osa 7
On hyvin masentavaa, kun kiirehtii jonkun avuksi ja ehtii paikalle ajoissa vain nähdäkseen hänen kuolevan. Jos kerran tyyppi kuolee kuitenkin, voisi yhtä hyvin sitten myöhästyä sen verran, ettei ehdi silminnäkijäksi. Valitettavasti on hyvin vaikea tietää, milloin voi kiirettä pitämällä pelastaa hengen ja milloin on parempi hidastella hieman
Istuessaan vielä autossa Beatrice toivoi ampujan olevan huono tähtäämään.
Ehdittyään ulos Beatrice toivoi ampujan ostaneen vahingossa paukkupanoksia.
Puolimatkassa Beatrice toivoi Aidanin teeskentelevän.
Ehkä Beatricella vain oli liian huono mielikuvitus tai ehkä matka oli liian lyhyt, sillä ampuja ei ollut niin huono tähtäämään kuin hänen toverinsa olettivat, hän oli ladannut aseen ihan oikeilla luodeilla eikä Aidan todellakaan teeskennellyt kuollutta. Tajuttomana on näet hankala teeskennellä. Jos kolmikko olisi todella halunnut Aidanin hengiltä heidän olisi vain kannattanut ampua hänet maassa, sillä kallio ei ollut ollut riittävä tuki enää sitten, kun Aidanilta loppuivat voimat. Kun luoti saavutti kohdan, jossa Aidanin pään olisi kuulunut olla, kyseinen pää oli jo vajoamassa maata kohti.
Aidan avasi silmänsä ja hymyili nähdessään yllään Beatricen kasvot.
”Pitäisi kai menettää tajuntani useammin.”
Lavinia Restarick oli paikallinen kylähullu. (Nimitystä tosin käytettiin hänestä hyvin lämpimään sävyyn.) Hänen aviomiehensä Richard Restarick oli kadonnut vuosia sitten, sattumoisin samoihin aikoihin kuin Gregory Caillen ensimmäinen vaimo Amelia oli jättänyt Gregoryn. Tämä ei voinut olla aiheuttamatta tiettyjä huhupuheita. Lavinia, pieni, herttainen yksinhuoltajaksi jäänyt naisparka ei joko kuullut huhuja tai ymmärtänyt niitä, hän jatkoi elämäänsä rouva Restarickina aivan kuin mies olisi vain käymässä jossain. Gregory puolestaan oli hyvin painokkaasti tehnyt selväksi, ettei vihjailuja sietänyt. Amelialle ja hänelle oli tullut ylitsepääsemättömiä mielipide-eroja, Amelia oli lähtenyt ja he olivat hoitaneet avioeron postin välityksellä, sillä Ameliaa ei Salemvillen mailla sen koommin ollut nähty. Richard Restarick ei liittynyt siihen kuvioon mitenkään. Gregory oli tietenkin mennyt pian uudelleen naimisiin – ensin Mayan äidin Rosen ja myöhemmin vielä Valerien kanssa – mutta Lavinia oli pysynyt yksinään, asunut talossaan Gregory Caillen naapurissa (Waldemar Caillen hänelle suoman avustuksen turvin) ja huolehtinut tyttärestään. Tytär oli sittemmin lähtenyt opiskelemaan ja Lavinian kylähullun leima oli saanut viimeisen silauksen. Hänellä oli tapana kuljeskella ympäri Salemvillea – kuka tietää millä asioilla, sillä töitä hän ei enää tehnyt – ja selittää kaikille, jotka vähänkin vaivautuivat kuuntelemaan, että hänen tyttärensä tulisi käymään kotona. Lähdettyään opiskelemaan tytär ei ollut kertaakaan tehnyt niin, mutta siitä huolimatta Lavinia jaksoi uskoa että aivan pian hän tulisi. Parhaillaan Lavinia oli Gregoryn talon ulkopuolella räyhäämässä. Naisella oli kantava ääni, joten vaikka Gregory menestyksekkäästi teeskentelikin, ettei huomannut mitään, muilta lähistöllä asuvilta se ei käynyt aivan yhtä helposti. Jonkun oli pakko mennä selvittämään asiaa saadakseen metelin loppumaan. Joku meni. Meteli vaikeni. Ja pari tuntia myöhemmin Gregorylle toimitettiin haaste oikeuteen.
Beatrice oli onnistunut juoksemaan monen metrin matkan piikkikoroilla epätasaisessa maastossa taittamatta kinttujaan. Oli siis järkeenkäypää, että hänen kävellessään kaikessa rauhassa takaisin Benjaminin autolle - kun ambulanssi oli mennyt menojaan Aidan mukanaan ja valtaosa poliisiautoista samaten – hän onnistui astumaan pikkuriikkiseen kivien väliin jääneeseen koloon, johon hänen korkonsa juuttui, katkesi ja sai hänet lentämään nurin. Ainoa lähimailla oleva mies, joka olisi voinut hänet mahdollisesti ottaa kiinni ennen kuin maankamara teki sen, oli Benjamin, joka valitettavasti hänkin seisoi useamman metrin päässä. Beatrice rämähti maahan. Kiinnijuuttuneen kengän korko katkesi vähän liian myöhään ja takasi sen, että hänen nilkkansa vääntyi asentoon, johon nilkkojen ei missään tapauksessa kuulu vääntyä ja hänen vaatteisiinsa tuli ruohotahroja jotka eivät takuulla lähtisi pesussa – mutta ei se mitään, ne olivat muutenkin revenneet piloille. Tietenkin myös hänen kämmeniensä iho raapiutui inhottavasti rikki. Benjamin joutui taluttamaan Beatricen ensin autolle ja myöhemmin vielä hoitajalle, joka sitoi vääntyneen jalan ja puhdisti naarmuuntuneet kädet. Koska kyse sentään oli Beatricesta ja Benjaminista, Benjamin tietysti muisti siinä sivussa manailla naisia, joilla oli kummallinen vimma muistuttaa kronk-hyttysiä (toisin sanoen vaaksiaisia). Beatrice avuliaasti selitti hänelle, että korkeat korot auttoivat naisia (jotka tavallisesti olivat miehiä lyhyempiä), nousemaan fyysisesti sinne, missä he jo älyllisesti olivatkin, eli miesten yläpuolelle. Kun huoli yhteisestä tuttavasta saa aikaan välirauhan, on ihan loogista että rauha rikkoutuu heti, kun huolikin on tiessään.
Tällä välin Aidan oli päätynyt takaisin sairaalavuoteeseen. Hän oli jo joutunut selittämään kolmeen kertaan mitä oli tapahtunut, tietenkin valehdellen sujuvasti sopivissa kohdissa. Hän ei esimerkiksi vieläkään myöntänyt tunteneensa päälle karkaajiaan, tai sanonut montako heitä oikeasti oli ollut, myönsi vain mahdolliseksi, että nämä olivat samaa sakkia kuin ampujatkin. Viralliseksi motiiviksi oli hyväksytty kosto jostain, mitä Aidan oli aikaisemmin tehnyt. Hänen menneisyytensä hämärien puolten olemassaolo ei ollut salaisuus kenellekään, ainoastaan yksityiskohdat niistä. Hän ei todellakaan kertonut aseesta, jonka oli pudottanut jokeen avaamattomassa paketissa, eikä maininnut Demetriusta. Poliisien lähdettyä pahin oli vielä edessä. Hänen piti yrittää selittää Arhurille, miksi oli lähtenyt sairaalasta kun ei olisi vielä saanut edes nousta ylös. Ja Adrianalle. Ja Benjaminille. Toisinaan olisi helpompaa kestää ihmisiä, jotka yksinkertaisesti vihaavat sinua, kuin ihmisiä, jotka vain ovat sinulle vihaisia, koska välittävät.
Arthur oli lähtenyt veljensä luota nipin napin vakuutettuna siitä, ettei tätä tarvitsisi laittaa lepositeisiin pakenemisen estämiseksi. Adriana, joka oli rynnännyt pikavauhtia töistään sairaalaan kuultuaan Aidanin löytyneen palasi töihin, ennen kuin hänen pomonsa hermostuisi. (Katoamisuutinen ei saanut häntä vielä lähtemään minnekään, eihän sillä ole juurikaan väliä missä murehtii.) Benjamin oli ainoana paikalla, kun Beatrice klenkkasi huoneeseen jalka tukevasti tuettuna ja kämmenet desinfiointiaineesta kirvellen. Benjamin ja Beatrice vaihtoivat happaman ’eikö sinusta millään pääse eroon’ -katseen, jonka Aidan jätti hienotunteisesti huomioimatta.
”Mitäs sinulle on tapahtunut?” Hän kysyi aidon hämmästyneenä. Benjamin tuhahti vastauksen ennen kuin Beatrice ehti.
”Hän on muodin uhri.”
”Ai niin kuin sinä silloin nuorena, kun jaloistasi katkesi verenkierto liian kireiden farkkujen takia?”
”Ei, vaan enemmänkin niin kuin sinä silloin, kun olit rampautua kiiltonahkakenkiesi vuoksi.”
”Se oli kyllä Arthur. Minä olin vähällä kuristua pooloneuleisiin.”
”Tosiaan, niinpäs olitkin…” Beatrice seurasi sanavaihtoa huvittuneena.
”Ja sinä kehtaat valittaa naisten korkeista koroista?” hän huomautti Benjaminille.
”Ainakaan minä en taittanut nilkkaani huonon housuvalinnan vuoksi.” Benjamin murahti.
”Epäilemättä siksi, ettet pystynyt kävelemään niissä. Nyt pidät naamasi ummessa, minä tulin tänne puhumaan Aidanille.” Beatrice tiuskaisi. Hän oli aikonut vain käydä tavallisella tervehdysvierailulla, kuinka voit, kauanko joudut olemaan täällä ja niin edelleen ja alkuperäissuunnitelma oli säilynyt huolimatta siitä draamasta, jota päivään oli jo mahtunut. Nyt kuitenkin Benjamin ärsytti häntä niin paljon, että hän muutti suunnitelmaa. Beatrice käänsi hyvin näyttävästi selkänsä Benjaminille ja ontui Aidanin vuoteen viereen istumaan. Hän heittäytyi oikein herttaiseksi ja liverteli siihen tapaan, että Benjaminia puistatti ja Aidankin yllättyi. Käytyään läpi kaikki perus-sairaalavierailulöpinät Beatrice pääsi lopultakin asiaan. Hän sipaisi hiukset kasvoiltaan, hymyili lumoavasti (niin kuin Aidania olisi tarvinnut yhtään enempää lumota) ja oli perusteellisesti kiinnittämättä huomiota nurkassa seisovaan Benjaminiin.
”Oikeastaan halusin vain kysyä, onko treffitarjouksesi vielä voimassa.”
Toisaalla, pienimuotoinen skandaali oli alkamassa. Lavinia Restarick oli haastanut Gregory Caillen oikeuteen, mikä on melkoisen rohkea teko yksinäiseltä naiselta, joka yhä elää saman suvun toisen jäsenen myöntämillä avustuksilla. Toisaalta Laviniasta (kaupungin omasta pikku sekopäästä) pidettiin, Gregorysta ei missään nimessä. Lavinian oli ollut helppo saada apua käytännön asioissa. Lavinia syytti Gregorya koiransa myrkyttämisestä. Gregory oli usein valittanut Lavinialle kyseisen koiran haukunnasta, sekä otuksen tavasta karata ja lähteä kaivelemaan kuoppia Gregoryn pihalle. Varsinkin kaukaisimpaan nurkkaan lintualtaan juurelle, mikä oli ehdottomasti Gregoryn mielestä sopimattomin paikka kaivella. Nyt Riffraff-parka lojui eläinlääkärillä toipumassa äkillisestä sairastumisestaan, jonka eläinlääkäri oli arvellut myrkytyksestä johtuvaksi. Lavinia oli ehdottoman varma syyllisestä. Toki alituiseen haukkuva ja karkaileva koira hermostutti muitakin, mutta varmasti vain Gregory oli riittävän julma myrkyttääkseen eläinparan.
Ihmiset suorastaan inhosivat Gregorya ja Gertrudea. Osittain oli kyse kateudesta, sillä he olivat hävyttömän rikasta sukua ja elivät sen mukaisesti vielä nytkin, kun rahat alkoivat olla tiukalla. (He yksinkertaisesti jättivät maksamatta kaiken, minkä suinkin pystyivät.) Tietenkin on mahdollista pitää ihmisistä joita kadehtii, mutta nämä kaksi tekivät sen tavattoman vaikeaksi olemalla häijyjä. Nyt Lavinian koira tuntui vielä paremmin oikeuttavan tämän inhon ja siitä yritettiin tehdä marttyyria. On hivenen kummallista, kuinka sairastumisen jonkun toisen pihalla syödyn rotanmyrkyn takia voi rinnastaa vakaumuksensa puolesta kuolemiseen, mutta ihmiset nykyään harvemmin kiinnittävät huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin, kuin sanojen merkitys. Lavinia oli tietenkin riemuissaan, kun kaikki tutut ja tuntemattomat tuntuivat asettuvan hänen puolelleen ja vaativat Gregorya vankilaan tämän kamalan rikoksen takia, eikä tajunnut ollenkaan ihmetellä, että hänen puolellaan oli sellaisiakin ihmisiä, jotka olivat siihen saakka kuluttaneet energiaansa valittaakseen Riffraffista. Kaikenlaista antaa anteeksi saadakseen hyvän syyn nousta barrikadeille jotakin vielä ärsyttävämpää vastaan.
Mitäköhän sekin kertoo Salemvillen asukkaista, että asianajajaan otettiin yhteyttä ennen kuin poliisiin? Kuitenkin poliisikin sai lopulta kuulla rouva Restarickin koiran tapauksesta ja Benjamin sai suunnata suoraan sairaalasta Lavinian luokse asiaa selvittämään. Lavinia kertoi auliisti mitä oli tapahtunut.
”Pikku Riffraff tuli kotiin ihan surkeassa kunnossa. Hän uikutti niin kamalasti eikä meinannut pystyssä pysyä joten vein hänet kiireen vilkkaa lääkärille. Se oli takuulla tuo kamala Caille, hän ei koskaan ole voinut sietää kullannuppuani. Kunhan tyttäreni tulee, hän sanoo sille hirveälle miehelle suorat sanat.” Benjamin ei voinut kuin myötäillä ja lähti käymään eläinlääkärin luona Lavinian yhä vakuutellessa, että kunhan hänen tyttärensä tulisi… Eläinlääkäri vahvisti, että koira todella kärsi myrkytyksestä, mitä todennäköisimmin arseenimyrkytyksestä. Se toipuisi kyllä, mutta jos joku jossain todellakin oli tahallisesti myrkyttänyt koiran, oli epävarmaa selviäisikö koira enää toisesta kerrasta. Viimeisenä Benjamin meni käymään Gregory Caillen luona. Gregory ei vaivautunut salaamaan tunteitaan kovaäänistä ja karkailevaa Riffraffia kohtaan, mutta tietenkin kiisti myrkytyssyytökset. Kun koiralla oli tunnetusti taipumusta viihtyä kaikkialla muualla, paitsi omalla pihallaan, sehän oli saattanut saada myrkkyä mistä tahansa. Myös hänen pihaltaan. Gregory kertoi niin auliisti, että hänellä todella oli myrkkyä pihallaan – rottien vuoksi – että tiesi takuulla, miten vaikea olisi todistaa koiran saaneen myrkkyä nimenomaan hänen toimestaan ja vieläpä tahallisesti. Hän ei toki ollut vastuussa siitä, jos muiden lemmikit karkailivat syömään rotanmyrkkyä hänen tontilleen. Tutkimuksen tulos ei siis näyttänyt hyvältä Lavinian kannalta.
osa 9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti