Ellakors 11b

osa 1a
osa 11a

Kesäkuu 1886

Ellakors nukkui. Se seisoi kallioisessa maastossa hivenen kallellaan. Aluksen jalat olivat kaikki lakanneet liikkumasta samalla hetkellä, useat niistä kesken askeleen. Moottorit olivat seisahtuneet aivan yhtä yllättäen. Melkein kuin aika olisi pysähtynyt. Melkein. Kellot nakuttivat yhä eteenpäin ja ihmiset lojuivat uneen vaipuneina kuka missäkin. Herra Qayin, joka ei ollut pysähtynyt kuten koneet eikä nukahtanut kuten ihmiset, kulki ympäri alusta etsien tapahtuneelle selitystä. Hän löysi jotain, joka hänen laillaan ei ollut kone eikä ihminen. Olento seisoi selin herra Qayiniin. Se oli onnistunut käynnistämään erään aluksen tietokoneista ja olennon läpikuultavan ruumiin läpi Qayin saattoi nähdä kuinka ruudulla vilistivät tiedot kaikista aluksen aikaisemmista harharetkistä.
  ”Voinko auttaa?” Tietokone sammui, kun olento lakkasi suomasta sille huomiotaan ja kääntyi yllättyneenä katsomaan Qayinia.
  ”Sinä näet minut”, olento henkäisi ja tuijotti aeriaalia niin tiiviisti, että kuka tahansa toinen olisi siitä jo hermostunut.
  ”Ilmiselvästi.”
  ”En ole vuosisatoihin tavannut ketään, joka pystyy näkemään minut.”
  ”Oletteko kokeilleet jättää heidät tajuihinsa?” Qayin ehdotti ja olento vilkaisi nukkuvia ihmisiä, jotka kansoittivat huoneen lattiaa.
  ”Ensimmäisen puolentuhannen aluksen ajan. Sitten kyllästyin. Nyt minä vain pysäytän ne siksi aikaa, kun tutkin niiden tiedostot.” Ellakorsin jäljelle jääneiden lokien tutkiminen ei kuitenkaan enää kuulunut osaksi olennon päiväsuunnitelmia. ”Sinä tulet minun mukaani”, se sanoi herra Qayinille eikä kyseessä ollut pyyntö tai käsky, vaan toteamus.
  ”En.”
  ”Sinä tulet mukaani ja jätän nämä muut eloon.”
  ”Jos katoan yllättäen, he tulevat etsimään minua.”
  ”No onpa sinulla suuret luulot itsestäsi”, olento tuhahti eikä selvästikään tullut ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että aluksen ihmiset olisivat yhtä kiinnostuneita aeriaalista kuin hänkin.
  ”Ei minusta. Heistä. Heillä on merkillinen taipumus välittää jopa sellaisista kuin minä”, Qayin selitti. Olennon mielestä asia ei ollut ongelma.
  ”Siinä tapauksessa tulet mukaani ja minä tapan nämä muut”, olento totesi. Sillä oli hyvin heikko käsitys siitä, kuinka neuvottelut toimivat.
  ”Voin tulla mukaanne, jos herätätte herra Rothin ja annatte minun selittää hänelle, että aion lähteä.” Olento harkitsi ehdotusta. Sen mielestä oli käsittämätöntä, että ihmiset välittäisivät tai edes huomaisivat, jos yksi heistä katoaisi – heitä oli sentään aluksella yli kaksisataa ja olento tiesi, että muualla ihmisiä oli vielä paljon enemmän. Mutta jos Qayin kuitenkin oli tässä asiassa oikeassa…
  ”Ei. Hän ei kuitenkaan suostuisi. On varmempaa tappaa kaikki.”
Herra Qayinilta vei melkoisen kauan saada olento ymmärtämään, että saisi hänet mukaansa elossa vain, jos se antaisi ihmisten lähteä. Varmistaakseen, ettei kukaan palaisi etsimään herra Qayinia, kaikki tiedot hänestä pyyhittiin heidän muisteistaan ja aluksen tiedostoista. Se oli toiminut hyvin jonkin aikaa.

Tammikuu 1886 

  ”Hän joutui eroon omistaan vuosisatoja sitten ja on odottanut heitä täällä siitä lähtien. Kukaan ei ole pystynyt näkemään häntä tai kuulemaan häntä”, Qayin selitti.
  ”Ymmärrän, että moinen saattaa aiheuttaa pienimuotoisen eksistentiaalisen kriisin”, tohtori myönsi.
Kaikki kolme – Qayin, tohtori ja Ironside – tuijottivat olentoa, joka lähestyi hiljaa ja niin täynnä raivoa, että sen melkein odotti alkavan salamoida. Vain Hamrick, joka seisoi kolmikon ja olennon välissä ei nähnyt olentoa. Muiden huutamat varoitukset olivat jokseenkin hyödyttömiä, kun hän ei voinut ymmärtää mitä olisi pitänyt varoa. Olento paiskasi Hamrickin tieltään kuin räsynuken.
  ”Menen varmistamaan, että hän on kunnossa”, Ironside sanoi, kun tohtori oli aikeissa lähteä auttamaan Hamrickia. Niin ikävältä kuin Hamrickin ilmalento olikin näyttänyt, Qayin vaikutti Ironsiden mielestä olevan enemmän lääkärin tarpeessa. Kaikeksi onneksi Ironside oli oikeassa ja Hamrick oli enemmän säikähtänyt kuin loukkaantunut.
  ”Mitä kummaa tapahtui?” hän kysyi järkyttyneenä. ”Mitä he katsovat?” Ironsiden massiivisen selän takaa Hamrick näki herra Qayinin ja tohtori Spinerin tuijottamassa tyhjää.
  ”Se olento, joka vei herra Qayinin, on hieman pahantuulinen”, Ironside selitti.
  ”Mikä olento?”
  ”Sininen kummitus.”
  ”Sininen kummitus? Siis verrattuna kaikkiin muihin kummituksiin, jotka olet tavannut?” Hamrick kysyi aavistus hysteriaa äänessään.
  ”Olen aina ajatellut, että kummitukset ovat oletuksena valkoisia”, Ironside vastasi järkevästi ja auttoi Hamrickin pystyyn.
Heidän takanaan väärän värinen kummitus raivosi herra Qayinille. Se lepatti kuin liekki ja sen ääni katosi kuuluvista samaan tahtiin. Tohtori Spiner ei osannut sanoa, oliko olento luonnostaan häilyväinen vai oliko ongelma siinä, ettei hän kyennyt näkemään ja kuulemaan olentoa koko ajan. Tilapäisestä ja satunnaisesta kuulovaikeudesta huolimatta tohtori Spinerin oli helppo ymmärtää huutamisen pääasiallinen sisältö: olento oli hurjistunut, koska Ellakors oli palannut.
  ”He muistivat ja tulivat etsimään minua, niin kuin sanoin todennäköisesti käyvän”, Qayin huomautti kummitukselle sovittelevasti. ”Nyt, kun he tietävät mitä tapahtui, he voivat lähteä.” Tämä olisi saattanut rauhoittaa olennon, ellei tohtori olisi ollut toista mieltä.
  ”Ei.”
  ”Herra Spiner.” Herra Qayin sai mahdutettua paljon sisältöä noihin kahteen sanaan. Kuten ne 249 henkeä, jotka hän oli yrittänyt pelastaa jäämällä kummituksen seuraksi ja kuukaudet, jotka hän oli heidän vuokseen virunut elinkelvottomassa luolassa. Sen, kuinka turhaa tuo kaikki oli ollut, jos tohtori nyt järjestäisi heidät hengiltä.
  ”Missä itsesuojeluvaistosi on?” Tohtori Spiner kysyi aeriaalilta ja kysymys oli oikeutettu, sillä Qayinilla ei ollut mitään mahdollisuutta selviytyä enää pitkään, jos he nyt jättäisivät hänet.
  ”Missä Teidän on?” Qayin kysyi vuorostaan ja tämänkin kysymys oli yhtä lailla oikeutettu. Hän ei sillä hetkellä ollut vaarassa tulla hajotetuksi atomeiksi.
  ”Uhraa yksi ja pelasta 249, vai?” tohtori kysyi välittämättä olennosta, joka onneksi oli niin kiukkuinen, että kulutti yhä aikaansa kuvailemassa varsin värikkäästi, mitä aikoi tehdä Ellakorsin miehistölle sen sijaan, että olisi oikeasti tehnyt heille jotain.
  ”Ei. Minun hengelläni ei ole numeerista arvoa”, Qayin huomautti. Tohtorilla ei riittänyt kirosanat kertomaan mitä hän siitä laskutavasta ajatteli. Hän odotti, että olento hetkeksi keskeytti vuodatuksensa ja ilmoitti sille heidän palaavan takaisin alukselleen.
  ”Otamme hänet mukaan, koska hän kuolee, jos jää tänne”, tohtori Spiner huomautti tyynesti, mutta puhuen melko nopeasti antaakseen kummitukselle mahdollisimman vähän aikaa hermostua yksittäisestä sanasta ja siirtyä uhkauksista tekoihin.
  ”Ei hän kuole. Minä pidän hänet elossa”, olento tiuskaisi ja loisti hetken tavallista kirkkaampana.
  ”Et tee sitä kovin hyvin”, tohtori totesi tylysti. ”Voit ehkä pitää sydämen sykkimässä ja pakottaa ilmaa hänen keuhkoihinsa. Edes sinä et kuitenkaan pysty loputtomiin estämään häntä kuolemasta.” Olento tuijotti heitä hetken leimahdellen kuin liekki ja katosi sitten sanaakaan sanomatta. Tohtori odotti hetken, mutta kun mikään ei osoittanut, että olento olisi ollut yhä paikalla näkymättömänä ja he pysyivät kaikki mitä suurimmassa määrin hengissä, hän lopulta antoi Ironsidelle merkin tulla apuun. Ironside nosti kuihtuneen aeriaalin kevyesti syliinsä ja tohtori itse tuki hermostunutta ja mustelmaista Hamrickia heidän lähtiessään takaisin alusta kohti. Luolan suulla Ironside jäi hetkeksi jälkeen.
  ”Kummitus sanoi, että meidän pitää pysytellä täällä, kunnes herra Qayin pystyy taas selviytymään omin voimin”, Ironside kertoi päästyään lopulta taakkoineen takaisin maan päälle. ”Se ei pysty pitämään häntä hengissä kovin pitkän matkan päästä eikä halua lähteä täältä siltä varalta, että hänen väkensä sattuisi palaamaan.”
  ”Hyvä tietää”, Spiner totesi ja päätti, että heidän pitäisi laittaa tapahtuneesta tieto kaikille ETM:n aluksille, jotta ne osaisivat ohjata muut kummitusolennot tämän yksilön luo, mikäli sellaisia sattuisivat kohtaamaan. Liika yksinäisyys ei tehnyt hyvää kenellekään.

Herra Qayin lojui jälleen kerran Ellakorsin sairasosastolla. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hän vaikutti rauhalliselta, joten hän joko lepäsi omalle lajilleen tyypilliseen tapaan, tai oli liian huonokuntoinen kärsiäkseen unista, jotka kaikkia nukkumista yrittäviä aeriaaleja vainosivat.
  ”Lupasin rouva Hahnille, että pitäisin hänestä huolta ja tässä hän taas on”, hoitaja Coradine tunnusti tohtorille, kun hänen potemansa syyllisyydentunne kasvoi liian suureksi, jotta siitä olisi voinut pysyä hiljaa.
  ”Ette muistaneet häntä”, tohtori Spiner huomautti. ”Kukaan meistä ei muistanut häntä. Ettekä voi suojella häntä häneltä itseltään.”
  ”Juuri häneltä itseltään minuun piti häntä suojella”, hoitaja puuskahti turhautuneena, mutta jätti aiheen enemmän setvimisen sikseen, kun kapteeni Roth tuli katsomaan kadonnutta ja puhumaan tohtorin kanssa.
  ”Joten herra Qayin lähti aluksesta keskellä erämaata, jossa edes hyönteiset eivät selviä hengissä, koska yksinäisyydestä kärsivä kummitus kaipasi seuraa?” Kapteeni Roth kysyi kuultuaan kunnon selostuksen tapahtuneesta. Hän katseli aeriaalia voimatta käsittää, että he olivat voineet unohtaa jonkun niin kummallisen. Se oli melkein yhtä outo ajatus, kuin jos olisi unohtanut Walshin.
  ”Niin. Se ei oikeastaan halunnut vahingoittaa häntä, se vain ei tajunnut, että jotkin olennot tarvitsevat ravintoa elääkseen.” Tohtorin oli pakko myöntää, että tästä väärinkäsityksestä huolimatta olento oli siihen saakka pitänyt aeriaalin hengissä hämmästyttävän hyvin ja teki niin edelleen – heidän itsensä ei ollut tarvinnut tehdä juuri muuta kuin laittaa Qayin tiputukseen.
  ”Ja sinä ja Ironside pystyitte näkemään tämän olennon vain kun herra Qayin koski teitä.”
  ”Siltä se vaikutti. Hamrick ei nähnyt mitään vaikka oli aivan olennon vieressä, eikä meistä kumpikaan nähnyt sitä, kun olimme kauempana Qayinista.” Miehet siirtyivät sairastuvan ulkopuolelle.
  ”Kenen arvelet pyyhkineen meidän muistimme?” Roth pohti. ”Se olento?”
  ”En usko, että se olisi välittänyt varoa aivovammojen aiheuttamista”, tohtori yritti muistaa mitä Qayin itse oli asiasta sanonut, mutta se osuus keskustelusta oli mennyt niin nopeaan.
  ”Ajatus kävi minunkin mielessäni. Joten, herra Qayin on todennäköisin syypää”, kapteeni Roth päätteli. Tohtori epäröi hetken ennen kuin vastasi: ”Tiedämme aeriaaleista ja heidän kyvyistään kovin vähän.”
  ”Tuntuu ettemme oikeastaan tiedä herra Qayinista senkään vertaa”, kapteeni huomautti vuorostaan. He olivat keskustellessaan siirtyneet käytävän puolelle ja nyt kapteeni kääntyi katsomaan sairasosaston ovea, jonka toisella puolen heidän puheenaiheensa lojui, ja saattoi tulla vain yhteen lopputulokseen: he tiesivät tarpeeksi.

Loppujen lopuksi herra Qayinilta vei vain joitakin päiviä voimistua riittävästi, jotta matka saattoi jatkua ja sen jälkeen päiviä kului vielä muutama lisää, ennen kuin tohtori Spiner arveli, että olisi turvallista lähteä. Kaikki hänen potilaansa olivat aina olevinaan todellista terveempiä, eikä hän aikonut ottaa minkäänlaista riskiä. Odottelun aikana viimeistenkin miehistön jäsenten muistit hiljalleen palautuivat. Kukaan ei enää tässä vaiheessa valittanut kotiinpaluun viivästymisestä. Olisi mukava ajatella, että kaikki vain olivat niin ystävällisiä sieluja, etteivät halunneet kiirehtimällä vaarantaa yhdenkään elävän olennon henkeä. Todellisuudessa hiljalleen ympäriinsä kiertävät huhut koskien eri variaatioita aiheesta ”miksi emme ole kaikki nyt atomeina” varmistivat, ettei kukaan kehdannut valittaa, vaikka mieli olisi tehnytkin. Ihmiset ovat ihmisiä Ellakorsillakin.

osa 12