Amaranthe 6

Aikataulusta poiketen ylimääräinen roska tällä viikolla koska...

...minua vain huvittaa kuluttaa aikaani tähän tyhjänpäiväisyyteen juuri nyt.

...rinsessa oli kovin lyhyt.

...jossain vaiheessa välistä jäänyt maanantaijulkaisu on sotkenut aikatauluni.

...juuri siksi.

...tämä on minun lookini ja teen mitä haluan.

Jos kahjo sekoilee blogissa, eikä kukaan ole sitä lukemassa, onko se silti kahjoa? 

osa 1
osa 5

Kotiin pääsyn toivon hieman hiivuttua Amaranthe oli alkanut lähteä harharetkilleen lähinnä seuraa etsimään ja tavallisesti suuntasi kulkunsa kylään, jossa eräs tietty vanha herra mielellään kertoili hänelle kaikenlaista soopaa. Vietettyään suuren osan päivää ja iltaakin kuunnellen juttua öhkömönkiäisistä, joita kuulemma asui lähimetsissä (”Ne ovat oikeasti kirottuja menninkäisiä, tiedätkös.”), Amaranthe oli jo kulkemassa kartanon suuntaan samalla kun odotti kyytiään saapuvaksi. Keskiyö oli lähestymässä, kylä oli jäänyt kauas taakse ja Amaranthe totesi kulkeneensa harhaan, sillä tie muuttui kapeaksi poluksi ja katosi lopulta kokonaan pensaiden sekaan. Hän ei ollut huolissaan. Amaranthe ei voinut eksyä niin perusteellisesti, että noidan vaunut eivät häntä löytäisi. Amaranthea ei kuitenkaan suuresti kiinnostanut tarpoa pensaikossa, joten hän kääntyi ympäri päästäkseen takaisin tielle. Pensaikosta kuului rapinaa. Pensaikosta kuului aina rapinaa. Tällä kertaa rapinan vain aiheutti valtava eläin, joka kävi Amaranthen kimppuun ennen kuin prinsessa ehti kunnolla nähdä mikä se oli. Öhkömönkiäinen varmaankin. Amaranthe potkaisi olentoa ja vinkaisten se irrotti otteensa Amaranthen raadellusta käsivarresta. Koira. Tavallinen suuri ja häijynlainen koira. Koiran perässä tuli kaksi muuta rapistelijaa ja ne osoittautuivat tavallisiksi suuriksi ja häijynlaisiksi ihmisiksi. Toinen miehistä tarttui koiran kaulapantaan ja esti sitä käymästä uudestaan Amarantheen kiinni. Miehet katsoivat Amaranthea niin epämiellyttävästi hymyillen, että prinsessa olisi mieluummin kokeillut onneaan koiran kanssa. Hän pohdiskeli juuri mitä kannattaisi potkaista seuraavaksi, kun miesten ilmeet muuttuivat niin järkyttyneiksi, että Amaranthe tiesi katsomattakin mitä hänen selkänsä taakse oli ilmaantunut. ”Siinähän kyytini jo saapuikin”, hän totesi tyynesti, käänsi miehille selkänsä ja nousi noidan vaunuihin äärimmäisen tyytyväisenä siitä, että kaikki kolme öhkömönkiäistä jäivät kauas taakse.

Vaunut kaarsivat kartanon oven eteen kuten aina ennenkin, mutta tällä kertaa niiden ovi avautui ennen kuin Amaranthe ehti koskeakaan siihen ja hän huomasi katselevansa noidan palaneisiin kasvoihin. Noita ojensi Amaranthelle ehjän kätensä ja auttoi tämän vaunuista. Kumpikaan ei sanonut mitään. Amaranthe kulki noidan ohi sisälle, meni suoraan olohuoneeseen ja lysähti ensimmäiseen kohdalle osuneeseen nojatuoliin. Noita tuli hänen perässään, polvistui Amaranthen jalkoihin ja otti tytön vaurioituneen käden omiinsa. Amaranthe ei vastustellut, ei uskaltanut hiiskahtaakaan eikä katsoa mitä noita teki. Hänen kätensä tuntui yhtä aikaa viiltävän kylmältä ja miellyttävän lämpimältä ja sitten ei yhtään miltään. Noita irrotti otteensa ja nousi ja Amaranthe uskalsi katsoa. Hänen pukunsa hiha oli yhtä rikki ja verinen, mutta kädessä ei ollut jälkeäkään. ”Se näyttää nyt ehjältä mutta kudokset muistavat yhä olevansa vaurioituneita. Kannattaa varoa sitä muutama päivä.” Amaranthe liikautti kättään ja kyllä, hän saattoi yhä tuntea vastasuljetut haavat jossain syvällä pinnan alla, mutta hän tunsi myös, että käsi tulisi ennalleen, mikä ei ilman noidan apua olisi ollut mahdollista. Noita nousi lähteäkseen. Amaranthe katsoi hänen peräänsä miettien, eivätkö hänen kasvojensa vammat olleet levinneet? ”Kiitos.” Amaranthe huusi noidan perään mutta tämä ei osoittanut millään lailla kuulleensa sitä. Amaranthe istui vielä jonkin aikaa yksin ja meni sitten nukkumaan. Seuraavana päivänä ovi oli lukittu. Amaranthe ei enää päässyt pois.

Kun ei päässyt vaeltamaan Amaranthe alkoi tutkia noidan kirjastoa. Hän tutki loitsukirjoja löytääkseen keinon avata ulko-oven tai vaikkapa saman tien portaalin suoraan kotiin. Hän tutki karttoja löytääkseen niistä lähiseudun kylät ja oman sijaintinsa ja siten tien Aquileaan ja sätti itseään, kun ei ollut mokomaa ennen tullut ajatelleeksi. Hän ei voinut siivota, koska joutui varomaan kättään, mutta kun hän oli jo ehtinyt myllätä kartanosta suurimman osan ennen harharetkiään, sillä ei ollut niin suurta merkitystä. Amaranthe kokeili yhä ovet ja ikkunat aina ohi kulkiessaan mutta yksikään ei auennut. Muutaman päivän päästä Amaranthe tajusi ettei ollutkaan enää yksin. Noita oli kotona, vaikkakin Amaranthe näki hänet sen verran harvoin ettei tiennyt asuiko mies siellä vai kävikö vain. Kartanossa kävi myös vieraita; pelokkaita ihmisiä, jotka olivat tulleet pyytämään apua noidalta. Amaranthe yritti selvittää mistä nämä ihmiset pääsivät sisään livahtaakseen samaa tietä ulos, mutta tuloksetta. Nämä ihmiset kohtelivat Amaranthea pelokkaalla kunnioituksella eikä Amaranthe osannut päättää kumpi oli hänestä järkyttävämpää: ihmiset, jotka luulivat häntä noidan taloudenhoitajaksi vai ihmiset, jotka luulivat häntä tämän vaimoksi. Kukaan ei luullut häntä noidan sisareksi. Kukaan ei varmaan osannut ajatella että kenelläkään noidan tapaisella olisi lähisukulaisia. (Vaimon nyt sai kuka tahansa.) Kukaan ei myöskään kuvitellut Amaranthea itse noidaksi, mikä oli Amaranthen mielestä harmittavaa. Kukaan ei kuitenkaan todella tiennyt minkälainen oli tämä noita, jota he tulivat tapaamaan, joten miksi kukaan ei luullut Amaranthea häneksi?

Joistain vieraista Amaranthe sai huviakin, kuten mies, joka luottamuksellisesti kertoi hänelle, että noidalla oli Aquilean kuninkaan tytär vankina. Tyttö oli kuulemma jumalaisen kaunis ja hyveellinen. Amaranthe kertoi miehelle, että kuninkaantytärtä pidettiin itäsiivessä lukitussa kamarissa, jota vartioi hirmuinen lohikäärme. ”Yritin pelastaa hänet sieltä kerran, mutta lohikäärme sai minut kiinni, ja rangaistukseksi noita repi käteni irti ja söi ne illalliseksi.” Mies katsoi Amaranthea kauhusta sekapäisenä, huomaamatta hänen kahta hyvin paikoillaan olevaa kättään ja luikahti jonnekin kartanon uumeniin päätettyään ettei oikeastaan tarvinnutkaan noidan apua niin kovin paljon.

Kerran Amaranthe osui paikalle juuri kun noita oli neuvottelemassa avun hakijan kanssa. Hän ei ehtinyt kuulla mistä oli kyse, kun noita jo lähetti miehen takaisin kotiin ja komensi Amaranthen mukaansa. Amaranthe seurasi noitaa ulos, missä vaunut odottivat. Noita pysyi hiljaa koko matkan ajan ja Amaranthe noudatti esimerkkiä, tukahduttaen halun udella matkan syytä ja määränpäätä. Vaunut seisahtuivat komean kartanon eteen ja heidät päästi sisään hovimestari, joka selvästi olisi halunnut kysyä kysyä kuka Amaranthe oli (ja kuinka he ehtivät paikalle ennen apua hakemaan lähtenyttä palvelijaa), mutta oli liian ammattilainen toteuttaakseen mielihalunsa. Heidät johdatettiin hämärään huoneeseen, missä kovin harmaan oloinen mies oli hautautuneena runsaiden peittojen alle. Amaranthe pysytteli hissukseen syrjässä kun noita tutki miehen, jonka sairaus osoittautui myrkytyksen aiheuttamaksi. Amaranthe pani merkille, että mies näytti asian vuoksi järkyttyneeltä, mutta ei yllättyneeltä.
  ”Voin parantaa sinut, mutta ensin tarvitsen maksun”, noita sanoin ottaen esille pienen pullon, jossa oli jotain kauniisti kimmeltävää sinistä ainetta. ”Kaksi nimeä.” Sairastunut näytti helpottuneelta. ”Siinäkö kaikki? Mitä nimiä tarvitsette?”
  ”Myrkyttäjienne nimet.”
  ”En minä tiedä kuka minut on myrkyttänyt!” Mies protestoi ja vähän aikaa Amaranthe jo luuli, että mies närkästyisi itsensä hengiltä. Vastalauseille ei näyttänyt tulevan loppua ollenkaan.
  ”Tiedät kyllä hänen tarvitsevan niiden kahden nimet, joista eniten välität”, Amaranthe huomautti kyllästyttyään kuuntelemaan. ”Muuten et vaivautuisi marmattamaan asiasta noin pitkään.” Sairas mies katsoi surkeana vuoroin Amaranthea, joka ei jaksanut näyttää myötätuntoiselta, vuoroin noitaa, joka yhä odotti. Lopulta mies antoi noidalle lastensa nimet, noita antoi miehelle parantavan pullon. Kun noita ja Amaranthe lähtivät ankeasta huoneesta mies näytti vielä harmaammalta kuin heidän saapuessaan.

osa 7