Prinssi ja merihaltia 3

Koska nyt tässä koneella satun olemaan...

Jestas, kun on lyhyt satumus. Ja tässä onkin sitten kaikki, ellen saa joskus valmiiksi pahisversiotani.

Riippuen siitä onko mielialani ensi viikolla samaan aikaan "hitot tästä" vai "täyttä vauhtia loppuun" on mahdollista, että jo silloin tulee seuraava surkea tarinanpätkä.

osa 1

osa 2

Eräänä päivänä päätti kuningas järjestää suurenmoiset tanssiaiset. Niihin kutsuttaisiin kaikki seudun naimaikäiset nuoret neidot, sillä kuningas toivoi poikansa löytävän itselleen morsiamen. Tasapuolisuuden vuoksi tanssiaisiin kutsuttiin myös lukuisia nuoria miehiä, täytyihän morsianehdokkailla toki olla riittävästi tanssittajia. Lorelai pukeutui kauneimpaan pukuunsa, toiveikkaana uskoen tilaisuutensa tulleen ja ahdistuneen tietoisena siitä, että kolme kuunkiertoa oli melkein kulunut. Sekä kuninkaan, että Lorelain toiveet olivat turhia, prinssi Nikolai ei kiinnittänyt erityistä huomiota yhteenkään nuoreen neitoon, vaan paistatteli tasapuolisesti heidän kaikkien suosiossa. Ystäviään prinssi kyllä yllytti tanssimaan ja moni nuori mies saikin juhlista morsiamen itselleen, vaikka Nikolai itse jääräpäisesti kieltäytyi liittymästä kihlautuneiden joukkoon.

Lopulta Lorelain onnistui herättää prinssin huomio, mutta vaikutus ei ollut toivotunlainen. Prinssillä ei nimittäin ollut aikomustakaan itse käydä tanssiin, sen sijaan hän usutti Silasin tytön seuraksi parketille. Silas olikin oivallinen tanssipari merihaltiatytölle, sillä jopa lasinsiruja saappaissaan hän liikkui lähes yhtä kevyesti ja sulavasti kuin tämäkin. Muut parit väistyivät lattialta katsellakseen heidän tanssiaan, eikä kukaan tuntunut huomaavan, miten Lorelain silmät alituiseen hakeutuivat prinssin puoleen ja miten Silas vähitellen kalpeni tuskiensa käydessä kestämättömiksi.

Musiikin päätyttyä Silas kumartaen jätti hajamielisen Lorelain tanssilattian laidalle ja yritti nopeasti päästä juhlasalista, mutta ennätti vain ovelle ennen kuin vajosi tiedottomana lattialle. Prinssi ja muutamat muut kerääntyivät huolestuneina virvoittelemaan miestä ja tietysti pian huomasivat tämän yhteen ommellut huulet sekä saappaiden saumoista tihkuvan veren. Sana levisi juhlaväen keskuudessa eikä aikaakaan, kun joku keksi selityksenkin: prinssin ystävä oli noita. Johtopäätös oli tietenkin oikea, mutta ihmisten käsitys noidista oli aivan vääristynyt. Jopa sellaiset, jotka olivat jo vuosia tunteneet Silasin pelästyivät ja vaativat nyt hänen vangitsemistaan, eikä kuningas voinut kuin taipua kansansa tahtoon.

Prinssi ja merihaltia 2

osa 1

Meren äärellä sijaitsevassa linnassa eli komea prinssi Nikolai, joka yhdessä ystävänsä Silasin kanssa kävi mielellään rannalla kävelemässä. Heidät juuri oli merihaltiakin matkoillaan nähnyt. Eräänä päivänä rannalla kulkiessaan prinssi ystävineen löysi hiekalta nuoren, kauniin neidon. Kyseessä oli tietysti ihmiseksi haikaillut merihaltiatyttönen, joka muodonmuutoksensa rasittamana oli menettänyt tajuntansa. Huolehtivana Nikolai kumartui tytön puoleen, joka virotessaan ensisilmäyksellä rakastui komeaan prinssiin. Mutta voi, kun tyttö yritti puhua, ei hänen ääntänsä kuulunutkaan, sillä merihaltioiden ääni kantoi vain aaltojen alla. Sitä ei tyttö ollut osannut odottaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka voisi ilman ääntään kertoa tunteistaan ja saada niille vastakaikua. Prinssi huomasi mykän tyttöparan hädän ja oitis tarjosi tälle suojaa luotaan linnasta. Haltia tietenkin sen enempää miettimättä tarttui tarjoukseen, joka antoi hänelle tilaisuuden olla lähellä prinssiä.

Koko linnan väki ihastui rannalta löytyneeseen tyttöön, niin kuningas ja kuningatar kuin myös koko muu hoviväki. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, hän myös liikkui keveästi kuin aalloilla keinuen ja oli hyväkäytöksinenkin. Hovineidot kilvan pukivat tyttöä upeisiin silkkeihin ja brokadeihin ja herrat lahjoittivat hänelle kallisarvoisia koruja. Tytöllä ei kuitenkaan ollut silmiä kuin prinssi Nikolaille. Nikolai oli tavattoman mieltynyt tyttöön, kutsui tätä pikku Lorelaikseen ja mielellään puheli tytön kanssa, vaikka tämä ei hänen surukseen pystynytkään vastaamaan. Prinssi ei kuitenkaan ymmärtänyt pikku Lorelainsa tunteita. Niin tottunut hän jo oli naisten ihailuun, ettei huomannut, milloin oli kyse jostain syvemmästä ja niinpä tämä sai turhaan toivoa prinssiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa.

Prinssin ystävä Silas oli noita ja nähnyt merihaltioita ennenkin. Hänen oli helppo huomata, mikä Lorelai todellisuudessa oli. Näin ollen hän tiesi myös, minkälainen kohtalo tyttöä uhkasi ellei tämä saisi vastakaikua tunteilleen. Olihan ilmiselvää, että tytön sydän oli jo ensi hetkellä kääntynyt prinssin puoleen. Aivan yhtä selvää oli, etteivät viehkeäliikkeisen, mutta äänettömän tytön kaihoisat katseet riittäisi ailahtelevaisen prinssin tunteita herättämään. Silas piti varmana, että tyttö olisi tuhoon tuomittu ja toivoi voivansa tämän pelastaa. Hän tutki lukuisia loitsukirjojaan etsiessään kuumeisesti apua haltianeitoa uhkaavaan kohtaloon. Haltiat eivät tunteneet parannusta tytön nauttimalle rohdolle, mutta ihmiset saattoivat hyvinkin sellaisen tuntea ja tosiaan, pitkään etsittyään noita lopulta löysi kaipaamansa avun: sijaiskärsijän.

Prinssi ja merihaltia 1

Tämä on hyvä, tämä harvempi julkaisutahti.

Lookinen on suoraan sanottuna moderni versio siitä, kun joku hullu käy yksikseen metsässä huutamassa ja kun julkaisupäivien välissä on kaksi viikkoa, tämä hullu ehtii jopa ajoittain tuntea itsensä ihan normaaliksi, täysjärkiseksi, säälittäväksi yksinäiseksi sohvaperunaksi ennen kuin on aika palata tänne korpeen huutelemaan.

Valitettavasti tässäkin hienosti hohtelevassa hopeareunassa on keskellä se synkkä pilvi. Tällä tahdilla menee vähintään joulukuuhun, ennen kuin lookinen kuihtuu hengiltä. 

Se on pitkä aika huudella metsässä.

Kauan sitten, kun maailman merissä ei vielä ollut niin paljon saasteita kuin nykyisin, eli niiden syvyyksissä monenlaisia ihmeellisiä olentoja, kuten haltioita. Haltioita toki eli aikoinaan maallakin, mutta meren haltiat erosivat heistä siten, että heillä oli jalkojen tilalla pyrstö. Merenhaltiat pysyttelivät yleensä piilossa ihmisiltä, mutta toisinaan jonkun onnistui nähdä vilaus varomattomasta yksilöstä ja niin päätyivät merenhaltiat ihmisten kertomuksiin, tosin pelkkinä taruhahmoina. Ihmiset kutsuivat merihaltioita monilla eri nimillä kuten näkki, vetehinen ja merenneito, eikä heillä ollut aavistustakaan, että näitä kalanpyrstöisiä ihmisolentoja oikeasti eli aaltojen alla.

Kerran sitten kävi niin, että eräs merihaltia – viisikymmenvuotias, mutta haltiaksi vielä nuori tyttönen – pinnalla käydessään sattui katsomaan rannalla sijaitsevaa linnaa ja valtakuntaa sen ympärillä ja mieltyi suuresti näkemäänsä. Tuon päivän jälkeen ei muisto linnasta antanut haltiatytölle rauhaa, vaan hänen täytyi joka päivä päästä uudestaan sitä katselemaan. Toisinaan nuori merihaltia näki myös ihmisiä rannalla käyskentelemässä ja hänen uteliaisuutensa kasvoi entisestään, kunnes hän päätti liittyä itsekin heidän seuraansa.

Haltiat tunsivat hyvin taikuuden salat ja nuoren haltian oli helppo löytää juoma, joka muuttaisi hänen pyrstönsä jaloiksi ja kiduksensa keuhkoiksi ja sallisi hänen muuttaa pinnalla sijaitsevaan maailmaan, jonne niin kaipasi. Tytön ystävät varoittelivat häntä, yksikään haltiain tuntema loitsu ei muuttaisi hänen jalkojaan enää takaisin pyrstöksi eikä hän siis voisi enää koskaan palata mereen. He myös muistuttivat, että ellei hän kolmen kuunkierron aikana löytäisi ihmisten joukosta tosirakkautta, hänen keuhkonsa muuttuisivat takaisin kiduksiksi. Muut haltiat anelivat tyttöä muuttamaan mieltään mutta turhaan. Hän ei huolehtinut edes kivuista, joita jaloiksi halkaistulla pyrstöllä kävely aiheuttaisi. Vakuuttuneena siitä, että kolme kuunkiertoa olisi aivan riittävästi rakkauden etsimiseen, tyttö hyvästeli ystävänsä ja nousi pintaan taikajuoma mukanaan.

osa 2