osa 21
Beatrice oli hermostunut unensa vuoksi ja hänen hermostumistaan lisäsi se tunne, että oli typerää hermostua unen vuoksi. Eivätkös unet kuvastaneet sitä mitä halusi tapahtuvan? Beatrice siis halusi pudota kalliolta. Vai oliko se niin, että unet tarkoittivat ihan päinvastaista kuin mitä niissä tapahtui? Päinvastaista millä lailla? Putoamisen sijasta Beatrice oppisi lentämään? Aidan halusi tulla unohdetuksi? Aidanilla ei ollut viime päivinä ollut aikaa Beatricelle ihan yhtä paljon kuin aiemmin ja Beatrice arveli unen vain heijastaneen hänen naurettavaa hylätyksi tulleen tuntuaan, mutta sitten oli vielä se unen loppuosa, jota Beatrice ei tahtonut ajatella…
Benjamin Hayesillä oli myös huono päivä. Hän oli tuntenut itsensä poikkeuksellisen ärtyneeksi viime aikoina siinä määrin että se alkoi jo häiritä hänen yöuniaan ja keskittymistään. Benjamin oli ennenkin kohdannut sellaisia ihmisiä kuin Beatrice Ingram, ihmisiä, jotka olivat sietämättömiä ensi hetkestä alkaen. Ennen Benjamin ei kuitenkaan ollut tämän tästä vaipunut ajatuksiinsa miettimään perin pohjin näiden henkilöiden jokaista raivostuttavaa piirrettä tai palannut kauan sitten käytyihin keskusteluihin ja naseviin lausahduksiin joita ei silloin ollut tajunnut sanoa. Mitä enemmän Benjamin yritti olla ajattelematta Beatricea, sitä useammin hänen ajatuksensa harhautuivat naiseen yhä uudestaan ja se oli tehdä Benjaminin hulluksi. Miksi ei Aidan ollut voinut iskeä silmäänsä johonkin toiseen? Ilman Aidania Beatrice olisi jo varmasti palannut takaisin Ranskaan. Salemvillehan oli täynnä viehättäviä naisia. Huomattavasti viehättävämpiä kuin Ingram. Ei Benjamin kyllä voinut tuosta vain nimetä yhtäkään, mutta varmasti heitä oli, kun Beatrice Ingramissa ei kerran ollut viehättävyyden rippustakaan.
Huolimatta huonosti alkaneesta aamusta ja harhailevista ajatuksistaan Beatrice kerrankin muisti tarkkailla ympäristöä kulkiessaan. Sillä kertaa ei tosiaan ollut hänen vikansa, että hän oli vähällä jäädä nurkan takaa kaahaavan auton alle. Auto pysähtyi jarrut kirskuen juuri Beatricen eteen ja hän kohotti katseensa valmiina raivoamaan siitä nousevalle kuskille. Autosta nousi Benjamin Hayes. Tietenkin. Eihän Beatrice voinut hievahtaakaan Salemvillessä olematta vähällä törmätä Benjamin Hayesiin. Liikennesäännöistä jopa turhantarkka Benjamin oli kerrankin päästänyt tarkkaavaisuutensa herpaantumaan. Ja olikin sitten sattumalta ollut vähällä jyrätä ärtymyksensä syyn. Onneksi liikennettä oli vähän. Kun keskustelu kiihtyy riidaksi jo ensimmäisestä tavusta, ei enää tule ajatelleeksi auton siirtämistä sivummalle.
Riitaa oli kestänyt siinä kymmenisen minuuttia, kun se äkkiä keskeytyi. Kumpikaan kiistakumppaneista ei ollut koko aikana huomannut muita ihmisiä, jotka tuijottivat heitä ohi kulkiessaan. He eivät ylipäänsä nähneet kuin toisensa ja reippaasti punaista. Niinpä kumpikin yllättyi, kun käsi tarttui Beatricea olkapäästä, joku pyöräytti hänet taidokkaasti ympäri kuin tanssin pyörteissä ja pyyhkäisi jalat alta taivuttaessaan naisen näyttävään suudelmaan. Mieletön onnen tunne pyyhkäisi Beatricen yli kun hän näki Aidanin kasvot yläpuolellaan ja tajusi tuntevansa Aidanin kädet ympärillään. Se pyyhkäisi viimeöisen unen täydellisesti hänen mielestään, taivaan harmauden, Aidanin surullisen hymyn, putoamisen tunteen… ja Benjaminin, joka oli ottanut hänet kiinni vain hetkeä ennen kuin hän oli pudonnut vuoteestaan ja herännyt. Beatrice oli varma, että koko Salemville kuuli hänen sydämensä pamppailun, kun Aidan hymyili hänelle ja toivotti hyvää huomenta. Kevyesti ja sulavasti, kuin olisi vieläkin ollut kyse tanssista, Aidan nosti Beatricen jälleen jaloilleen ja hymyili ystävälleen.
”Anteeksi, enhän keskeyttänyt mitään tärkeää?” hän tiedusteli eikä kyllä näyttänyt tippaakaan siltä kuin olisi ollut pahoillaan mistään. Hetken Benjaminin olisi tehnyt mieli sanoa kyllä, mutta he kaikki kolme tiesivät varsin hyvin, ettei Aidan ollut keskeyttänyt kuin taas yhden tyhjänpäiväisen riidan. Ei Aidan kyllä edes vaivautunut kuuntelemaan vastausta.
”Toivottavasti et ole tehnyt suunnitelmia täksi illaksi, koska minulla on suunnitelmia meidän kummankin varalle”, hän totesi Beatricelle.
”Entä Adriana? Ja Arthur ja…”
”Adriana pärjää ihan yhtä hyvin kuin olisi pärjännyt ilman tätä koko sieppaussählinkiäkin. Mitä Arthuriin ja rakkaaseen kälyyni tulee, jos välttämättä haluat, voimme suoda pienen hetken sille, että toivomme heidän kohtelevan sieppaajiaan lempeästi.” Aidan kääntyi takaisin Benjaminin puoleen. ”Suothan anteeksi, minulla on vain vähän aikaa korvata neiti Ingramille se, että olen laiminlyönyt häntä viimeiset pari päivää. Voitte varmasti jatkaa jutusteluanne jokin toinen kerta.”
Niine hyvineen Aidan kietoi kätensä Beatricen ympärille ja alkoi kävellä tämän kanssa poispäin jättäen Benjaminin autonsa vierelle entistä pahantuulisempana ja varmana siitä, että Aidan olisi jonkin paremmankin naisen voinut itselleen löytää.
Kellarissa oli rauhallista. Tajuihinsa tullut Gregory oli siirretty portaiden alareunalta hieman sivummalle ja hän lojui nyt ohuen patjantekeleen päällä peiteltynä Arthurin takilla paremman peitteen puutteessa. Arthur oli hoitanut hänen vammansa niin hyvin kuin olosuhteisiin nähden pystyi. Uudet vangit olivat sopeutuneet hyvin tärähtäneeseen vankijoukkoon. He olivat alusta asti olleet enemmän raivostuneita kuin peloissaan, eikä se ainakaan pelon aiheita lisännyt, kun näki toisen vangin höykyttävän sieppaajia. Nyt kylmien kiviseinien sisällä oli tunnelma kuin turvapaikassa myrskyn aikaan. Kaikki olivat hiljaisia ja vain odottivat että pääsisivät palaamaan kotiin. Saksalaisen miehen käsi oli murtunut, kun hän oli lyönyt yhtä sieppaajista ja Arthur käytti Gregoryn paikkaamisesta yli jääneitä sidetarpeita sen sitomiseen. Valerie oli vetäytynyt istumaan kellarin nurkkaan ja luonut ympärilleen sellaisen yksityisyyden kehän, ettei kenellekään juolahtanut mieleen edes yrittää häiritä häntä millään lailla. Gregory makasi lattialla pää Olivian sylissä, Olivia silitteli hajamielisesti haavoittuneen miehen tukkaa hyräillen. Hänen ajatuksensa olivat tuhansien kilometrien päässä, hänen lastensa luona. Gregory kuunteli hyräilyä tuntien olonsa rauhallisemmaksi kuin vuosiin, sillä juuri sillä hetkellä hänen ei tarvinnut välittää taloudellisesta tilanteestaan, riidoista ex-vaimonsa (tai nykyisen!) kanssa eikä lintualtaasta, jonka vierellä naapurin koira mielellään kaiveli. Gregory tajusi olevansa pahasti loukkaantunut ja ankeassa kellarissa josta tuskin kovinkaan helposti pääsisi pois ja kaiken lisäksi hän oli siellä jumissa vaimonsa ex-rakastajan ja tämän vaimon kanssa, mutta silläkään ei ollut nyt mitään merkitystä nyt, kun lopultakin minnekään ei sattunut. Hän oli ainoastaan tavattoman väsynyt ja antaen lopulta väsymykselle periksi Gregory sulki silmänsä.
Olivia havahtui miellyttävistä aatoksistaan. Hän lakkasi hyräilemästä ja kumartui ammutun miehen puoleen.
"Arthur.” Kellarin toisella puolella saksalaismiehen sidettä viimeistelevä Arthur kohotti katseensa vaimonsa puoleen. Olivia vastasi katseeseen näyttäen yhä yhtä tyyneltä kuin oli koko sieppausepisodin aikana ollut, mutta Arthur erotti pienen värähdyksen hänen äänessään. ”Hän lakkasi hengittämästä.”
Shane oli huolissaan ja lisäksi Shane oli ahdistunut, koska oli huolissaan väärästä asiasta. Shane ei nimittäin ollut huolissaan vanhemmistaan. Dawn ei ollut huolissaan. Aidan ei ollut huolissaan. Adriana oli huolissaan, mutta ainoastaan Caillen pariskunnan puolesta. Kaikki Shanen ympärillä Sheilaa lukuun ottamatta olivat ehdottoman varmoja siitä, että Arthur ja Olivia palaisivat kotiin tuota pikaa ja ilman naarmuakaan, joten Shanen oli todella helppoa alkaa itse ajatella samoin. Niinpä hän ei ollut huolissaan vanhemmistaan. Hän oli huolissaan Mayasta. Shane olisi antanut mitä vain, jos olisi voinut varmuudella sanoa Mayalle, ettei tällä ollut mitään syytä pelätä, mutta ei hän voinut. Shane pystyi vain olemaan Mayan tukena. Paremmin kuin Nick, sillä toisin kuin Shanella, ei Nickillä voinut olla aavistustakaan siitä, miltä Mayasta nyt tuntui. Shanea ahdisti sekin. Jos nuo kaksi rakastivat toisiaan, Shane ei tahtonut mennä heidän väliinsä, mutta jotenkin hän tuntui ajautuneen siihen. Shane tuijotti puhelintaan ja mietti, soittaisiko Mayalle. Vierähti tunti ja hän tuijotti puhelintaan yhä. Shane päätti hakea neuvoa korkeammilta voimilta. Hän sulki silmänsä, otti ensimmäisen lehden, joka käteen osui, avasi lehden satunnaisesta paikasta ja tökkäsi sormella satunnaista kohtaa kyseisellä aukeamalla. Todennäköisesti vain jokin julkkisjuoru, Shane arveli, koska tiesi kyllä minkä laatuisia lehtiä heidän talostaan todennäköisimmin löytyi, mutta hän oli väärässä. Lehti oli täynnä koko sivun peittäviä mainoksia ja sekavasti aseteltuja juorujuttuja runsain salakuvin varustettuna, mutta hän oli onnistunut välttämään ne kaikki ja tyrkännyt sormensa erään tietyn harmittavanpuoleisen sanan päälle. Ystävävyöhyke (Friend zone). Ehkä hän soittaisi Mayalle vähän myöhemmin.
Maya rynnisti kesähuvilan läpi kuin hirmustunut sarvikuonolauma - aika hyvä saavutus yhdeltä ainoalta hennolta ihmiseltä muuten – ja pamautti auki Sydneyn työhuoneen oven. Sydney luki kaikessa rauhassa jotain iäkkäänpuoleista kirjaa.
”Kuinka voit lukea nyt??” Maya rääkäisi närkästyneenä.
”Tapan vain aikaa ennen kuin aika tappaa minut”, Sydney totesi tyynesti.
”Etkö kuullut? Lunnasvaatimus tuli!”
”Kuulin kyllä. Kymmenen tuhatta dollaria henkeä kohti, melkoisen vähän. Eivät liene ammattimaisia sieppaajia.” Sydney nousi laittamaan kirjan takaisin hyllyyn.
”No?!”
”Niin?”
”Maksa ne lunnaat!!”
”En.”
”Miksi et? Sinulla on rahaa vaikka kuinka!”
”En maksa lunnaita, koska jos teen niin ja sieppaajat saavat mitä haluavat, heillä ei ole enää vangeilleen mitään käyttöä. Tahdon sekä isänne että hänen vaimonsa elävinä kotiin.”
”Ei heillä ole mitään käyttöä isälle siinäkään tapauksessa ettei kukaan maksa!” Maya rääkäisi marssien pöydän ympäri sättimään Sydneytä kasvotusten. Sydney antoi hänen raivota aikansa, ei ollut järkevää tai hänen tapaistaan alkaa huutaa toisen päälle. Kun Maya sitten lopulta hiljeni kirosanavarantonsa hetkellisen loppumisen vuoksi ja Sydney aikoi vastata syytöksiin, hän ei saanutkaan sanottua mitään. Kalpean miehen silmät lasittuivat hetkiseksi ja hän horjahti kirjahyllyä vasten ennen kuin sai itsensä taas koottua.
”Kuoletko sinä?” Maya kysyi yllättyneenä. Sydney hymyili heikosti.
”Toki, mutta en riittävän aikaisin, jotta ehtisitte perinnöllä kustantaa lunnaat.”
Maya aikoi tiuskahtaa siihen jotain, mutta tunsi itkun nousevan kurkkuunsa ja peläten, että Sydney saattaisi kuulla sen hänen äänestään, hän pysyikin vaiti. Auottuaan suutansa muutaman kerran typerän näköisenä päästämättä pihaustakaan, Maya lopulta päästi kummallisen kovaäänisen rääkäisyn, joka on tyypillinen kaikille turhautuneille teini-ikäisille, kääntyi kannoillaan ja marssi ovet paukkuen tiehensä. Sydney huokaisi, valikoi hyllystä toisen kirjan ja istui alas aikaa tappamaan.
osa 23
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti