitaa, joka näytti hyvin kuolleelta lojuessaan liikkumatta lattialla kammottavat paloarvet kehossaan. Amaranthe nousi ja meni ovelle. Nyt hänellä oli aikaa etsiä tie kotiin. Hän voisi henkilökohtaisesti kertoa isälleen mielipiteensä koruompelusta. Amaranthe vilkaisi vielä kerran taakseen ja sulki oven. Hän ei voinut lähteä. Ei nyt.
osa 9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti