Celestine

Alussa oli vain pimeys ja pimeydessä tuli ja jää, jotka väsymättä pyrkivät tuhoamaan toisensa. Tulen ahdistama jää suli ja jäätyi ja suli jälleen. Hitaasti se kiertyi kehäksi tulen ympärille ja nielaisi liekit lopulta kokonaan. Tuli ei sittenkään suostunut tukahtumaan vaan jään sisällä se paloi rajummin kuin koskaan. Yhdeksän ikuisuuden ajan liekit kalvoivat jäätä, joka oheni, tihentyi ja kylmeni ja muovautui kuoreksi tulen ylle, kunnes jäljellä ei ollut enää tulta tahi jäätä. Oli vain pimeys ja pimeydessä ensimmäinen elävä olento. Jumaläiti, Celestine.

Celestine ei ollut tyytyväinen lohduttomaan pimeyteen, niinpä hän repi sydämensä rinnastaan ja loi sen ympärille kuoren kivestä ja jäästä. Osan jäästä hän antoi sulaa vedeksi ja kiveä hän muovasi, kunnes siitä muodostui niin vuoret kuin valtamerten syvänteetkin. Celestine kulki luomassaan maailmassa ja täytti sen metsillä ja niityillä, mutta vieläkään hän ei ollut tyytyväinen. Turhautunut Celestine istuutui kivelle vesiputouksen juurelle ja hajamielisesti poimi vieressään kasvavasta pensaasta kukan. Kukka pisti häntä ja hämmästyneenä Celestine tarkasteli sitä lähemmin. Kauniin punaisen ja tuoksuvan kukan varressa kasvoi teräviä piikkejä. Celestine oli varma ettei ollut luonut mitään sen kaltaista. Celestine lähti jälleen kulkemaan maailmassaan. Hän vaelsi sen metsissä ja niityillä ja kaikkialla hän näki jotain mitä ei itse ollut luonut. Viimein Celestine palasi saman vesiputouksen juurelle josta oli toisen vaelluksensa alkanut ja siellä hänen etsimänsä oli. Toinen hänen kaltaisensa, Maladict. Syntynyt pimeydestä, joka maailmaa ympäröi.

Vasta löydettyään kumppanin Celestine käsitti kuinka yksinäinen oli ollut. Nyt hän ja Maladict yhdessä jatkoivat luomistyötä täyttäen maailman elämällä. Celestine rakasti kaikkea luomaansa täydestä sydämestään ja syvältä maan kuoren sisältä tuo rakkaus levisi kaikkialle heidän ympärilleen. Celestine huomasi kuitenkin pian jonkin olevan vialla. Maailma ei ollutkaan niin puhdas ja täydellinen kuin miksi hän sen oli tarkoittanut. Kaikessa oli jotain ylimääräistä. Pimeyttä. Pahuutta. Vain Maladic saattoi olla tähän syyllinen. Haluttomana riitautumaan ainoan kaltaisensa kanssa Celestine päätti sillä erää olla puhumatta asiasta Maladictille ja hän tehdä merkittävimmän luomuksensa tältä salassa: luomakuntansa valtiaan, ihmisen. Celestine käytti tähän työhön yhdeksän päivää ja kahdeksan yötä ennen kuin oli tyytyväinen lopputulokseen ja yhdeksäntenä yönä sen lopulta valmistuttua hän lopen uupuneena nukahti. Herätessään Celestine katsoi ihmistä ja näki, että hänen varovaisuudestaan huolimatta sekin oli saastunut. Celestine oli raivoissaan. Hän iski tärvellyn luomuksensa kahtia ja lähti kohtaamaan Maladictin. Celestinen raivo sai meret kuohumaan ja vuoret vapisemaan. Hänen raivonsa herätti toiset jumalat. Heitä oli kaikkialla. Joissa ja järvissä, metsissä ja vuorilla. He olivat syntyneet Celestinen rakkaudesta luomuksiaan kohtaan ja nyt he nousivat äitinsä rinnalle ja auttoivat häntä karkottamaan petollisen Maladictin.

Nyt Celestinen ei enää koskaan tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä. Hän antoi kullekin lapsistaan hallittavaksi oman pienen palasen maailmaa. Itse hän pitäisi huolen ihmisistä. Celestine valmistautui aloittamaan työnsä alusta, mutta huomasi, ettei hänen luomansa ihminen ollutkaan kuollut. Se oli ainoastaan jakautunut kahtia. Toinen puolisko edusti kaikkea sitä, mitä Celestine oli tahtonut ihmisensä olevan. Se oli hänen oma kuvansa; nainen, äiti, täynnä valoa ja hyvyyttä. Toinen puolisko sen sijaan oli täysin päinvastainen, synkkä ja paha. Celestine aikoi tuhota pimeän puoliskon, mutta nainen aneli häntä jättämään tämän eloon. Celestine katsoi kumpaakin luomustaan ja näki, että aivan kuten valoon oli jäänyt palanen pimeyttä, pimeydessä oli hiven valoa. Niin hän jätti kummankin eloon ja antoi heille maailman asuttavakseen. Itselleen ja lapsilleen hän loi paratiisin korkealle pilvien ylle, josta he saattoivat valvoa kaikkea mitä heidän allaan tapahtui.

Ihmiskunta kukoisti. Jokaisessa syntyneessä lapsessa oli palanen niin hyvää kuin pahaa ja heidät kaikki opetettiin pienestä pitäen kunnioittamaan kaikkia jumalia, eritoten jumaläitiä Celestinea. Kuoleman koittaessa kaikkein puhdassydämisimpien ihmisten sielut nousivat ylös Paratiisiin ja liittyivät osaksi jumalaista valoa. Kelvottomien sielujen kohtaloksi jäi kadota maailmaa ympäröivään tyhjyyteen. Maailmaan livahtanut pahuus ei ollutkaan kyennyt tuhoamaan sitä ja niin Celestine aikanaan antoi anteeksi Maladictin petoksen ja päästi tämänkin jumalkotoon asumaan.

Joka vuosi keskikesän juhlan aikaan jumalat valitsivat alati kasvavasta ihmisten joukosta yhdeksän, jotka heitä eniten miellyttivät. Valitut pääsivät Paratiisiin jumalten palvelijoiksi. Tämä oli suurin kunnia, joka ihmistä saattoi kohdata. Päästä asumaan jumalten luo, toteuttaa heidän toiveensa ja maksaa takaisin edes vähäinen osa siitä rakkaudesta ja huolenpidosta, jota jumalat ihmisille soivat. Palvelijat eivät olleet pitkäikäisiä; jumalten ylimaallinen kirkkaus poltti liian lähelle joutuneiden ihmisten elinvoiman nopeasti loppuun. Tämä vähäinen haittapuoli ei painanut paljon kun vaa’an toisessa mittakupissa oli Paratiisi ja pikainen pääsy osaksi ikuista valoa.

Kerran valittujen joukossa oli eräs kuvankaunis nuorukainen nimeltään Aron. Hän oli tavattoman kaunis katsella ja hänen sydämensä oli yhtä ylevä kuin hänen ulkomuotonsakin. Itse Celestine otti Aronin palvelijakseen, mutta ei edes jumaläiti voinut suojella nuorukaista siltä voimalta, mikä kaikkien Paratiisin ihmisten elinvoimaa kulutti. Ihmisen tarkoitus oli olla kuolevainen koska vain silloin saattoi todella arvostaa elämää. Niinpä Aronkin varsin pian kuihtui pois, mutta ei täysin, sillä hänen kuollessaan Celestine jo odotti heidän yhteistä lastaan. Syntyessään Celestinen ja Aronin poika sai nimen Daveth, rakastettu, ja rakastettu hän todella oli. Ihmiset palvoivat poikaa kuin yhtä jumalista ja jumalat rakastivat poikaa aivan kuin tämä olisi ollut heidän oma lapsensa. Kaikki paitsi Maladict.

Maladict oli mestari kätkemään todelliset ajatuksensa ja tunteensa eikä kukaan huomannut kuinka hän inhosi ja halveksui poikaa – kaikkein vähiten Daveth itse. Daveth ihaili Maladictia lähes yhtä paljon kuin muut jumalat ihailivat Davethia. Maladict oli ainoa, jonka luokse Daveth saattoi mennä kun hän kyllästyi muilta saamaansa palvontaan. Ainoa, joka puhui Davethille kuin vertaiselle eikä niin kuin sievälle lemmikille. Pojasta kasvoi pian mies ja yhä hän oli aivan yhtä kaunis kuin isänsäkin, jopa kauniimpi, kun hänellä oli perintönä myös äitinsä sisäinen hehku. Kun muut jumalat puhuivat Aronista he kertoivat kuinka hyvä ja kaunis tämä oli ollut ja kuinka Daveth tätä muistutti. Maladict puhui Aronista aivan samalla tavalla kuin muistakin ihmisistä. Hänen mukaansa Aron todella oli vain ihminen ja Daveth oli vain puolijumala, joka ei voisi koskaan todella kuulua minnekään. Vähitellen Davethin päähän iskostui ajatus, ettei hän ollut kaiken saamansa palvonnan arvoinen ja kääntyi sen ainoan henkilön puoleen jolta tunsi voivansa kysyä neuvoa – Maladictin.

Maladict kertoi Davethille, että oli keino jolla hän voisi päästä täysjumalaksi. Ihmisten maailman kaukaisimmassa kolkassa oli vuori, joka ylsi lähes paratiisiin asti. Tämän vuoren huipulla oli ukkoslinnulla pesä ja pesässä muna, joka oli täyttä kultaa. Jos Daveth kiipeäisi vuorelle, etsisi kultaisen munan ja toisi äidilleen, Celestine voisi munassa piilevien taikavoimien avulla erottaa Davethissa piilevän ihmisyyden ja korottaa hänet jumalten joukkoon. Hyväsydäminen Daveth piti Maladictia ystävänään eikä ymmärtänyt epäillä hänen sanojaan. Maladict sai vakuutettua nuorukaisen siitä, että olisi parasta noutaa muna salassa ja yllättää Celestine. Daveth lähti matkaan kertomatta kenellekään mitä aikoi. Hän löysi vuoren, mutta ei ukkoslintua, ei pesää, ei kultaista munaa, sillä kaikki tuo oli valhetta. Daveth etsi etsimistään kunnes hänen voimansa hiipuivat ja hän putosi vuorelta kuolemaansa.

Jumalat etsivät Davethia kaikkialta ja kun hänen ruumiinsa lopulta löytyi ruhjoutuneena vuoren juurelta ei heidän surullaan ollut rajoja. Koko maailma suri nuorukaista. Ihmiset, jumalat, eläimetkin. Jopa Maladict ymmärsi näyttää murheelliselta. Celestine oli suunniltaan poikansa menetyksestä. Hänen täytyi selvittää mitä Daveth oli vuorella tehnyt. Hän kysyi muilta jumalilta, mutta kukaan ei osannut kertoa hänelle mitään. Hän kysyi ihmisiltä, mutta ei saanut vastausta. Hän kysyi eläimiltä ja löysi vuohen, jolle Daveth oli kertonut aikovansa kiivetä vuorelle tullakseen täydeksi jumalaksi. Sen jälkeen ei ollut vaikeuksia päätellä kuka Davethin moiseen hulluuteen oli ajanut. Celestine kysyi Maladictilta epäilyistään ja Maladict myönsi ne todeksi kykenemättä enää peittelemään vastenmielisyyttään poikaa kohtaan. Hän kutsui Davethia sekasikiöksi, myönsi kertoneensa tälle satuja. Hän väitti kuitenkin olevansa syytön pojan kuolemaan, siitä oli hänen mukaansa vastuussa vain tämän oma anteeksiantamaton typeryys. Soimaten itseään siitä, että oli aikoinaan antanut Maladictille toisen mahdollisuuden ja ettei ollut nähnyt tämän todellista luonnetta, Celestine olisi halunnut tuomita Maladicitin kuolemaan. Maladict oli kuitenkin yksi jumalista ja niin ollen kuolematon. Jumalat saattoivat vain vangita hänet estääkseen häntä aiheuttamasta enempää vahinkoa. Yhdessä jumalat kävivät käsiksi Maladictiin, repivät häneltä siivet ja lopulta rikottuna ja kahlittuna viskasivat hänet pohjattomaan kuiluun. Kuilun suulle luonnon jumalatar Auriel kasvatti ristikon terästäkin vahvemmista köynnöksistä ja sen vierelle asettui vartioon sodan jumala Miy’kael.

Jonain päivänä Maladict vielä nousee vankilastaan ja käy viimeiseen taisteluun jumaläitiä vastaan. Taisteluun, jossa hän itse, Celestine, kaikki muu jumalat ja koko maailma on tuhoutuva. Koska eihän myyteistä ole mihinkään, elleivät ne pääty maailmanloppuun.