Ellakors 13b

osa 1a
osa 13a

Toukokuu 1887 

Kuten oli luvannut, herra Qayin otti hoitaakseen kapteenin velvollisuudet kunnes Ellakors oli palannut Bagatelleen. Hänen ja kapteeni Rothin välinen sopimus oli päättynyt kapteenin kuollessa, joten Kalligeneiassa aeriaalin ja ASS Ellakorsin tiet erkanivat. ETM:n viranomaisille tämä oli onni onnettomuudessa. Niin traaginen kuin kapteeni Rothin menetys olikin, ainakaan heidän ei enää tarvinnut miettiä mitä tehdä palkkalistoilta löytyvälle epäviralliselle neuvonantajalle. Kunhan herra Qayinin palkkaamisen mahdollistanut lain koukero oli saatu pikapikaa suoristettua, oli aika miettiä kapteeni Rothille seuraajaa.

Eräs ilmiselvä vaihtoehto Ellakorsin uudeksi kapteeniksi oli kapteeni Storm, joka ennen ylennystään oli ollut Ellakorsin yliperämies usean vuoden ajan. Hän oli pärjännyt erinomaisesti ASS Illyrian kapteenina, mutta se ei vielä tehnyt hänestä pätevää Ellakorsin johtoon. Ellakors oli poikkeustapaus. ETM:n ylpeyden komentajalta edellytettiin tietynlaista arvovaltaa ja Ellakorsin miehistön kanssa pärjäämiseen tarvittiin jotain aivan muuta. Syystä, joka oli jäänyt arvoitukseksi, ETM:n ylpeys tuntui keräävän kantensa alle laivaston oudoimmat linnut.

Toinen selvä ehdokas Rothin korvaajaksi oli komentaja Walsh, jolla tavallaan oli kaikki edellytykset kapteeniksi ja toisaalta taas… Ei ollut aivan selvää oliko Walsh välttänyt ylennyksen kapteeniksi kaikki nämä vuodet, koska ei tahtonut sitä, vai koska ETM pelkäsi sitä hänelle antaa. Kapteenit kuitenkin toimivat myös ETM:n edustajina ja ajatus Walshista ETM:n edustajana kylmäsi selkäpiitä. Kaikki ETM:n silmäätekevät olivat oppineet tyhjänpäiväisen rupattelun tärkeyden varsin pien sen jälkeen, kun Walsh ensi kertaa oli päätynyt heidän iltamiensa vieraslistalle. Kukaan ei tahtonut toistamiseen tehdä sitä virhettä, että ilmaisisi mielipiteensä jostain asiasta, josta komentaja Walshilla saattaisi olla jotain sanottavaa. Maailmalla oli taipumusta kääntyä päälaelleen, kun Walshilla oli jotain sanottavaa.

Sekä kapteeni Storm että komentaja Walsh oli hyvä sivuuttaa sillä yhteisellä verukkeella, ettei kummallakaan ollut riittävästi kokemusta, joten keskustelu siirtyi pian ETM:n kokeneempiin kapteeneihin. Pitkällisen väittelyn jälkeen päätettiin, että Ellakorsin komentoon sopi parhaiten kapteeni Jack Kampela, mistä voimme päätellä, että tämä on täyttä roskaa ja jos haluat tietää mitä todella tapahtui epäonnisen tutkimusretken jälkeisenä aamuna, unohda tämä pätkä ja jatka lukemista.

Varhain aamulla komentaja Walsh – joka ei missään nimessä ollut virkaatekevä kapteeni, ei suinkaan – meni komentosillalle ja kuten oli odottanutkin, löysi sieltä herra Qayinin. Aeriaali seisoi pöydän ääressä edessään kartta, johon pursimies Abner ja kapteeni Roth vuoroin olivat piirustaneet päivitettyjä tietoja luolaston tunneleista ja tietokoneen näytöllä sekalainen valikoima niin aluksen omien skannereiden kuin Abnerin tuoman luotaimenkin keräämiä tietoja Nenikekamenista.
  ”Laitetaanko koneet käymään?” Walsh kysyi tovin päästä, kun Qayin ei ollut vieläkään reagoinut hänen läsnäoloonsa.
  ”Ei.” Qayin jatkoi edessään olevien tietojen selaamista. ”Tarvitsen vapaaehtoisia lähtemään mukaani Nenikekamenin luolastoon. Jos mahdollista, ainakin neiti Abner ja joku lääkintähenkilökuntaan kuuluva, kuitenkin vain jos he tiedostavat riskit ja ovat silti halukkaita lähtemään.” Qayin ei vieläkään katsonut Walshiin, joten hän ei nähnyt kuinka tämä virnuili aivan kuin olisi odottanutkin tällaista käännettä. Walsh kipaisi värväyshommiin ja palasi tuota pikaa mukanaan tarvittavat vapaaehtoiset ja muutama ylimääräinen, joiden oli katsonut tarvitsevan päivitystä tilanteesta.

Jo vajaan tunnin kuluttua, auringon vasta hipsiessä näkyviin taivaanrannan takaa, herra Qayin lähti matkaan mukanaan kolme vapaaehtoista. Ylipursimies Abner oli ehdottomasti halunnut mukaan. Luolasto oli aivan yhtä vaarallinen kuin aikaisemminkin ja tämänkertainen tehtävä jopa luotaimen etsintää toivottomampi. Abnerin täytyi olla tietoinen kaikista kapteenin etsintään liittyvistä hankaluuksista, mutta ei sanonut niistä nyt halaistua sanaa. Tohtori Spiner oli ilmaissut olevansa liian vanha mönkimään kaninkoloissa, joten lääkintähenkilökunnasta matkaan lähti tohtori Ivers ja viimeisenä vapaaehtoisena oli Easton, joka oli kokenut kiipeilijä. Bracewell, Sanada ja Walsh, jotka jo tiesivät kapteenin onnettomuudesta sekä tohtori Spiner ja luutnantti Soliday, joita oli siitä valaistu aikaisemmin samana aamuna, jäivät komentosillalle päivystämään.
Matka sujui nopeammin kuin kapteeni Rothin ja ylipursimies Abnerin kahdenkeskinen vaellus, koska tällä kertaa reitti oli suurimmalta osin ennestään selvillä. Abner ei tarkalleen pystynyt muistamaan missä onnettomuus oli tapahtunut, joten pelastusretkikunta käytti samaa reittiä jota hän oli kulkenut palatessaan yksin takaisin alukseen edellisenä iltana, aina kunnes pääsivät paikkaan, jossa sortunut tunneli oli haudannut kapteenin. Siitä eteenpäin herra Qayin etsi heille tien sortuman toiselle puolelle eikä kukaan muu tiennyt miten kummassa hän siinä onnistui.

Kapteeni Roth oli pahantuulinen. Hän oli janoinen, nälkäinen ja väsynyt, mutta ennen kaikkea hän oli pahantuulinen. Hän oli elossa, mutta ei vielä ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia. Hän ei ollut pahoin loukkaantunut, sen hän oli pystynyt päättelemään siitä, että varsin epämukavan yön jälkeen hän oli edelleen vain janoinen, nälkäinen ja väsynyt. Hänen jalkansa olivat jumissa kivikasan alla, mutta – ja tämä oli pääasiallinen syy hänen pahaan tuuleensa – eivät puristuksissa. Mikä tuuri, hänellä ei ollut kuolion vaaraa tai mitä puristuksiin jääminen nyt aiheuttikin, mutta miksi ihmeessä ihmisillä piti olla kantapäät? Hän olisi saanut itsensä vapaaksi ilman niitä kirottuja kapistuksia. Vauhtiin päästyään kapteeni Roth kirosi polvetkin, ihan vain kaiken varalta. Tapa, jolla kivet olivat hänen jaloilleen asettuneet, oli jonkin sortin ihme, todennäköisyysprosentiltaan jotain, missä oli nollan ja pilkun jälkeen pitkä rivi lisää nollia. Oli tavattoman ärsyttävää, että tuo ihme ilmeisesti johti siihen, että hän nääntyisi nälkään. Kapteeni mietti mahtoivatko ansoihin juuttuneet eläimet järsiä tassunsa irti koska todella, todella halusivat vapaaksi, vai koska olivat niin nälkäisiä, että oma tassu alkoi näyttää juhla-aterialta. Hän itse oli ainakin jo ehtinyt toivoa, että hänen jalkansa olisi tehty jostain houkuttelevammasta kuin kapteeni Rothista. Vaikka perunoista. Parsakin kelpaisi. Hänen oli kyllä aika hankala yltää nakertamaan itsensä irti, koska ihmisiä ei ollut tehty taipumaan tarvittaviin suuntiin. Kirottujen nivelten lista sen kuin kasvoi. Kapteeni yritti muistaa, montako selkänikamaa ihmisiltä löytyi ihan vain voidakseen kirota niistä jokaisen yksitellen. Toisinaan katosta putosi yksinäinen, juhlista myöhästynyt kivenmurikka ja hyvällä tuurilla jokin niistä vielä putoaisi kapteenin päähän ja pelastaisi hänet nälkäkuolemalta. Sitä odotellessa...

Kivivyöryn iskiessä jäljitin oli pudonnut kapteeni Rothin ulottumattomiin ja alkanut pitää sietämätöntä piipitystään hiljaisemmalla volyymilla ja hermoille käyvän epätasaiseen tahtiin. Se oli lopettanut vinkunan kokonaan hieman myöhemmin mahdollisesti, koska hajosi lopullisesti. Kapteeni kuitenkin toivoi laitteen vaikenemisen tarkoittavan, että Abner oli selviytynyt kivisateesta ja palannut alukseen vieden samalla luotaimen pois jäljittimen kantoalueelta. Olisi jokin hopeareunus tässäkin, vaikka kapteeni ei uskonutkaan, että siitä olisi hänelle hyötyä. Oli Abnerin kohtalo sitten mikä hyvänsä, kapteenin takuulla oletettaisiin kuolleen. Olisi typerää ellei suorastaan hullua lähteä häntä etsimään – vaan eikös jostain kauempaa kuulunutkin hullujen typerysten ääniä?

Saadessaan ilmeisen eläväisen kapteeni Rothin näköpiiriinsä Abner hihkaisi iloisesti. Tohtori Ivers kiiruhti katsomaan missä kunnossa kapteeni oli samalla kun Easton ja Qayin menivät tarkastelemaan kivikekoa, jonka alle kapteeni oli vangiksi jäänyt. Jälleen yksi kivi tipahti katosta, täpärästi Iversin pään ohi. ”Teidän pitäisi palata alukseen. Tämä tunneli voi sortua koska tahansa”, kapteeni huomautti, kun Easton ilmaisi neuvottomuutensa kapteenin vapauttamiskeinojen suhteen. Kääntämättä huomiotaan ongelmallisesta kivikeosta herra Qayin pyysi Iversia tarkistamaan, ettei kapteenilla ollut kuumetta tai aivotärähdystä.
  ”Miksi? Ei minulla mitään ole.” Kapteeni ihmetteli pyyntöä. Hän pystyi kyllä itsekin sanomaan, ettei hänellä ollut kumpaakaan mainituista vaivoista.
  ”On niin järjetöntä pyytää meidän palaamaan tässä vaiheessa ilman että edes yritämme pelastaa teidät, että arvelin teidän hourailevan.” Qayin totesi.
  ”Olet viettänyt liikaa aikaa pyhän Trinianin kanssa”, kapteeni marmatti, mutta hänen marinallaan ei ollut mitään vaikutusta aeriaaliin. Hivenen epävarmana siitä kumpi tarkalleen ottaen oli sillä hetkellä johdossa, tohtori kapteenia tutkiessaan toteutti Qayinin pyynnön niin hienotunteisesti kuin pystyi. ”Kuinka kummassa onnistuitte jäämään jumiin ilman minkäänlaisia vaurioita tai puristusta?” hän ihmetteli saatuaan tutkimuksensa päätökseen.
  ”En harrasta uhkapelejä, joten minulla hullun lailla onnea jemmassa tämän sortin tapauksia varten. Voisitteko joko irrottaa minut tai edes päästää minut kärsimyksistäni ennen kuin palaatte alukseen?” Kapteeni vastasi äreästi. Olisivat tuoneet hänelle edes perunoita. Tai purjon. Mokomat…
  ”Neiti Ivers, siirtyisittekö sivummalle”, herra Qayin pyysi kohteliaasti saatuaan ilmeisesti kivikeon tuijottamisesta selville kaiken tarpeellisen. Tohtori siirtyi pikaisesti pois kapteenin luota. Qayin jatkoi: ”Neiti Abner, herra Easton, ottakaa kiinni herra Rothista ja vetäkää hänet pois kivien alta kun annan merkin.” Tämäkin käsky toteutettiin pikaisesti ja hivenen uteliaasti. Qayin otti heidän varusteistaan esille sorkkaraudan ja harkittuaan vielä hetken työnsi sen kahden sopivimmalta vaikuttavan kiven väliin. ”Nyt”, hän ilmoitti tyynesti ja Abner ja Easton vetivät kapteenia samalla kun Qayin tavattoman helpon näköisesti irrotti kivet, jotka nähtävästi pitivät koko rakennelmaa kasassa. Kun pöly laskeutui, herra Qayin oli poikkeuksellisen harmaa väriltään, kapteeni oli vapaa ja valitettavasti tärinän vuoksi käytävä oli nyt sortunut umpeen heidän molemmilta puoliltaan.

Sillä välin kun tohtori Ivers ja Easton huolehtivat kapteenista (heillä oli omenoita, huraa!) Qayin ja Abner tutkivat molemmat sortumat. Herra Qayin kysyi Abnerin mielipidettä siitä, kumpaa tietä olisi parempi poistua.
  ”Rehellisesti sanoen molemmat taitavat olla yhtä pahoja, enkä todellakaan tiedä kuinka edes saisimme väylät auki. Kiviä voi olla tien tukkeena usean metrin matkalta, eikä meillä varsinaisesti ole tässä käytävänpätkässä kovinkaan paljon hengitysilmaa käytettävissä.” Abner katsoi onnettomana karttaa, joka vilisi nyt paitsi hänen ja kapteeni Rothin, myös herra Qayinin tekemiä merkintöjä. ”Sääli, ettei tärinä rikkonut seinää näiden tunneleiden väliltä” hän sanoi osoittaen oikeaa kohtaa kartalta. ”Siitä olisi päässyt nopeasti pinnalle.” Qayin otti kartan ja katseli ympärilleen hämärässä tunnelissa selvittääkseen heidän sijaintinsa. Hän tunnusteli ja koputteli tunnelin seinää ensimmäisen sortuman läheltä ja näytti päättävän jotain.
  ”Siirtyisittekö niin lähelle tunnelin toista päätä kuin mahdollista? Älkää kuitenkaan menkö liian lähelle sortumaa”, hän pyysi. Kaikki neljä tottelivat, Abner ja Easton väsynyttä kapteenia tukien. He ihmettelivät mitä Qayin aikoi – ei aeriaalikaan senkään kyennyt tunkeutumaan kiven lävitse – ja ihmettelivät entistä enemmän, kun tämä leikkasi haavan peukaloonsa ja piirsi luolan seinämään verellään. He eivät nähneet, mitä Qayin teki seuraavaksi, mutta kapteeni pystyi päättelemään mistä oli kyse, kun näki luolan seinän leimahtavan tuleen uskomattomalla voimalla. Hetken vaikutti, että Qayinin yritys oli epäonnistunut ja että hän oli onnistunut vain polttamaan heiltä senkin ilman, mikä tunnelinpätkällä vielä oli. Kun nelikko ensin sai äkillisen valonleimahduksen jäljiltä näkönsä takaisin ja siirtyi lähemmäs Qayinin käsittelemään kohtaa, he kuitenkin huomasivat, että aeriaali oli onnistunut polttamaan aukon kahden toisiaan sivuavan tunnelin välille. Kiveen. Abner, Easton ja tohtori Ivers olivat sanattomia. Kapteeni Roth taas… ei ollut aivan varma siitä mitä oli.
  ”Onko sinulla noita kammotuksia vielä enemmänkin?” hän kysyi Qayinilta, joka kaikessa rauhassa kiskoi käsinettä vuotavaa kättään suojaamaan. Miehen itsemurhakapselit olivat tietenkin auttaneet heidät ulos, mutta kapteenia ei silti miellyttänyt ajatus aineista, jotka pystyivät polttamaan miehen tuhkaksi. Sisältäpäin.
  ”Kyllä” Qayin vastasi lyhyesti ja kapteeni päätti antaa asian olla. Kunhan kivi aukon ympäriltä oli ehtinyt hieman jäähtyä, heillä oli kohtalaisen turvallinen reitti takaisin ihmisten ilmoille ja retkikunta pääsikin takaisin alukseen ilman enempiä vaikeuksia. Ja ilman jäljitintä, koska hitot mokomasta piipittäjästä.

Jo myöhemmin samana päivänä, saatuaan ensin riittävästi vettä, ruokaa ja vielä jälkiruuaksi tohtori Spinerilta marmatuksen, jonka päätti tulkita terveen papereiksi, kapteeni Roth siistiytyi ja palasi työn pariin. Tehtävä oli suoritettu ja luotain noudettu Nenikekamenista. Nyt tarvitsi vain selvittää mitä aluksella oli tapahtunut hänen poissa ollessaan, koska versio, jonka hän oli toistaiseksi saanut ongittua tietoonsa, ei ollut aivan raporttikelpoinen. Roth kutsui paikalle yliperämiehensä Walshin ja kunhan he olivat vaihtaneet perinteiset ”hienoa nähdä sinut” ja ”kiva päästä takaisin” - fraasit, kapteeni siirtyi asiaan.
  ”Kuulin, että jätit aluksen herra Qayinin vastuulle”, hän huomautti sävyyn, joka yritti olla ankara. Valitettavasti yritys oli turha, koska Walsh oli luonnostaan immuuni ankaralle.
  ”Minulla on siihen täydellisen looginen syy”, Walsh ilmoitti.
  ”Niin?”
  ”Sinä olit kuollut.”
  ”Niin?”
  ”Joten minä todella, todella tarvitsin ryyppyä.” Kapteeni harkitsi tätä hetken.
  ”Toistaiseksi kohtalaisen järkeenkäypää”, hänen täytyi lopulta tunnustaa ja odotti selitykselle jatkoa.
  ”Ei ole sopivaa aloittaa kaptenoimista humalassa.” Roth päätti jättää sikseen sanahirviön ”kaptenoida” ja puuttua Walshin lausunnon olennaisempaan seikkaan.
  ”Humalassa? Kuinka isosta ryypystä nyt puhutaan?”
  ”Sinä olit kuollut”, Walsh toisti painokkaasti. ”Jos tarkoitus on juoda muistollesi, siihen ei mikään sormustimellinen olutta riitä. Vähän itsekunnioitusta”, hän tuiskahti ja kapteenin oli tavattoman vaikea pysyä vakavana.
  ”Ymmärrän. Yritän muotoilla asian raporttiini niin että ETM:kin ymmärtää.”
  ”Hienoa.”
  ”Käytöksenne oli ehdottomasti säädösten vastaista”, kapteeni torui.
  ”Kovin.”
  ”Katsokaakin ettei se toistu.”
  ”Jovain.”
  ”Voitte poistua.”
  ”Jepulis.” Ja Walsh pyyhälsi tiehensä vain vähän ennen kuin Qayin tuli kapteeni Rothin puheille.
 
  ”Herra Qayin, väliaikainen yliperämieheni” kapteeni tervehti hilpeästi. ”Vaiko virkaatekevä kapteenini? Teidän ei pitäisi antaa pyhälle Trinianille periksi hänen päähänpistojaan. Vaikka lieneekin kannaltani hyvä asia, että teitte niin.”
  ”Hän sai päähänpistonsa kuulostamaan järkevimmältä vaihtoehdolta tuolloisessa tilanteessa.”
  ”Se on Pyhän Trinianin erikoisalaa. Kuinka voin olla avuksi?”
  ”Tulin ilmoittamaan, että nyt kun sopimuksemme on päättynyt, lähden aluksesta kun se seuraavan kerran pysähtyy”, Qayin ilmoitti muodollisesti. Kapteeni yllättyi.
  ”Onko sopimus päättynyt? Koska? Teinkö jonkin virheen?” hän ihmetteli.
  ”Minä tein virheen. Minulla ei ollut mitään syytä uskoa, että löytäisin luolastosta mitään muuta kuin vainajan. Näin ollen vaaransin tietoisesti kolme henkeä pelastustehtävässä, joka senhetkisten tietojen valossa oli sekä äärimmäisen riskialtis että hyödytön.”
  ”Kutsutteko minua hyödyttömäksi herra Qayin?” kapteeni uteli enemmän huvittuneena kuin harmistuneena.
  ”Kaikki henget ovat samanarvoisia”, aeriaali vastasi. ”Kolmen hengen vaarantaminen yhden takia ei missään tilanteessa ole järkevää.”
  ”Vain kolme henkeä?” kapteeni tarkensi.
  ”Kyllä.”
  ”Ajattelin, että ehkä olisimme pystyneet muutamaan edes sen verran… No. Kaikki kuitenkin selviytyivät. Neljä lähti matkaan ja viisi palasi. Minun laskelmieni mukaan se on hyvä tulos”, kapteeni Roth teki selväksi, että hän huomioi laskelmissaan myös aeriaalin itsensä.
  ”Tulos on hyvä minun päätöksestäni huolimatta, ei sen ansiosta”, Qayin totesi. Kapteeni vaihtoi lähestymistapaa.
  ”Entä jos joku neuvottavistanne olisi tehnyt vastaavanlaisen päätöksen vastaavanlaisin tuloksin, olisitteko tulkinnut senkin virheeksi?”
  ”En ole koskaan joutunut tilanteeseen, jossa tämänkaltainen päätös ei olisi johtanut lisähenkien menetykseen, mikä luonnollisesti antaa vain lisäsyyn omien toimieni kyseenalaistamiseen.” Kapteenilla ei ollut enempää vaihtoehtoisia lähestymistapoja. ”En pysty kääntämään päätänne, vai mitä?” hän joutui toteamaan.
  ”Ette, herra Roth.”
  ”Sääli, aloin jo tottua siihen, että minulla on oma neuvonantaja jatkuvasti hengittämässä niskaani”, Roth huokaisi. ”No, ei voi mitään. Menkää puhumaan aliluutnantti Quillenille. Hän etsii jostain Teille sopivan univormun.”
  ”Anteeksi kuinka herra Roth?” Qayin oli yllättäen onnistunut kadottamaan keskustelun punaisen langan, mahdollisesti, koska kapteeni ei ollut kertonut kyseisen langan olevan itse asiassa sininen.
  ”Olen tehnyt selvityksiä. Palvelitte Hindrikan laivastossa kontra-amiraalina kuusi vuotta.”
  ”Kontra-amiraali ei ole erityisen korkea arvo Hindrikan laivastossa.”
  ”Olette myös toiminut ETM:n armeijassa vääpelinä Kamuelassa kaksi vuotta, kapteenina Aslassa…”
  ”Asla ei edes ollut osa ETM:ää siihen aikaan.”
  ”Nykyään sekä Asla että sen armeija ovat osa ETM:ää, eikä ETM ei ole asettanut virallista eläkeikää sotilashenkilökunnalleen. Tiedätte myös varsin hyvin, että esimerkkejä riittää. Näin ollen minulla on virallinen lupa palkata Teidät yliperämiehekseni komentajakapteenin arvolla.” Kapteeni kaiveli hetken pöytänsä laatikoita ja ojensi herra Qayinille virallisen työsopimuksen. Qayin vilkaisi sopimusta ja sen oheen liitettyjen asiakirjojen päivämääriä. Kesäkuu 1886. ETM:n byrokratian rattaiden jauhamistahdin tuntien kapteenin oli täytynyt aloittaa luvan hakeminen varsin pian Larsan puolikuun tapahtumien jälkeen, ellei jopa sitä aiemmin. Tämä ei ollut mikään pikainen päätös.
  ”Jos edelleen haluat lähteä, sinä saat luvan selittää Walshille, miksi hän ei pääsekään takaisin konehuoneen hallitsijaksi.” kapteeni totesi viimeisenä naulana arkkuun ja lähetti herra Qayinin harkitsemaan päätöstään.

Luutnantti Soliday oli juuri palaamassa pukuvarastolta uutta puseroa hakemasta, kun kohtasi vastakkaiseen suuntaan matkalla olevan herra Qayinin. Hän pääsi nopeasti johtopäätökseen siitä, mitä aeriaali aluksen tällä suunnalla teki.
  ”Oletteko hakemassa univormua, herra Qayin?” hän uteli ja teki parhaansa kuulostaakseen siltä, että vastaus oli hänelle yhdentekevä.
  ”Kyllä.”
  ”Sopiiko tiedustella mihin tehtävään…”
  ”Yliperämies”, Qayin vastasi.
  ”Joten komentaja Walsh varmaankin palaa pääinsinööriksi vai mitä? Ja minä siirryn pykälän verran alemmas?” Luutnantin yritys vaikuttaa siltä, kuin ei olisi oikeasti kiinnostunut aiheesta, karahti pahasti karille.
  ”Oletettavasti”, kuului välinpitämätön vastaus. Luutnantti ilmaisi ilonsa asian johdosta hyvin epäammattimaisesti hurraamalla.
  ”Tämä on paras uutinen ikinä! Minusta on tuntunut kuin olisin teinitytön äitipuoli ja biologinen äiti on koko ajan hengittämässä niskaan. Tämä on mahtavaa. Älkää ihmeessä muuttako mieltänne… Minun pitää kertoa Delille.” Ja ennen kuin ehti nolostua ilouutisen aiheuttamasta reaktiostaan, Soliday kiiruhti etsimään kihlattuaan virnuillen korvasta korvaan. Qayin jatkoi matkaansa aliluutnantti Quillenin valtakuntaan arvellen, ettei tämä päätös kuulunut hänen elämänsä järkevimpiin. Vaan ei se kyllä huonoinkaan ollut. Jos ei muuta, niin ainakin se teki yhden henkilön tavattoman onnelliseksi.