Hömpän viemää 7

Olin ihan unohtaa, että tänään piti laittaa tätä tavanomaista roskaa myös.

Ei olisi ollut suuri menetys, kun nyt oli hömpän vuoro ja ainoa lukijani on lukenut tämän jo.

Hömppää tulee tästä edespäin yksi osa kerrallaan, eli osa 8 ei tule huomenna vaan sitten joskus.

osa 1
osa 6

Benjaminilla oli loistava päivä töissä. Asia saattoi liittyä jotenkin siihen, ettei Beatrice ollut sinä päivänä lähtenyt ajamaan minnekään. Benjamin ei kyllä edes valvonut liikennettä sinä päivänä… (Salemville oli pieni paikka ja siellä oli vain vähän lainvartijoita, useilla hommat vaihtelivat melkoisesti eikä ollut mitenkään epätavallista, että murhapaikalta takaisin asemalle suuntaava konstaapeli lätkäisi matkan varrella sakot väärin pysäköityyn autoon. Kaipa se oli olevinaan tehokasta.) Jostain syystä Benjamin kuitenkin tarkkaili tietyn värisiä ja mallisia autoja rikkeiden varalta. Tavallaan hän oli ilahtunut, tavallaan pettynyt, kun tarkkailu ei tuottanut tulosta. Mielialaa tietenkin nosti moni muukin asia. Mitään kovin vakavaa ei ollut tapahtunut Salemvillen alueella tuona päivänä (yleensä, jos Salemvillen poliisikunnalla oli hyvä päivä, sen toimittajilla oli tavattoman kurja päivä), kahvi oli poikkeuksellisen hyvää ja Benjamin voitti kädenväännössä jokaisen, joka hänet ruokatunnilla haastoi. Yksinkertaiset ilot ovat parhaita. Benjamin oli myös kysynyt Aidanin tapauksen edistymisestä, mutta se ei odotetusti liikkunut minnekään. Tuskin selviäisi koskaan. Sitä oli turha murehtia, joten Benjaminilla oli yksinkertaisesti loistava päivä töissä. Ja sitten työpäivä loppui…

Joku oli tuonut lahjarasian Aidanin huoneeseen. Siihen ei ollut merkattu keneltä se oli, mikä oli ehdottoman huono merkki. Aidanilla ei ollut salaisia ihailijoita, sen verran hänkin tiesi. Hän oli kokeillut paketin painoa ja todennut sen liian painavaksi kokoonsa nähden, jotta se olisi voinut sisältää jotain mukavaa ja kätkenyt paketin sitä avaamatta ennen kuin yksikään hoitajista ehtisi nähdä sen. Aidanin olisi pakko taas lähteä ja paras hetki siihen olisi ollut eilen. Nyt hänen täytyisi livahtaa tiehensä sanomatta mitään kenellekään. Mieluiten niin, että kun hänen lähtönsä huomattaisiin hän olisi jo kaukana. Asiasta teki sitäkin raskaamman, kun Aidan ei tiennyt voisiko koskaan enää palata. Tämäkin kerta oli selkeästi ollut virhe. Nyt Demetrius oli vielä tyytynyt toimittamaan Aidanin sairaalaan, mutta ennen pitkää hänkin takuulla tajuaisi, että joillekin perheen hyvinvointi oli omaa terveyttä tärkeämpi ja siinä vaiheessa ei kukaan Aidanin läheisistä olisi turvassa. Ei ollut vaihtoehtoja. Aidan ei olisi vielä saanut liikauttaa eväänsäkään, etteivät tikit aukenisi, mutta siitä välittämättä hän hivuttautui ylös vuoteesta kaapille, jossa oli Adrianan hänelle tuomat vaatteet. Hänellä olisi ainakin puoli tuntia ennen kuin hoitaja seuraavan kerran ilmestyisi.

Beatricella oli ollut loistava päivä kotona – hotellilla siis. Luultavasti koska ainoa virkapukuinen henkilö, jonka hän oli sinä päivänä nähnyt, oli ollut hissipoika. Hän oli viihtynyt kammottavassa, kulahtaneessa vihreässä oloasussa sohvalla romaania lukien (eikä missään nimessä mitään romanttista, ei liioin dekkaria, vaan kunnon seikkailua). Lekoteltuaan joutilaana suurimman osan päivää hän myöhään iltapäivällä lopulta puki ylleen asiallisemmat vaatteet, laittoi hiukset ja meikkasi – ylipäänsä laittautui enemmän ihmisen kuin sohvaperunan näköiseksi. Kun hän lopulta oli tyytyväinen, hän lähti kohti sairaalaa.

Aidan oli onnistunut kiskomaan vaatteet päälleen – hivenen hankalaa se oli ollut – ja päässyt lähtemään sairaalasta kenenkään estelemättä. Aikaakin oli vielä kymmenen minuuttia, ennen kuin hoitaja tulisi kierrokselleen ja huomaisi hänen häipyneen. Siinä oli ihan riittämiin, kunhan hän vain pysyisi tajuissaan. Hän ei ollut kunnolla tajunnut kuinka heikossa kunnossa vielä olikaan. Aidan oli ottanut mukaan saamansa epäilyttävän paketin ja pudotti sen sairaalan sivuitse kulkevaan jokeen. Jos sisältö oli sellainen, miksi hän sen arveli, roskakori olisi ollut liian turvaton paikka. Vaikka Aidania surettikin kaikki se murhe, jota väistämättä aiheuttaisi katoamalla taas sanaakaan sanomatta, hänellä oli parempi olo nyt, kun oli päässyt tuosta kammottavasta paketista. Sitä ei kestänyt pitkään. Kuullessaan auton pysähtyvän jarrut kirskuen Aidan tiesi jo mitä seuraisi ja aavistus sai varmistuksen, kun joen pinnalle hänen peilikuvansa kummallekin puolelle ilmestyi häijysti virnistelevät naamat. Se siitä sitten.

Benjamin oli töistä päästyään päättänyt mennä suoraan sairaalaan. Hän oli niin ajatuksissaan, että törmäsi toiseen samoissa aikeissa olevaan sairaalan ovella ja aikoi juuri pyytää anteeksi ja antaa kohteliaasti tietä, kun tajusi kyseessä olevan Beatrice. Beatrice oli aivan yhtä ilahtunut kuin Benjaminkin.
  ”Aiotko runnoa kaikki kenkäni? Eikö yksi käyttökelvottomaksi tärvelty pari kelpaa?” nainen tiuskaisi välittömästi. Benjamin puolestaan turvautui klassiseen ”Mitä sinä täällä teet?” lausahdukseen. ”Ajattelin hakea töitä.” Beatrice täräytti. ”Tulin katsomaan Aidania tietenkin! Mitä oikein kuvittelit?”
  ”Miksi? Eikö hän ole jo kärsinyt tarpeeksi?” He malttoivat juuri ja juuri lopettaa siksi aikaa, että Benjamin sai kerrottua neuvonnalle ketä he olivat tulleet katsomaan. Neuvonnassa työskennelleen naisen ilme sai heidän riitansa unohtumaan. ”Mitä on tapahtunut?” Nainen hymyili hermostuneesti.
  ”Hänen luokseen ei juuri nyt pääse vierailijoita…”
  ”Tapahtuiko käänne pahempaan? Onko kaikki hyvin?” Nainen luovutti.
  ”Odottakaa hetkinen, pyydän jonkun tänne puhumaan kanssanne.” Kesti kymmenen minuuttia löytää joku, joka uskalsi sanoa Benjaminille selkokielellä, ettei heillä ollut aavistustakaan, missä Aidan oli. Benjamin kääntyi Beatricen puoleen.
  ”Hauku heidät lyttyyn ja etsi Arthur, niin minä yritän selvittää, onko joku nähnyt jotain.” Mennessään hoitamaan omaa osuuttaan Benjamin kuuli vielä kaukaa Beatricen huutavan. (”Kuinka voitte hukata jonkun, joka jaksaa hädin tuskin seistä??”) Naisesta oli jotain hyötyäkin.

Valvontakameran kuvista näkyi, kuinka Aidan poistui sairaalasta ja joku kertoi nähneensä hänen astuneen harmaaseen henkilöautoon kahden miehen mukana. Kuvaus miehistä ei ollut kovin tarkka, mutta riittävän tarkka siihen, että Benjamin tunnisti heidät. Hänelle tuli kiire. Arthur ei voinut lähteä sairaalasta kesken töiden, mutta Benjamin syöksyi autolleen ja huomasi vasta parin korttelin päässä, lopettaessaan puhelun poliisiasemalle, että Beatrice istui hanttimiehen paikalla. Benjaminilla ei ollut aikomustakaan tuhlata aikaa pysähtymällä jättääkseen Beatricen kyydistä, hänellä oli liian kiire rikkoa niitä nopeusrajoituksia, joita tavallisesti niin intomielisesti valvoi. Hän oli tunnistanut miehet paikallisen mafian pohjasakalle kuuluviksi – niin vähäpätöistä pohjasakkaa, että joutuivat usein tekemisiin poliisien kanssa – ja sillä porukalla oli tietty paikka ei-toivottujen henkilöiden päiviltä päästämiseen.

Kyseinen paikka oli sen verran syrjässä kaupungista, ettei kukaan takuulla tullut häiritsemään riippumatta siitä mitä puuhasi. Siellä Aidankin oli, vanhojen ystäviensä kanssa, kolmen vanhan ystävän. Vasemmanpuoleinen urvelo, oikeanpuoleinen urvelo ja se urvelo, joka oli ajanut autoa muiden kahden istuessa takapenkillä Aidanin kummallakin puolen vahtien häntä suorastaan naurettavan tarkasti.
  ”Sain paketin vasta tänään, miksi Demetrius lähetti teidät takaisin kimppuuni jo nyt?” Aidan tiedusteli ja oikeanpuoleisen urvelon rääkäisemä vastaus paljasti, etteivät idiootit olleet Demetriuksen asialla lainkaan.
  ”Lähettikö hän sinulle paketin??”
  ”Mitä paketin lähettäminen taas tarkoittikaan? Olen ollut poissa vähän aikaa.” Aidan kysyi kohteliaasti ja yrittäen jättää huomiotta jalkansa, jotka eivät enää oikein olleet tehtäviensä tasalla. Vasemmanpuoleinen urvelo ystävällisesti auttoi häntä pysymään pystyssä oikeanpuoleisen sopertaessa: ”Katsos, jos tulet takaisin porukkaan, sinä ikään kuin tarvitset aseen…” Kuski tönäisi miestä vaientaakseen tämän, mutta Aidan oli jo saanut tarvitsemansa tiedon. Eipä siitä kyllä apua olisi. Kolmikko päätti, että olisi aika ampua Aidan. Ampuminen ei ollut aivan helppo toteuttaa, sillä Aidan ei enää pysynyt pystyssä ilman tukea, eikä yhdenkään luottamus kavereiden ampumataitoon ollut kovin korkea. (”En kyllä aio seisoa vieressä kun sinä ammut sen.”) Jonkinlainen kieroutunut moraalitaju esti kolmikkoa ampumasta maassa lojuvaa miestä, joten Aidan tuettiin kallionseinämää vasten.

Benjamin ja Beatrice ehtivät paikalle hetkeä ennen kuin poliisiautot ilmestyivät ja Aidan oli laitettu seisomaan kalliota vasten kuin teloitusta odottamaan. He ehtivät paikalle juuri kuullakseen laukauksen ennen kuin Aidan vajosi maahan seinämän juurelle. Benjamin apujoukkoineen kävi miesten kimppuun, Beatrice syöksyi suoraan Aidanin luo ja oli vähällä taittaa nilkkansa epätasaisessa maastossa. Hän veti Aidanin syliinsä toivoen mitä epätodennäköisimpiä asioita, joilla kaikilla oli se yhteinen tekijä, että ne olisivat tarkoittaneet Aidanin selvinneen hengissä. Yksikään niistä ei toteutunut.

osa 8