Hömpän viemää 24

Aika jättää hyvästit Hömpän viemää -lookille.

Ei jäädä kaipaamaan. 

osa 1
osa 23

Viisihenkiseksi kutistunut siepattujen joukkio istui synkässä kellarissa ja kumma kyllä, nyt kun kukaan heistä ei enää ollut kuolemaisillaan, tunnelma oli alkanut latistua. Nyt ei kenelläkään ollut muuta tehtävää kuin istua aloillaan ja vatvoa omaa onnetonta tilannettaan. He eivät tienneet minne Gregory oli viety tai oliko tämä hengissä, eivätkä he tienneet mitä heille itselleen oli tarkoitus tehdä. Nyt kun Gregory oli poissa silmistä, Valerie oli alkanut taas hautoa murhaavia ajatuksia Oliviaa kohtaan ja vähän Arthuriakin. Ettäs kehtasi hempeillä vaimonsa kanssa kun hän oli paikalla. Olivia kaipasi kotiin. Arthuria huolestutti se mahdollisuus, että hänen veljensä onnistuisi hankkimaan jostain tarvittavat lunnasrahat, koska ei uskonut tämän löytävän niitä mitään laillista reittiä. Loput kaksi – rehellisesti sanottuna loput kaksi vankia ovat aikamoisen yhdentekeviä tässä draamassa, kunhan hilluvat mukana jonkin aikaa. Mainittakoon nyt kuitenkin sen verran, että ainakin toinen heistä haaveili purkillisesta popcornia, jota voisi mussuttaa sitten, kun alkaisi seuraava osa jännitysnäytelmästä ’Arthur vastaan sieppaajat’.
Jännitysnäytelmä vain ei koskaan jatkunut. Jostain ankean vankilan yläpuolelta alkoi kuulua ensin vaimeaa mekkalaa, sitten kovempiäänistä mekkalaa ja lopulta siellä oli täysi rähinä päällä. Kellarissa väki odotti mitä tuleman pitää yrittäen sinnikkäästi olla ajattelematta, että nyt sitten kuollaan kaikki. Kului viisitoista minuuttia ja äänet vaimenivat. Kymmenen minuutin päästä lukko kellarin ovessa naksahti ja sen jälkeen tuli täysin hiljaista. Vielä toisen kymmenen minuutin kuluttua saksalaisnainen meni varovasti kokeilemaan kellarin ovea, koska täytyyhän hänenkin sentään jotain tässä tarinassa tehdä. Ovi aukeni. Kukaan ei puhunut. Kaikki katsoivat toisiaan nähdäkseen ensin mitä muut päättäisivät nyt tehdä ja lopulta kaikki yhdessä lähtivät kellarista. He olivat ainoat ihmiset koko talossa. Ei jälkeäkään sieppaajista, ei jälkeäkään siitä, mikä sieppaajat oli saanut lähtemään. Valerie löysi kaikkien passit, lompakot ja puhelimet samasta huoneessa, jossa häntä oli aiemmin jututettu. Arthur soitti poliisille ja pian kaikki istuivat autossa matkalla poliisiasemalle.

Myöhään samana iltana Salemvilleenkin – jossa ei kyllä ollut ilta – tuli tieto panttivankidraaman päätöksestä. Gregory oli sairaalassa kriittisessä tilassa, mutta muut olivat vahingoittumattomia. Sieppaajia ei ollut saatu tunnistettua, minkäänlaisia johtolankoja ei ollut eikä kukaan tiennyt mitä loppujen lopuksi oli tapahtunut hetkeä ennen kuin vangit olivat päässeet vapaiksi, mutta Italian poliisi vakuutti selvittävänsä jutun tuota pikaa. Jossain toisaalla eräs italialainen herra, joka enimmäkseen käytti nimeä Tony, olisi nauranut partaansa sen kuullessaan.

Valerie istui lentokoneen ensimmäisessä luokassa vierellään miehensä, jonka ei ollut kuullut sanovan sanaakaan viikkokausiin. Viimeisen kerran Gregory oli puhunut Valerien kuullen silloin hetkeä ennen kuin miestä oli ammuttu. Gregory ei ollut sanonut mitään lojuessaan kuolevana kellarissa, ei edes Starkeille.
Sairaalassa Gregory oli puhunut hoitajien ja lääkäreiden ja poliisien kanssa, mutta ei koskaan Valerien ollessa paikalla. Vapauduttuaan Valerie oli istunut monta päivää sairaalassa Gregoryn vierellä. Kerrankin hän ei ollut vaivannut päätään sillä, mitä muut ajattelivat. Hän ei yrittänyt esittää huolehtivaa vaimoa, hän oli huolehtiva vaimo. Kun koko kamala sieppausepisodi oli lopultakin ohitse, Valerie oli ehtinyt ajatella asioita ja muistellessaan iltaa, joka tähän tilanteeseen oli johtanut, hän oli ensimmäistä kertaa tajunnut erään merkittävän seikan: Gregory oli yrittänyt suojella häntä sieppaajilta. Pienen hetken ajan Valerieta ei ollut harmittanut hänen avioliittonsa Gregoryn kanssa. Ihan pikkuriikkisen hetken ajan hän oli katsonut Gregorya ja nähnyt miehen. Ei mitenkään ikävä näky, ei todellakaan.

Gregoryn ja Valerien ollessa yhä matkalla, Starkien luona kotiinpaluujuhlat olivat jo loppusuoralla. Poikkeuksellisen aiheen vuoksi juhlat olivat vain perheen kesken. Aidan yritti kohteliaasti pysytellä poissa Olivian näköpiiristä ja Olivia vastaavasti piti tätä kohtaan tuntemansa inhon visusti piilossa silloin, kun Aidanin yritykset epäonnistuivat. Lopulta Aidan katsoi harrastaneensa Olivian välttelyä riittämiin yhden illan tarpeiksi ja Adriana päätti lähteä yhtä matkaa veljensä kanssa, jotta loput Starkit saivat viettää aikaa ihan vain viidestään. Adriana ei ollut kertaakaan maininnut omituista puhelua, jota oli ollut todistamassa, mutta kun hän ja Aidan sitten seisoivat kahdestaan hiljaisella pihatiellä, hän ei enää malttanut pysyä hiljaa.
  ”Minkälainen osuus Eddiellä oli tähän kaikkeen?” Adriana kysyi viitaten taakseen, missä merkillisellä tavalla vapautetut Arthur ja Olivia viettivät laatuaikaa lastensa kanssa.
  ”En käsitä miten Eddie voisi liittyä tähän millään lailla, hän ei ollut lähelläkään Italiaa”, Aidan vastasi ja Adriana ymmärsi olla utelematta enempää. Aidan saattoi sisarensa kotiin ennen kuin suuntasi Kännikalaa kohti.

Taksi kurvasi soralla päällystetylle pihatielle kyydissään hyvin hiljainen Caillen pariskunta. Sydney lähti samalla ovenavauksella kun Gregory tuli ja miehet vain nyökkäsivät toisensa ohittaessaan. Valerie osoitti poikkeuksellista huomaavaisuutta ja pysytteli sivummalla, kun Maya tervehti isäänsä riehakkaasti kuin pikkulapsi.
  ”Menisitkö keittämään minulle kahvia sillä aikaa kun maksan taksikuskille?” Gregory kysyi ja Maya pyrähti tiehensä kuin riemuisa pikkulintu. Heti hänen kadottuaan nurkan taakse, Gregoryn kasvoja valaissut lämmin hymy katosi.
  ”Älä vaivaudu purkamaan laukkujasi.” Valerie katsoi miestä hämmästyneenä.
  ”Mitä?”
  ”Taksi vie sinut hotelliin. Sinulla on varmasti tarpeeksi tavaraa yhtä yötä varten ja huomenna voit tulla hakemaan muita henkilökohtaisia tavaroitasi sillä välin kun olen asioilla. Kaikesta muusta voimme tapella asianajajien välityksellä. Järjestän jonkun tuomaan sinulle eropaperit.” Gregory ei vieläkään ollut kääntynyt katsomaan tulevaa ex-vaimoaan. Valerie ei aivan pystynyt päättämään pitäisikö hänen olla vihainen vai järkyttynyt ja sitten sillä ei enää ollut mitään väliä, kun hän seisoi pihalla seuranaan vain valmiiksi maksettu taksikuski ja kasa matkalaukkuja.

Aidanin ja Beatricen tarkoituksena oli tavata sinä iltana niin kuin seurustelevan parin sopikin. Valitettavasti Benjamin oli ilmestynyt paikalle ja siinä he nyt istuivat, Beatrice ja Benjamin, pöydän vastakkaisilla puolilla toisiaan kyräillen sillä välin kun Aidan haki kahvia. Aidanilla tuli mitta täyteen. Hän oli rakastanut Beatricea lähestulkoon siitä saakka, kun oli tämän ensi kertaa nähnyt. Benjamin oli vihannut naista osapuilleen yhtä kauan. Beatrice vastasi kummankin tunteisiin samalla mitalla. Aidanista oli hieman epäreilua, että hän oli ainoa, joka huomasi mitä noiden kahden välillä oikeasti kipinöi, mutta hän ei aikonut odottaa, kunnes nämä huomaisivat sen itsekin. Siihenhän saattaisi mennä vuosikymmeniä. Nyt sai riittää. Aidan meni kaksikon luo ja jysäytti kahvit pöytään. Kupit helähtivät aseteillaan.
  ”Beatrice, kai sinä tiedät, että rakastan sinua?” hän kysyi katsomatta naiseen, tuijottaen tiiviisti kuppeja. Beatrice katsoi häneen hämmästyneenä, Benjamin omalla puolellaan pöytää katsoi häneen hieman vaivautuneena ja harkiten, pitäisikö jättää toiset kahden. Aidan kuitenkin kuitenkin huomasi tämän ja pyysi – tai oikeastaan käski – ystäväänsä jäämään.
  ”Tietenkin,” Beatrice sai lopulta sanottua. Hän avasi suunsa lisätäkseen siihen jotain, mutta ei sitten tiennytkään, mitä se jokin olisi ollut. Nyt Aidan katsoi Beatriceen, mutta ei lämpimästi ja ystävällisesti niin kuin ennen, vaan jotenkin varovaisesti.
  ”Hyvä. Älä unohda sitä”, Aidan sanoi äänellä, joka oli melkein huokaisu. Beatrice ja Benjamin vilkaisivat toisiaan lähes huomaamattaan, nähdäkseen oliko toisella jotain käsitystä siitä, mikä Aidania vaivasi. Aidan huomasi eikä välittänyt. ”Tämä on ohitse Beatrice,” hän sanoi tasaisella äänellä. Benjaminin kahvilusikka putosi kilahtaen pöydälle. Kyllä vain, nämä olisi todella pitänyt jättää kahden… Beatrice katsoi Aidania mitään ymmärtämättä.
  ”Mitä tarkoitat?” Hänen äänensä värähti hieman.
  ”Rakastan sinua, mutta en pysty tähän. En jaksa enää seistä teidän kahden välissä.” Aidan sanoi tiukasti. Hän ei antanut Beatricelle tilaisuutta vastata mitään, vaan kääntyi Benjaminin puoleen. ”Jos te kaksi ette lakkaa käyttäytymästä kuin idiootit, katkaisen välini sinuunkin”, hän huomautti ystävälleen ja jätti kaksikon keskenään istumaan. Beatrice ja Benjamin katsoivat toisiaan hieman varoen. Pitäisikö myöntää, että heidän välillään todella oli jotain, niin kuin Aidan oli sanonut? Pitäisikö vain naurahtaa ja suhtautua asiaan kuin huonoon vitsiin? Beatrice uskaltautui ensiksi sovintoa hieromaan.
  ”Kiitos, kun pelastit minut silloin sieltä… junan alta”, hän sanoi hiljaisen varovaisesti. Benjamin näytti kiitolliselta, ettei hänen tarvinnut ensinnä keksiä mitään sanottavaa.
  ”Ei kestä. Sinustakin oli apua silloin myöhemmin sairaalassa.” Kumpainenkin tuijotti toista tuntien olonsa tavattoman typeräksi. Beatrice katsoi Benjaminia. Hän muisti yhä miltä miehen voimakkaat kädet olivat hänen ympärillään tuntuneet. Hän katseli Benjaminia sydän pamppailleen, sinisiä silmiä, vaaleaa tukkaa ja leveitä, lihaksikkaita hartioita ja samalla Benjaminkin katseli häntä. Kahvinruskeaa sileää ihoa, samettisia silmiä, huulia… ja muisteli solakkaa, yhä säikähdyksestä värisevää vartaloa sylissään silloin taannoin. Mutta aina, kun jompikumpi avasi suunsa, tuli sieltä uusi sodanjulistus, joka pyyhkäisi tiehensä kaikki lämpimät ajatukset. Benjamin yritti sanoa jotain. sitten Beatrice yritti. Eikä kumpikaan saanut sanottua mitään. Lopulta Beatrice sai tarpeekseen, puuskahti itsekseen, ettei pystynyt tähän ja nousi lähteäkseen kahvilasta. Hänen lähtöään seurasi sekä sivummalle jääneen Aidanin, että pöydän äärestä nousseen Benjaminin katseet. Beatrice ei ehtinyt ovelle asti. Sisälle baariin työntyi aseistautunut mies, palkkamurhaaja, joka tosi amatöörin ottein vain räiski aseensa tyhjäksi jonnekin uhrin – Beatricen – suuntaan ja livisti. Benjamin ei pysähtynyt ajattelemaan, vaan ponkaisi Beatricen suojaksi heti, kun ase oli näkyvissä. Selin oveen päin. Kuului kuusi laukausta ja sitten oven kolahdus, kun ampuja livisti, järkyttynyttä puheensorinaa ja jonkun kirkaisu. Benjamin ei tuntenut mitään. Hän kohotti varovasti katseena Beatriceen kysyäkseen, oliko tämä kunnossa. Yksi luodeista oli päässyt raapaisemaan Beatricen hartiaa, mutta hän ei edes huomannut sitä, tuijotti vain järkyttyneenä jonnekin Benjaminin taakse. Niinpä Benjaminkin kääntyi katsomaan sitä, mitä kaikki muut jo tuijottivat. Lattiaa. Tai oikeastaan jotain lattialla. Kuudesta ammutusta luodista yksi osui baarin takaseinään. Sitä ennen se oli kulkenut hyvin täpärästi Benjaminin ohi ja raapaissut Beatricea. Lopuista viidestä yksikään ei ollut ehtinyt lähellekään kohdettaan, ei edes lähelle Benjaminia, joka tätä kohdella oli yrittänyt suojata. Niiden edessä oli ollut vielä yksi este. Aidan.