Meinasikin käydä niin, että olisi tullut Ellakors ennen aikojaan, mutta katsoin sitten listasta, mikä olisi vuorossa. Tämä osa näyttäisi olevan lopullista syynäystä vailla, joten siinä toivottavasti ei ole mitään kovin hämärää. Enemmän kuin tavallisesti.
osa 1
osa 9
Oli kulunut joitakin päiviä siitä, kun noita lähetti prinsessa Amaranthen kotiin. Hän oli edelleen heikossa kunnossa nekromantikon lähettämän demonin hyökkäyksestä ja niinpä sir Percivalin johtaman ritarijoukon ei ollut juurikaan hankalampaa murtautua noidan kartanoon kuin mihin tahansa toiseen järeäoviseen rakennukseen. Ritarit jakautuivat ryhmiin käydäkseen valtavan kartanon nopeammin läpi. Sir Percival itse kuului neljän ritarin joukkioon, joka löysi noidan ruokasalista. Eräs vähemmän kostonhimoisista ritareista joutui pidättelemään sir Percivalia, joka olisi saman tien käynyt kaulankatkaisupuuhiin. ”Meidän täytyy ensin löytää prinsessa, noita on voinut piilottaa hänet jonnekin.” Ritari toppuutteli. Noita teeskenteli ettei kuullut huomautusta. ”Istukaa toki teelle”, hän sanoi viitaten kohti pöytää, jolle oli katettu oma kuppi jokaista tunkeutujaa kohden. Kukaan ei istunut, vaikkakin yksi ritareista katsoi kattausta haikeana. ”Teillä on varmaan ollut pitkä matka”, noita huomautti ja sai toivomansa tiedon, kun teen perään haikaileva ritari myönsi heidän lähteneen neljä päivää sitten. Ritarit olivat lähteneet pelastusmatkalleen vasta sen jälkeen, kun prinsessa Amaranthen olisi jo pitänyt olla kotonaan. Kun häntä viemään lähteneet vaunutkin olivat jo ennättäneet palata.
”Kerro missä prinsessa on”, sir Percival vaati ja yritti korostaa vaatimustaan kaatamalla pöydän nurin. Pöytä vain oli moiseen turhan järeää tekoa eikä sir Percivalin onnistunut kuin helisyttää sille katettuja astioita.
”Pelkäänpä, ettei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan prinsessaa varastossa. Jos jätät yhteystietosi voin ilmoittaa, kun saan täydennystä.”
Noita torjui ritarin ensimmäisen iskun kävelykepillään. Toisen iskun tullessa hän oli jo saanut kepin sisään kätketyn miekan vedettyä esiin. Sir Percival hyökkäsi sellaisella raivolla, että muut ritarit päättivät pysytellä sivummalla – ainakin kunnes heidän apuaan tarvittaisiin. Yksi ritareista tarttui tilaisuuteen, valitsi pöydän äärestä paikan, joka oli kauimpana miekkailevista miehistä ja asettui nauttimaan teekupposesta. Taisto oli tasaväkisempi kuin ensimmäistä kertaa sir Percivalin ja noidan kohdatessa. Osin koska noita ei ollut täysissä voimissaan, osin koska rakkaat kultakutrinsa menettänyt sir Percival ei seisahtunut poseeraamaan tuon tuosta.* Sir Percivalin onnistui silti saada vain yksi miekanisku noidan suojauksen läpi ennen kuin päätyi voitettuna noidan jalkojen juureen, mutta kiitos nekromantikolta saadun miekan se yksi isku viilsi syvään. Nyt tulilinnun kynnestä taottu miekka oli yhtä säröillä kuin Sir Percivalin ylpeys, kynityn ritarin, joka lattian tasolta rääkyi tovereitaan jatkamaan taistoa. Noita ei jäänyt odottelemaan, että toiset ritarit ennättäisivät liittyä leikkiin. Hänellä oli kiire toisaalle.
Prinssi Edric oli yhä kartanon ulkopuolella omatuntonsa kanssa kamppaillen. Noita ei kuitenkaan tarkalleen ottaen ollut siepannut prinsessa Amaranthea, joten ei voinut olla aivan oikein tunkeutua noin vain noidan kotiin hakemaan kyseistä prinsessaa takaisin. Prinssillä oli seuranaan vain hevoset, joilla ei ollut antaa ratkaisua hänen moraaliseen ongelmaansa. Helpotuksekseen prinssi huomasi liikettä kartanon suunnalla. Muut olivatkin siis jo palaamassa ja ongelma oli ratkennut itsekseen. Edric kääntyi tervehtimään tulijaa ja selkäpiitä pitkin kulkevat kauhunväreet kertoivat hänelle, ettei kyseessä ollutkaan yksi ritareista, jo ennen kuin hän ennätti ihan oikeasti tunnistaa tämän. Prinssi Edric ja noita katsoivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa. Prinssi teki päätöksensä. Hän valitsi hevosten joukosta nopeimman ja ojensi sen suitset noidalle. Noidan mentyä Edric marssi sisään kartanoon ja liittyi ensimmäiseen ritariryhmään jonka löysi.
Ritarit viettivät kartanossa hyvän tovin etsien niin prinsessaa kuin noitaakin ja repien paikkoja hajalle siltä varalta, että jossain oli salakäytäviä tai salaisia huoneita. He löysivät ainoastaan kaksi upeaa, mustaa hevosta, jotka hivenen lievittivät sir Percivalin harmia, kun hän tajusi oman ratsunsa kadonneen. Sitä kiukkuisempi hän sitten oli, kun kävi ilmi etteivät noidan hevoset itse asiassa olleetkaan kuin taikuuden avulla kasassa pysyvää savua. Taikuuden, jota haavoittunut ja jo aikamoisen matkan päähän ehtinyt noita ei mitenkään pystynyt tai välittänyt ylläpitää. Kun maahan mätkähtänyt sir Percival kirosi alimpaan helvettiin kaikki, jotka hänen hevosensa katoamisesta olivat vastuussa, prinssi Edric näytti niin viatonta naamaa, että hänen sädekehänsä hehkussa olisi voinut paistaa makkaraa.
Matka noidan luota nekromantikon linnaan olisi tavallisesti vienyt useita päiviä nopeallakin hevosella. Liian kauan. Noita oli nyt kaiken muun lisäksi vielä haavoittunutkin, mutta hän oli myös raivoissaan ja raivo antoi hänelle voimaa kaivaa jostain taikuuden rippeitä matkaa siivittämään. Hän oli perillä vain joitakin tunteja myöhemmin hyvin hämmentyneen hevosen kanssa. Nekromantikon linnaan oli helppo tunkeutua, noita sen kuin marssi sisään. Nekromantikon vartiosto ei näet tunnistanut elämäänsä elämän ja kuoleman rajamailla viettävää noitaa tunkeilijaksi. Niin vartiosto kuin palveluskuntakin oli elävää väkeä – nekromantikko kun ei tahtonut alituiseen olla haisevien raatojen ympäröimä – mutta kyllä linnassa niitä vaeltelevia vainajiakin riitti. Kun vartijat sitten näkivät linnan alueella vereen tahriutuneen miehen, joka oli osin palanut luuhun asti, he eivät kumma kyllä tulleet ajatelleeksi, että kyseessä saattaisi olla joku elävien kirjoihin lukeutuva. Joku jonka kulku olisi pitänyt estää.
Vasta nekromantikon henkivartijat ymmärsivät pysäyttää noidan. Heistäkin osa oli niin hidasjärkisiä, että nekromantikon piti itse huomauttaa asiasta. Hänen huojennuksekseen vartijat kuitenkin toimivat ennen kuin noita pääsi hänen luokseen asti.
”Ehdit tänne aika nopeasti. Sinun täytyy todella rakastaa prinsessaa”, nekromantikko huomautti kunhan noita oli turvallisen välimatkan päässä keihäiden ympäröimänä.
”Rakkaus on ihmisiä varten, ei sellaisia kuin me.”
”Entä mitä me olemme?”
”Hirviöitä.”
”Puhu vain omasta puolestasi”, nekromantikko tuhahti. ”No, jos et rakasta prinsessaa, miksi ihmeessä rynnit tänne häntä pelastamaan?”
”Hän oli yhä minun vankini, kun veit hänet”, noita vastasi. ”Saat siepata hänet ihan niin pitkäksi aikaa kun haluat sitten kun olen ensin palauttanut hänet isälleen, mutta minulta et vie mitään.” Nekromantikko katsoi noitaa hivenen huolestuneena, mutta rauhoittui huomatessaan, että sir Percivalin lähettäminen tämän perään oli kuin olikin tuottanut tulosta.
”Luuletko todella, että voit noin vain hakea hänet, marssia ulos täältä kaikkien vartijoitteni ohi ja vietyä kotiin vahingoittumattomana? Kun olet tuossa kunnossa?”
”En. Sinä annat hänet lähteä ja palata isänsä luo – vahingoittumattomana – ja vastineeksi minä jään tänne.” Noita vastasi tyynesti. Nekromantikko silmäili noitaa. Noita oli heistä kahdesta voimakkaampi. Vielä heikentyneenäkin hän voisi tehdä pahaa jälkeä nekromantikon pikku lintukodossa ja ratsastamaan sitten kaikessa rauhassa auringonlaskuun. Hän ei kuitenkaan pystyisi samalla takaamaan prinsessan turvallisuutta ja se – sen nekromantikkokin ymmärsi – oli ainoa syy noidan tarjoukseen.
”Ja kehtaat vielä väittää ettet rakasta häntä”, nekromantikko ilkkui ja lähetti kaksi vartijoistaan asioille.
”Rakkaudella ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa”, noita toisti tuimasti. ”Veit minulta jotain, minä haen sen takaisin.” Toinen vartijoista palasi kantaen mukanaan raskaita kahleita.
”Vähän aikaista noille, kultaseni”, noita huomautti.
”Älä viitsi, en minä tee maailman mahtavimman noidan kanssa vaihtokauppoja ilman jotain taetta, että kumpikin osapuoli pysyy sopimuksessa”, nekromantikko puolustautui. ”Nämä kahleet on varta vasten tehty varmistamaan, ettei niiden käyttäjä ala sopimattomasti viskoa taikoja ympäriinsä.”
”Taidan sittenkin vain viedä prinsessan mennessäni. Tuskin kuningas Robert pahastuu, jos saa tyttärensä takaisin useampana palasena”, tuumi noita ja alkoi luoda tulipalloa. Nekromantikko hätääntyi ja rääkyi noitaa lopettamaan. ”Sinulla on jonkinlainen kyyti järjestettynä prinsessalle, eikö olekin?”
”Ulkopuolella on hevonen, joka vie prinsessan kotiinsa pysähtymättä”, noita myönsi antaen tulipallon sammua. Nekromantikko uskaltautui hymyilemään. ”Hienoa. Tuodaan hevonen tänne, saat itse varmistaa että se todella lähtee matkaan prinsessa mukanaan ja heti, kun prinsessa on konin selässä annat vartijani laittaa sinut kahleisiin, käykö?” Noita suostui, sir Percivalin hevonen haettiin paikalle ja kahleita kantava vartija asettui valmiiksi noidan viereen odottamaan. Ilmeisen haluttomana tosin.
Toinen poislähetetyistä vartijoista palasi pian mukanaan reissussa rähjääntynyt, mutta muuten hyvinvoiva Amaranthe. Prinsessa oli ehtinyt viettää nekromantikon vieraana vasta lyhyen aikaa, mutta vapaus ei koittanut hetkeäkään liian aikaisin. Nekromantikon linnan sellit olivat likaisia ja kylmiä ja Amaranthen viereiset sellit olivat olleet täynnä nekromantikon loppuun kulunutta henkilökuntaa odottamassa hautaamista – tai vielä yhtä valloitusretkeä. Haju oli sanoinkuvaamaton. Amaranthe ilahtui nähdessään noidan jos ei nyt suorastaan ystävälliset, niin ainakin tutut kasvot. Hän potkaisi vartijaa, joka älähti ja irrotti otteensa, ja juoksi sitten noidan luo. Noita oli selvästi pahoin loukkaantunut eikä Amaranthea oikein miellyttänyt ajatus vammautuneesta noidasta ja demoneita lähettelevästä nekromantikosta saman katon alla. ”Mitä sinä täällä teet? Ja mitä kummaa sinulle on tapahtunut?”
”Sanoin lähettäväni sinut kotiin.”
”Hän on ystävällisesti luvannut jäädä tänne seurakseni, joten sinä voit nyt lähteä”, nekromantikko ilmoitti iloisesti. Amaranthe katsoi tyrmistyneenä nekromantikkoa, sitten haavoittunutta noitaa. ”Ei.” Amaran
then katse harhautui uudestaan nekromantikosta noitaan ja hän toisti: ”Ei.” Hän katsoi noitaa suoraan silmiin – jotain, mihin ei yksikään ihminen ollut pystynyt sen jälkeen kun noiden silmien määrä oli vähentynyt puoleen ja sanoi sen vielä kertaalleen. ”Ei. Et voi jäädä tänne. Sinä kuolet jos jäät tänne ja sitten ei ole ketään, joka pystyisi pysäyttämään tuon olennon.” Amaranthe osoitti nekromantikkoa, jota olennoksi kutsuminen itse asiassa loukkasi aika tavalla. Noita ei vastannut. Nekromantikko antoi merkin vartijoille, jotka repivät Amaranthen noidan luota ja nostivat vaivalloisesti hevosen selkään. Amaranthe ehti juuri nähdä kuinka noidan ranteisiin napsautettiin raskaat kahleet ennen kuin hevonen syöksyi ulos salista ja suuntasi kohti Aquileaa.
*Tajusin juuri, että sir Percival on Legolas. Voi kamala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti