29.1.2018

Hömpän viemää 21

osa 1
osa 20

Sydney oli viettänyt koko aamupäivän puhelimessa. Tämänkertainen puhelu osoittautui hankalimmaksi. Se oli kestänyt jo puoli tuntia, mutta mikään, mitä Sydney sanoi, ei tuntunut välittyvän langan toiseen päähän kunnolla.
  ”Olisi hyvin tärkeää Mayalle, jos…” Sydney oli yrittänyt selittää asiaa viisi kertaa eri sanoin, mutta sisältö ei vain mennyt perille. Rouva Caille numero 2 todella suhtautui sopimattoman kylmästi siihen, miltä hänen tyttärestään tuntuisi jos tämän isä kuolisi, puhumattakaan, että olisi välittänyt siitä miltä Mayasta tuntui juuri nyt. Salemvillen väki inhosi Sydneytä, koska Sydney oli Caille ja Caillet nyt vain olivat (edesmennyttä Waldemaria lukuun ottamatta) mätää porukkaa. Caillet inhosivat Sydneytä, koska hän oli tupsahtanut tyhjästä ja vienyt perinnön heidän nenänsä edestä. Gregory toinen vaimo Rose, joka yhä käytti nimeä Caille, ei ymmärrettävästi tuntenut kyseistä sukua kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin Salemvillen asujaimisto. Hän ei myöskään tuntenut Sydneytä kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin muut samaa sukunimeä kantavat, koska oli jo avioeron turvin napannut itsellensä osuuden Caillen omaisuudesta. Hänen vastenmielisyytensä keskittyi suvun yhteen jäseneen eikä Rosea hetkauttanut pätkääkään se, että tämä yksilö saattoi päästä hengestään toisella puolen maailmaa. Hänellä ei ollut aikomustakaan keskeyttää kylpylälomaansa moisen vähäpätöisen pikkujutun vuoksi. Tuntui siltä, ettei ollut mitään väliä, mitä Sydney sanoi. Rose Caille (omaa sukua Gardyner) oli noukkinut meneillään olevasta puhelusta heti alussa kolme asiaa: Puhelimessa oli Sydney Caille. Se mies, joka sai kaikki Waldemarin miljoonat. Naimaton mies, joka sai Waldemarin miljoonat. Rose arvioi miesten viehättävyyden pankkitilin saldon mukaan joten Sydney oli tavattoman puoleensavetävä siitäkin huolimatta, että tahtoi välttämättä puhua Gregorysta ja Mayasta. Loppujen lopuksi reilun tunnin mittaisesta puhelusta oli mennyt yhteensä kolme varttia Rosen vihjailujen hienotunteiseen välttelyyn, kaksikymmentä minuuttia varsinaisen asian hoitamiseen ja vielä vartti siihen, että sai puhelun päätökseen antamatta Roselle tilaisuutta kutsua Sydney seurakseen kylpylälomalle – ettei siitä kutsusta sitten tarvitsisi kieltäytyä. Kun Sydney lopulta pääsi naisesta eroon, hän todella toivoi, että olisi ollut jossain muualla ja hetken hengähdettyään soitti seuraavaan paikkaan.

  ”Arthur, sanoin tämän jo kerran: älä tapata itseäsi. Minä tarvitsen sinua pitämään herra Caillen hengissä”, Olivia visersi aviomiehelleen. Arthur oli saanut kaipaamansa tarvikkeet – ainakin useimmat – mutta niiden mukana kellariin oli tuotu myös kaksi vankia lisää. Arthur oli hivenen tyytymätön tilanteeseen eikä epäröinyt osoittaa sitä.
  ”Onko se ainoa mihin minua tarvitset?” Arthur kysyi kun sieppaajat lopulta saivat vakuutettua itsensä ja Arthurin siitä, että heillä oli yhä aseet ja yliote.
  ”Rakas, niistä muista asioista ei ole sopivaa keskustella juuri nyt”, Olivia kujersi.
Uudet vangit – Saksalainen pariskunta – katsoivat noita kahta ilmiselvästi ihmetellen kuinka he saattoivat olla vielä elossa (sen olisivat amatöörisieppaajatkin takuulla tahtoneet tietää). Valerie puolestaan kuunteli heidän lässytystään inhoten. Halu mätkäistä Olivialta nenä niskan puolelle alkoi kuitenkin hävitä halulle riidellä taas Gregoryn kanssa – sitä Valerie ei kyllä olisi ikimaailmassa myöntänyt edes itselleen.

Eräs italialainen herra, joka enimmäkseen käytti nimeä Tony, oli kiitollisuudenvelassa eräälle yhdysvaltalaiselle herralle, jonka tunsi nimellä Eddie. Näillä kahdella herralla oli ollut pieniä erimielisyyksiä tuon velan koosta ja jopa sen olemassaolosta, mutta tuon erimielisyyden Tony oli nyt voittanut. Eddie oli soittanut Tonylle palvelusta pyytäen ja myöntynyt Tonyn itsepintaiseen väitteeseen, että kyse oli vastapalveluksesta. Tuo pieni, mitätön moraalinen voitto ilahdutti Tonya etenkin, kun amerikkalainen ei olisi ikinä suostunut myöntämään kiitollisuudenvelan olemassaoloa, ellei olisi välttämättä itse nyt tarvinnut Tonyn apua. Tonysta oli mukavaa olla oikeassa ja oli vielä mukavampaa, kun muutkin tiesivät hänen olevan oikeassa. Nyt sitten Tonyn tarvitsi vain jollain keinolla järjestää Eddien siepatut sukulaiset vapaiksi. Eddie ei ollut koskaan ennen puhunut sukulaisista mitään. eikä muuten nytkään kertonut mitä sukua nämä henkilöt hänelle olivat. Ei Eddie kyllä koskaan ollut puhunut asioistaan paljon – omituinen tyyppi. Tony unohtui hetkeksi miettimään vaitonaista tuttavaansa ennen kuin sai ajatuksensa palautettua pääasiaan: joku oli mennyt kidnappaamaan turisteja hänen rakkaassa kotimaassaan. Italia oli sivistysvaltio, ei sivistysvaltiossa tehty sellaista! Toki Tony tiesi, että sivistysvaltioissa tapahtui paljon pahempiakin asioita, mutta se oli nyt sivuseikka. Turistien kidnappaukset kuuluivat silti hänen mielestään johonkin sellaiseen maahan, jossa autopommit ja väkivaltaiset mielenosoitukset olivat arkipäivää. Mutta kyllä Tony tämän hoitaisi, hänellä oli laajat verkostot. Eddien epämääräiset sukulaiset olisivat vapaita tuossa tuokiossa. Tai ainakin muutamassa päivässä.

Beatricella ei ollut aavistustakaan mitä oli tapahtunut, mutta jostain syystä hän oli päätynyt pienelle tasanteelle, joka oli korkean kallion seinämässä. Kaukana hänen alapuolellaan aallot löivät kallioon ja hän näki kiviä pilkistävän aaltojen lomasta. Hänen yllään taivas oli musta raskaista pilvimassoista. Ei satanut, mutta tuuli oli raju ja tarttui hänen pukuunsa. Beatrice tunsi kuristavaa kauhua kun kieleke hänen allaan alkoi murentua. Hänen yllään kallio päättyi vain metrin verran ylempänä. Kauhuissaan Bea yritti kurottaa vapauteen. Hän ylsi melkein. Jos hän olisi hypännyt… mutta silloin tasanne olisi varmasti romahtanut ja vienyt hänet mukanaan. Beatrice painautui lähemmäs kallion seinämää, kurotti vapauteen… kieleke petti ja Beatrice putosi, mutta vain vähän matkaa. Katsoessaan ylöspäin Beatrice näki Aidanin, joka piti lujasti kiinni hänen kädestään. Aidan ei hymyillyt ja äkkiä Beatricelle tuli järjetön kauhun tunne, että jotain hirveää tapahtuisi, jos Aidan päästäisi hänestä irti – Aidanille nimittäin.
  ”Vedä minut ylös,” Beatrice pyysi ja kun Aidan ei vastannut hän toisti sanat käskevämmin. Nyt Aidan hymyili, mutta ei sitä lämmintä hymyä, johon Beatrice oli tottunut. Katsoen Beatricea silmiin Aidan sanoi hiljaa ”älä unohda minua” ja päästi irti.
Oli kaunis ja aurinkoinen aamu ja Beatrice heräsi siihen makuuhuoneensa matolta. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli pudonnut vuoteesta.

Gertrude Caille oli mahdollisesti läheisemmissä väleissä Gregoryn kanssa kuin kukaan toinen – ainakin niin sopi olettaa, olivathan he sentään kaksoset. Gertruden suhtautuminen sieppausuutisiin ei kuitenkaan ollut kovin sisarellinen. Hänen itsekeskeisyytensä tuntui ylittävän kaiken kiintymyksen jota hänellä sitten ehkä veljeään kohtaan olikin, sillä hän oli ilmiselvästi päättänyt olevansa koko sieppausdraaman ainoa uhri. Maya tiesi, ettei Caillen suvussa juuri verisiteistä välitetty, mutta oli silti melkoisen järkyttynyt tajutessaan, että jos hänen isälleen tapahtuisi jotain, hän ei saisi mitään tukea tädiltään. Sydney oli tahdikkaasti ehdottanut, että Gertrude yrittäisi saada ajatuksensa pois kamalasta tilanteesta ja menisi jonnekin hermojaan lepuuttamaan jättäen kaiken Sydneyn huoleksi. Toisin sanoen Sydney oli syytänyt Gertrudelle suurehkon summan käteistä saadakseen tämän menemään jonnekin muualle pitämään melua itsestään. Maya oli siitä kiitollinen. Hän oli jo päivää aikaisemmin palannut Starkeilta kotiin – joka toistaiseksi oli yhtä kuin Waldemar Caillen rantahuvila – arvellen että Sydneyn lähettyvillä saisi nopeimmin kuulla, jos hänen isästään tuli uutta tietoa. Gertruden lähdettyä Maya oli viettänyt kolme tuntia huoneessaan tuijottamalla televisiota, mutta hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä mitä oli katsonut, kun Sydney ilmestyi paikalle. Jopa kävelykepillä varustettuna mies liikkui ääntäkään päästämättä, mutta nyt Maya olisi kuullut vaikka ruohon kasvavan jos sillä olisi ollut uutisia hänen isästään.
  ”Sieppaajat ovat ottaneet yhteyttä viranomaisiin. He eivät ole vielä tarkalleen kertoneet vaatimuksiaan, mutta ainakin jotain edistystä on tapahtunut.” Maya ei vastannut. Hän oli pettynyt kun hänen isäänsä ei ollut vielä vapautettu ja huojentunut, kun tätä ei ollut löydetty ruumiina jostain Italian katuojasta. Mayan ajatukset olivat lievästi sanottuna solmussa.
  ”Onnistuin myös saamaan yhteyden äitiinne.” Maya katsahti mieheen. Hän tunnisti tämän äänessä olleen vivahteen.
  ”Äiti ei ole tulossa vai mitä?” hän enemmänkin totesi kuin kysyi ja Sydney myönsi Mayan päätelleen oikein.
  ”Rouva Caille ei oikein tuntunut ymmärtävän tilanteen vakavuutta Teidän näkökulmastanne. Ilmeisesti vaarat, joihin herra ja nykyinen rouva Caille mahdollisesti sieppaajien käsissä joutuvat eivät hänen nähdäkseen ole tarpeeksi merkittäviä syitä loman keskeyttämiseen.” Maya ei ollut vielä aivan niin itsekeskeinen kuin tätinsä. Hän käsitti, että Sydney oli todella yrittänyt saada hänen äitinsä tulemaan – ei sysätäkseen vastuun Mayasta jollekin toiselle, vaan parantaakseen Mayan oloa. Sydney oli hankkiutunut Gertrudesta eroon, ettei Mayan tarvitsisi sietää teeskenneltyä hysteriaa oman todellisen ahdistuksensa lisäksi ja hän oli huonojen uutisten tullessa vienyt Mayan sen ainoan henkilön luokse, joka osasi häntä lohduttaa. Sydney näytti väsyneeltä. Kuka vain olisi näyttänyt väsyneeltä keskusteltuaan Mayan äidin kanssa, jopa Maya itse. Hänen äitinsä osasi olla aivan sietämätön. Maya tunsi myötätuntoa miestä kohtaan. Se kesti vain hetken eikä tulisi toistumaan, mutta tunsi kuitenkin.
  ”Ei se mitään. Äiti on aina ollut ihan mahdoton. Olisi ollut ihme, jos olisit saanut hänet muuttamaan mieltään”, Maya sanoi poikkeuksellisen ystävällisesti. ”Tämä ei ole sinun vikasi”, hän lisäsi äänenpainolla, joka vihjasi, että kaikesta muusta Sydney tulisi edelleen saamaan syyt niskoilleen. Sydney lähti yhtä ääneti kuin oli tullutkin ja Maya jäi katsomaan televisiota ja odottamaan.

osa 22

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti