osa 1
osa 22
Valerie pyöritteli sormusta vasemmassa nimettömässään. Se oli aivan yksinkertainen, sileä keltakultainen rengas. Se ei ollut sormus, jonka Gregory oli antanut heidän avioituessaan. Gregoryn antama sormus oli ollut platinaa, siinä oli ollut safiiri keskellä ja lisäksi muutama timantti sen kummallakin puolella. Sormus oli sopinut Valerielle täydellisesti ja Valerieta oli suututtanut, että juuri Gregory oli antanut sen. Heidän välillään ei ollut mitään, heidän liittonsa oli taloudellisista syitä solmittu ja sormus antoi sen vaikutelman, että Gregory olisi todella tuntenut hänet. Se ei ollut Valerielle käynyt. Hän kesti juuri ja juuri sen, että oli naimisissa ylipäänsä. (Tai ehkä hän olisi sentään kestänyt avioliiton erään toisen kanssa…) Valerie oli väittänyt Gregorylle, ettei voinut käyttää sormusta, koska se ei ollenkaan sopinut hänelle, koska kivet olivat epäkäytännöllisiä… niin kuin hän muka siitä olisi välittänyt. Myönnytykseksi avioliitolle Valerie oli itse hankkinut toisen, tyyliinsä täysin sopimattoman sormuksen, jonka sisäpinnalle oli kaiverrettu heidän hääpäivänsä eikä Gregory ollut välittänyt tippaakaan siitä mitä hänen vaimonsa kädessään kantoi. Nyt Gregory teki kuolemaa – Valerie tiesi sen Arthurin kireästä äänensävystä – ja Valerie toivoi, että olisi välittänyt miehestään edes sen vertaa, että olisi pitänyt sormusta, jonka oli tältä saanut.
Valerie nousi, suki pölyn vaatteistaan ja kohensi kampaustaan niin paljon kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista, käänsi tyynesti selkänsä muille vangeille, jotka yhdessä yrittivät pitää hänen aviomiehensä hengissä ja nousi kellarin portaat ovelle. Hän veti syvään henkeä ja mitä suurimmalla arvokkuudella alkoi potkia ja takoa kellarin ovea ja huusi ja ylipäänsä teki kaikkensa saadakseen mahdollisimman paljon meteliä aikaan. Hetken kuluttua oven avasi lyhyenläntä italialainen, joka näytti tavattoman huojentuneelta nähdessään että se oli Valerie eikä jompikumpi Starkeista, joka mekkalaa piti. Koppavasti Valerie vaati pääsyä sieppaajien johtajan luo ja yllättävää kyllä hänet myös päästettiin pois kellarista. Jäljelle jääneet katsoivat hänen peräänsä hetken, mutta mitä ikinä rouva Caillella olikaan mielessään, se ei ollut yhtä tärkeää kuin herra Caillen pitäminen elävien kirjoissa.
Eräs Italialainen herra, joka enimmäkseen käytti nimeä Tony, oli aivan tavattoman närkästynyt. Hän oli päässyt kidnappaajajoukkion jäljille ja voi pojat, että se sakki osasikin olla häpeäksi kotimaalleen. Jos kerran aikoi pilata Italian maineen sieppaamalla turisteja, voisi edes tehdä sen kunnolla. Tämä porukka oli todennäköisesti katsonut joskus jonkin kehnommanpuoleisen kidnappaustrillerin ja päättänyt sitä katsoessaan, että tuossapa helppo tapa hankkia paljon rahaa. Tonyn käsityksen mukaan kyseiset ääliöt olivat elossa vain siksi, että olivat onnistuneet löytämään koko maailmasta ainoat amerikkalaiset, jotka eivät kanniskelleet asetta ympäri vuorokauden. Kaikkihan tiesivät, että amerikkalaiset suorastaan syntyivät ase kädessä. Tosin Tony ei muistanut Eddiellä koskaan olleen minkäänlaista asetta, mutta Eddie nyt olikin ihan omanlaisensa tapaus. Eddie oli harvinaisen fiksu amerikkalaiseksi. Melkein tarpeeksi fiksu käydäkseen Italialaisesta. Ei tietenkään lainkaan niin fiksu kuin Tony, mutta riittävän fiksu kääntyäkseen Tonyn puoleen ongelmiensa kanssa. Nyt Tonyn tarvitsi enää selvittää pari pikku yksityiskohtaa ja sitten tämä häpeällinen tilanne olisi onnellisesti ohitse.
Valerie teki parhaansa vaikuttaakseen aviomiehensä vuoksi huolestuneelta, rakastavalta vaimolta. Rakastava oli se hankala osuus. Muu oikeastaan piti paikkansa, olihan hän sekä huolestunut että Gregoryn vaimo. Valerie kertoi sieppaajille miten tavattoman rikas Caillen suku oli ja parhaansa mukaan yritti saada aikaan vaikutelman, että melkoinen määrä noista rahoista voisi tietyssä tilanteessa hyvinkin siirtyä sieppaajien haltuun.
”…mutta kaikki suvun rahat ovat mieheni serkun hallussa, joten hän on se, joka lunnaiden maksusta päättää ja hän on hyvin kiintynyt mieheeni, eikä varmasti luovu sentistäkään jos hän edes epäilee, että miehelleni on voinut sattua jotain.” Mies, jonka kanssa Valerie keskusteli – hän oli väittänyt nimekseen Andante, uskokoon ken tahtoo – ei lämmennyt Valerien jutuille kovin helposti. Starkit olivat onnistuneet kiristämään hänen hermojaan aika tavalla ja hän pelkäsi joutuvansa vielä yhden vankinsa pompoteltavaksi.
”Luuletko todella että saisit minut uskomaan vankien vapauttamisen olevan paras keino kerätä heistä lunnaat?” Ei-ollenkaan-Andanten-näköinen-mies huomautti Valerielle epäluuloisesti. Hän ei jaksanut uskoa suureen Caillen suvun omaisuuteen. Tavoite oli kuitenkin ollut nyhtää rahaa vain kansalaisensa takaisin haluavien valtioiden kassoista. Vielä vähemmän hän suostui uskomaan että tämä Caillen serkku maksaisi omaisuuksia sukulaistensa takaisin saamisesta vielä sitten, kun toinen heistä olisi jo vapaana. Järkevämpäähän olisi pantata rahojaan kunnes toinenkin olisi vapautunut. Valerie huomasi kylmäkiskoisen vastaanoton ja vaihtoi tyyliään liikemiesmäisemmäksi.
”Sydney Caille maksaa kyllä lunnaat meistä molemmista, mutta vain jos olemme todistettavasti elossa. Gregory ei selviydy ilman sairaalahoitoa enää päivääkään. Kun Sydney saa selville – ja hän saa sen kyllä selville – että olette antaneet mieheni ja hänen rakkaan serkkunsa kuolla silkkaa ahneuttanne, ei hän maksa mitään minustakaan, koska ei takuulla usko, että saisi minuakaan hengissä takaisin kotiin.” Valerie kaiveli laukkuaan – vangeilta oli takavarikoitu vain lompakot, passit ja tietenkin puhelimet – ja löysi kuin löysikin etsimänsä: Lehtileikkeen mystisestä Sydney Caillesta, joka oli perinyt Waldemar Caillen suuromaisuuden. Hän ojensi kuvan Andanteksi itseään väittäneelle miehelle todistukseksi suvun varallisuudesta. Valerie oli ottanut leikkeen talteen eräänlaisen ”pidä vihamiehesi lähellä” –periaatteen vuoksi ja ehkä toimittaakseen Sydney kuvan jonain päivänä voodoo-tohtorille, joka voisi toivon mukaan sen avulla tehdä Sydneylle jotain häijyä. Valerien tarkoitus oli ollut vain osoittaa, etteivät jutut suurista rahasummista olleet puuta heinää ja hänen oli vaikea peittää hämmästystään, kun näki miten mies kalpeni kuvan nähdessään. Andanteksi kutsuttu heppu näytti leikkeen vieressään seisovalle miehelle ja kuva kiersi muitakin sieppaajia ennen kuin annettiin takaisin Valerielle. Jokainen miehistä näytti pelästyneeltä. Valerie katsoi kuvaa vielä itsekin eikä ymmärtänyt ollenkaan mistä oli kyse. Kuva oli niin suttuinen, ettei sellaista olisi luullut digitaaliajan lehdestä löytyvän. Sitä ei hyvällä tahdollakaan tunnistanut Sydneyksi. Saattoi kuvitella sen esittävän vaikka Waldemaria tai mahdollisesti jotain keskiajalla kuollutta pyhimystä. Valerie arveli kuvan ehkä muistuttavan italialaisia jostain toisesta, huomattavasti Sydney Caillea kauhistuttavammasta henkilöstä.
”Jos järjestämme miehenne kunnolliseen hoitoon, luuletteko, että hän saisi herra Caillen suostuteltua pidättäytymään… toimenpiteistä meitä kohtaan?” Perhana sentään, Valerielle ei ollut juolahtanut mieleenkään että hänellä olisi ollut mahdollisuus uhkailla näitä tyyppejä Sydneyn avulla. Valerie peitti yllättymisensä erinomaisesti.
”Kyllä Gregoryni varmasti onnistuisi siinä”, hän sanoi aivan kuten miehensä kykyihin täysin uskova vaimo ikään. ”Hänen täytyy kuitenkin olla elossa voidakseen puhua Sydneylle.”
Kun Valerie vietiin takaisin kellariin, hän varoi visusti katsomasta muita vankeja. Hän oli onnistunut aikeissaan niin hyvin, oli niin ylpeä itsestään, ettei hän tahtonut tietää, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hän ei uskaltanut katsoa, ei uskaltanut kysyä, oliko Gregory vielä elossa. Hän pelkäsi suunnitelmansa valuvan hukkaan. Hän pelkäsi, mitä tuntisi, jos Gregory olisikin kuollut. Hän pelkäsi, ettei tuntisi mitään. Hän pakotti kasvoilleen kopean ilmeen, joka aina ennenkin oli kätkenyt todellisen Valerien ja asettui ylväästi takaisin omaan nurkkaukseensa. Hän tunsi kuinka muut vilkaisivat häntä ihmetellen ja rauhoittui. Gregory oli varmasti hengissä. Muut ainoastaan miettivät, mitä Valerie oli sieppaajien kanssa puhunut, tunnelma olisi ollut aivan toisenlainen jos he olisivat yrittäneet keksiä kuinka kertoa Valerielle suru-uutisen. Sillä hetkellä kaikki oli hyvin ja nyt täytyi vain toivoa, että sieppaajat hoitaisivat osuutensa ennen kuin tilanne kääntyisi taas pahempaan. Tuntui kuluvan ikuisuus, mutta lopulta kellarin luukun ulkopuolelta alkoi kuulua askelia ja puheen sorinaa. Valeria pinkaisi kiireesti tiedottoman Gregoryn vierelle näyttäen asiaankuuluvan huolehtivalta. Epäluuloisesti ja varuillaan kumpaakin Starkia mulkoilevat miehet ilmoittivat vievänsä Gregoryn hoitoon (heitä oli viisi, kaksi kantamaan ja kolme mulkoilemaan) ja kantoivat tämän pois kenenkään vastustelematta. Vietiin Gregory sitten oikeasti hoitoon tai jonnekin muualle kuolemaan, ainakaan asia ei ollut enää Arthurin vastuulla ja juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut muusta välittää. Miehet sulkivat luukun visusti perässään ja epätietoinen vankeus jatkui yhtä henkeä pienemmällä porukalla.
Starkin suvun nuorin sukupolvi oli kyllästynyt vatvomaan synkkiä ajatuksia vanhempiensa sieppauksesta ja mennyt kouluun, jossa synkkien ajatusten aihe ainakin oli toinen. Näin ollen Adrianalla oli vapaata aikaa ja hän lähti tapaamaan tallessa olevaa veljeään. Oli kyllä lievästi sanoen merkillistä, että hänen kahdesta veljestään se tallessa oleva yksilö oli Aidan, mutta sellaista sattuu. Adriana tiesi Aidanin suhtautumisen puhelimiin, joten ei vaivautunut soittamaan etukäteen, ilmestyi vain oven taakse siinä toivossa, että Aidan olisi kotona. Hän oli. Juuri kun Aidan avasi oven, puhelin soi. Merkillistä. Aidan vastasi saman tien ja koska ällistynyt Adriana ei huomannut mennä puhelimessa puhuvan veljensä ohitse sisälle, sisarukset jäivät seisomaan oviaukkoon toisiaan tuijottaen.
”Eddie.” Adriana katsoi veljeään kummissaan ja Aidan jatkoi puhelua teeskennellen ettei huomannut. ”Tiedätkö tuntomerkkejä? – Kyllä. Kaikki. Pidä huoli ettei kukaan muu loukkaannu. – Kukaan muu ei loukkaannu.” Hetken kuluttua Aidan sulki puhelimen ja kutsui Adrianan sisään. Adriana olisi halunnut kysyä kuka toisessa päässä oli ja mistä oli kyse, mutta päätti ettei halunnut tietää. Paitsi erään asian.
”Eddie?” Hän kysyi epäluuloisesti.
”Et pitäisi Eddiestä”, Aidan vastasi lyhyesti ja Adriana päätti ettei oikeastaan halunnut tietää tätäkään.
osa 24
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti