Amaranthe 9

osa 1
osa 8

Mies avasi silmänsä, muisti kuka oli ja toivoi, ettei olisi tehnyt kumpaakaan. Kunhan oli ensin onnistunut hyväksymään vallitsevan tilanteen kaikessa epämiellyttävyydessään, miestä alkoi askarruttaa eräs kysymys, joka jossain muodossa askarruttaa kaikkia toisinaan. Lyhyesti tämä kysymys oli ’miksi’. Tarkemmin ottaen miestä kiinnosti tuolla hetkellä nimenomaan miksi oli hengissä, eikä siinä ollut kyse mistään syvällisestä pohdiskelusta. Miehen viimeiset muistot olivat hyvin selkeitä ja hän todella tahtoi tietää miksi kukaan ei niiden muistikuvien ja tämän hetken välisenä aikana ollut tappanut häntä.

Amaranthe heräsi salongin sohvalta hiipuvan takkatulen äärestä. Noita istui hänen jalkopäässään eikä Amaranthe edes hätkähtänyt hänet nähdessään. Hän oli jossain vaiheessa huomaamattaan tottunut tämän ulkonäön puutteeseen.
  ”Mistä se arkku oikein oli peräisin?” Amaranthe kysyi. Hän ei tiennyt mitä oli tapana jutustella ihmisten kanssa, jotka ovat viettäneet viimeiset kolme päivää tiedottomana, joten hän ei jutustellut mitään vaan meni suoraan asiaan.
  ”Nekromantikko lähettää minulle viehättäviä pikku otuksiaan aina kun suinkin pystyy siinä toivossa, että jokin niistä onnistuisi tappamaan minut. Tavallisesti vain yhden vuosittain, koska hän ei tahdo ottaa riskiä, että jokin niistä onnistuisi ensin tappamaan hänet itsensä.” Noita katsoi Amaranthea niin pitkään, että prinsessalle tuli epämiellyttävä olo. ”Miksi olet yhä täällä?”
  ”Koska isäni tarvitsi apua pitääkseen kuolleiden armeijan poissa Aquileasta.” Amaranthe sanoi hämmentyneenä.
  ”Miksi olet yhä täällä?” Noita toisti. Hän tiesi aivan hyvin, että oli mennyt useita päiviä joiden aikana mikään ei olisi estänyt Amaranthea lähtemästä, eikä kukaan olisi ilmestynyt hakemaan häntä takaisin.
  ”En minä voinut vain jättää sinua”, Amaranthe vastasi närkästyneenä.
  ”Se olisi ollut huomattavasti vähemmän vaivalloista kuin tänne jääminen”, noita huomautti. Ei hän itsekseen ollut siirtynyt eteishallista vuoteeseen. ”Olisit myös voinut tappaa minut ja palata kotiin sankarina. Olen havainnut sen hyvin suosituksi toimintatavaksi vangittujen kuninkaallisten keskuudessa.”
  ”Ei olisi tullut mieleenikään!” Amaranthe kivahti nyt jo jokseenkin järkyttyneenä.
  ”Huomasin. Kasvatuksessasi täytyy olla jotain vikaa.” Noita totesi rauhallisesti ja lisäsi: ”Lähetän sinut kotiin huomenna.” Amaranthe ei ollut uskoa korviaan. ”Heitätkö minut ulos? Miksi?”
  ”Sinun pitäisi olla vankini. Jo siinä että kutsut vapauttamistasi ulosheittämiseksi on riittävästi syytä.” Amaranthe oli kiukkuinen ja tuli vielä kiukkuisemmaksi, koska noita oli oikeassa – hänen olisi kuulunut olla iloinen ja kiitollinen. ”Miksi juuri nyt?”
  ”En ymmärrä sinua joten en voi luottaa sinuun. Nekromantikko lähettää vielä jonkun tarkistamaan millaista jälkeä hänen pikku lemmikkinsä sai aikaan ja kun niin tapahtuu en tahdo sinua seisomaan selkäni taakse. En tahdo sinua tänne.” Asia selvä. Amaranthe pääsisi kotiin, hänen ei tarvinnut sitä varten paeta ja ainoa asia jota kannatti surra oli, että hänellä oli jäänyt kellarin siivous puolitiehen (Amaranthe inhosi jättää asioita kesken). Eräs asia piti kuitenkin vielä hoitaa.

Amaranthe jätti noidan salonkiin. Hän marssi päättäväisenä suureen saliin, suoraan erään seinän vierustalla olevan hyllyn luo ja nappasi hyllyllä jo pitkään pölyä keränneen koristeellisen, hopean värisen avaimen. Vauhtiaan hidastamatta hän suuntasi kulkunsa itäsiipeen, etsi sieltä sen ainoan oven, jota ei ollut kertaakaan edes yrittänyt avata ja sujautti avaimen ovessa olevaan lukkoon. Avain kiertyi lukossa vähääkään vastustelematta ja Amaranthe työnsi oven auki. Kyseinen huone, mystinen, kielletty huone oli aivan tavallinen makuukamari. Käyttämätön, pölyinen makuukamari ja vieläpä harvinaisen tylsästi sisustettu. Ei massiivisia koristekaiverrettuja vaatekaappeja, ei raskaita kapioarkkuja, ei komeaa katosvuodetta vaan pelkkiä käytännöllisiä ja varsin koruttomia kalusteita. Avotakka ja kipinöiden polttamia jälkiä lattiassa sen edustalla. Amaranthe tuijotti huonetta niin ihmeissään ettei osannut edes olla pettynyt.
  ”Ei sitä mitä odotit?” Noita oli ilmestynyt hänen taakseen tavanomaiseen äänettömään tapaansa.
  ”Tämä on ihan tavallinen huone. Olen siivonnut tusinoittain ihan samanlaisia huoneita kuin tämä”, Amaranthe sanoi hiljaa osaamatta muotoilla ihmetystään kysymykseksi.
  ”Halusin vain nähdä kauanko kestää ennen kuin uteliaisuutesi ottaa vallan”, noita vastasi kysymykseen, jota Amaranthe ei osannut esittää. ”Kauemmin kuin osasin odottaa.”

Sinä iltana Amaranthe kävi vielä läheisessä kylässä hyvästelemässä tarinoita kertoilevan miehen. Noita ei luonnollisesti vaivautunut estämään häntä, kun oli muutenkin päästämässä hänet pois. Hyvästelyssä kesti odottamattoman kauan, koska ensin piti kuunnella pitkät jutustelut kaukaisessa maassa asuvista kohilohkeista (ne ovat kirottuja, tiedätkös), mutta Amaranthe palasi silti kartanoon kauan ennen keskiyötä ja seuraavana aamuna hän istui yksin vaunuissa matkalla kotiin. Noita ei ollut vielä aivan toipunut nekromantikon hyökkäyksestä eikä siksi ollut voinut lähettää Amaranthea kotiin portaalin kautta. Vaunut kulkivat tasaista tahtia pysähtymättä kunnes saapuivat kuningas Robertin linnalle. Siellä ne seisahtuivat siksi aikaa, että raihnaisinkin prinsessa olisi ehtinyt poistua ja lähtivät sitten paluumatkalle. Prinsessa vain ei ollut vaunuissa enää niiden saavuttua linnan luo.

Pehmustettu vaununpenkki oli yllättäen muuttunut pehmustamattomaksi puulattiaksi ja jossain Amaranthen yllä häilyivät kasvot, jotka eivät aivan onnistuneet peittämään voitonriemuista ilmettään. Keikkumisesta ja tärinästä Amaranthe päätteli olevansa yhä vaunuissa, mutta ei niissä, joissa hänen olisi pitänyt olla. Vaunuissa leijuvasta hennosta mädäntyneen hajusta hän päätteli edelleen näiden väärien vaunujen kuuluvan nekromantikolle. Hän nousi istumaan vaunujen toista matkustajaa vastapäätä ja pyyhki huolettomasti pölyt puvustaan.
  ”Et sitten ollut riittävän voimakas siirtämään minua suoraan linnaasi, vai mitä?” Amaranthe kysäisi ja voitonriemuisen hymyn välitön hyytyminen kertoi hänen olleen oikeassa.
  ”Miksi ylipäänsä sieppasit minut?” Amaranthe kysyi. Hänen isänsä ei takuulla luovuttaisi Aquileaa nekromantikolle saadakseen Amaranthen takaisin, kun kerran oli jo kertaalleen vaihtanut tyttären maansa turvallisuuteen. Ei tosin aivan vapaaehtoisesti, mutta oli kuitenkin. Nekromantikko hymyili. ”Halusin vain nähdä maailman kauneimman prinsessan.” Amaranthe potkaisi häntä.

Sillä välin kun Amaranthe sai nekromantikon vakavasti uudelleenharkitsemaan mielipiteitään säyseistä kuninkaantyttäristä, sir Percival puuhasi pelastusretkikuntaa kuninkaan neuvonantajan suosiollisella avustuksella. Kaupustelijalta sir Percival oli hankkinut kartan, joka osoitti tien noidan kartanoon sekä tulilinnun kynnestä taotun miekan, jolla noidan saattoi tappaa. Nämä esineet hän esitteli Haroldille höystettynä kertomuksella, joka sai niiden hankkimisen kuulostamaan vuorenhuipulle kiipeämisen veroiselta urotyöltä. Harold oli riemuissaan, mutta tiesi myös, että kuningasta itseään olisi enemmän miellyttänyt kartta nekromantikon luo. Niinpä hän katsoi parhaaksi kertoa kuningas Robertille ilouutiset vasta, kun ritarit olisivat palanneet prinsessa mukanaan. Vaikka onnistunutta retkeä seuraavasta runsaasta palkkiosta oli vain kuninkaan neuvonantajan tae, ei sir Percivalin ollut vaikea saada muita ritareita liittymään joukkoonsa. Niin pahasti oli noita heidän ylpeyttään kolhinut että he suorastaan hehkuivat innosta ajatellessaan, että pääsivät nyt oikein porukalla noidan kimppuun. Niin ja olihan siellä jossain myös se perinteinen neito pulassa. Vain Edric ihmetteli touhua. Hiidenkiviaukiolta he olivat noidan aiemminkin löytäneet, miksei siis nytkin? Oliko hyökkääminen noidan kotiin suurin joukoin jotenkin sankarillisempaa? Joka tapauksessa Edric liittyi ratsuineen joukon hännille pahaa aavistellen, toivoen voivansa olla hyödyksi edes jotenkin. Tai jollekin.

osa 10