Tämä on hyvä, tämä harvempi julkaisutahti.
Lookinen on suoraan sanottuna moderni versio siitä, kun joku hullu käy yksikseen metsässä huutamassa ja kun julkaisupäivien välissä on kaksi viikkoa, tämä hullu ehtii jopa ajoittain tuntea itsensä ihan normaaliksi, täysjärkiseksi, säälittäväksi yksinäiseksi sohvaperunaksi ennen kuin on aika palata tänne korpeen huutelemaan.
Valitettavasti tässäkin hienosti hohtelevassa hopeareunassa on keskellä se synkkä pilvi. Tällä tahdilla menee vähintään joulukuuhun, ennen kuin lookinen kuihtuu hengiltä.
Se on pitkä aika huudella metsässä.
Kauan sitten, kun maailman merissä ei vielä ollut niin paljon saasteita kuin nykyisin, eli niiden syvyyksissä monenlaisia ihmeellisiä olentoja, kuten haltioita. Haltioita toki eli aikoinaan maallakin, mutta meren haltiat erosivat heistä siten, että heillä oli jalkojen tilalla pyrstö. Merenhaltiat pysyttelivät yleensä piilossa ihmisiltä, mutta toisinaan jonkun onnistui nähdä vilaus varomattomasta yksilöstä ja niin päätyivät merenhaltiat ihmisten kertomuksiin, tosin pelkkinä taruhahmoina. Ihmiset kutsuivat merihaltioita monilla eri nimillä kuten näkki, vetehinen ja merenneito, eikä heillä ollut aavistustakaan, että näitä kalanpyrstöisiä ihmisolentoja oikeasti eli aaltojen alla.
Kerran sitten kävi niin, että eräs merihaltia – viisikymmenvuotias, mutta haltiaksi vielä nuori tyttönen – pinnalla käydessään sattui katsomaan rannalla sijaitsevaa linnaa ja valtakuntaa sen ympärillä ja mieltyi suuresti näkemäänsä. Tuon päivän jälkeen ei muisto linnasta antanut haltiatytölle rauhaa, vaan hänen täytyi joka päivä päästä uudestaan sitä katselemaan. Toisinaan nuori merihaltia näki myös ihmisiä rannalla käyskentelemässä ja hänen uteliaisuutensa kasvoi entisestään, kunnes hän päätti liittyä itsekin heidän seuraansa.
Haltiat tunsivat hyvin taikuuden salat ja nuoren haltian oli helppo löytää juoma, joka muuttaisi hänen pyrstönsä jaloiksi ja kiduksensa keuhkoiksi ja sallisi hänen muuttaa pinnalla sijaitsevaan maailmaan, jonne niin kaipasi. Tytön ystävät varoittelivat häntä, yksikään haltiain tuntema loitsu ei muuttaisi hänen jalkojaan enää takaisin pyrstöksi eikä hän siis voisi enää koskaan palata mereen. He myös muistuttivat, että ellei hän kolmen kuunkierron aikana löytäisi ihmisten joukosta tosirakkautta, hänen keuhkonsa muuttuisivat takaisin kiduksiksi. Muut haltiat anelivat tyttöä muuttamaan mieltään mutta turhaan. Hän ei huolehtinut edes kivuista, joita jaloiksi halkaistulla pyrstöllä kävely aiheuttaisi. Vakuuttuneena siitä, että kolme kuunkiertoa olisi aivan riittävästi rakkauden etsimiseen, tyttö hyvästeli ystävänsä ja nousi pintaan taikajuoma mukanaan.
osa 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti