osa 9
Sanoilla on tapana levitä ja sisällöllä taipumusta muuttua matkan varrella. Niin kävi tälläkin kerralla. Ihmiset tietenkin kuulivat, ettei oikeusjutusta Gregorya vastaan tullutkaan mitään. He kuulivat, että se johtui siitä, että Sydney oli maksanut Lavinialle huikeat korvaukset. He eivät kuulleet syitä siihen, miksi Sydney teki niin. He eivät saaneet selville, että ilman Sydneytä Lavinia olisi väistämättä hävinnyt jutun. (Tietysti hän olisi voinut järjestää asiat toisinkin, antamalla Lavinialle raskauttavat valokuvat rahan sijaan, mutta eivät ihmiset tienneet sitäkään.) Lavinia oli tyytyväinen, koska hänen koiransa kulut korvattiin, Sydney oli ystävällisesti kuunnellut hänen pitkäveteisiä juttujaan Riffraff-kullanmurusta ja tyttärestä, joka tulisi ihan pian kotiin. Sydney oli jopa sanonut tapaavansa kyseisen tyttären mielellään kun tämä tulisi ja tekevänsä jotain Gregorylle, ettei tämä enää myrkyttäisi viattomia pikku koiraparkoja. Lavinia oli todellakin hyvin tyytyväinen ja ilahtunut siitä, miten mukava mies tämä Sydney oikein oli, kuka sitten lieneekään. (Se oli jäänyt hänelle hieman hämäräksi.) Muiden ihmisten käsityksen mukaan ainoa syy, joka Sydneyllä olisi saattanut olla maksaa Lavinialle oikeusjutun välttääkseen oli, että Sydney tiesi Gregoryn häviävän jutun. Miksi maksaa omaisuus säästääkseen sukulaisensa oikeudenkäynniltä, jonka kyseinen sukulainen varmasti voittaisi?
Sydney oli yllättävää kyllä lyhyessä ajassa onnistunut täyttämään sen tilan, jonka Waldemarin kuolema oli jättänyt. Kaikki tiesivät hyvin, että hän oli tullut Salemvilleen vasta pari päivää sitten, mutta silti jollain mystisellä tavalla hän tuntui kuuluvan sinne. Hänet saattoi usein nähdä kadulla – paljain jaloin säässä kuin säässä ja aina pukeutuneena mustaan, joka vain korosti hänen hiustensa ja ihonsa vaaleutta. Hän tunsi kaikki nimeltä. Hän tunsi koko kaupungin paremmin kuin kukaan siellä koko ikänsä asuneista. Sydney onnistui olemaan jopa merkillisempi kuin Waldemar oli ollut ja Waldemar oli sentään kehitellyt ja vaalinut omituisuuttaan vuosikymmeniä. Kukaan ei edelleenkään päässyt vierailulle Caillen hulppeaan kaupunkitaloon, eikä edes Sydneyn nähty koskaan menevän sinne tai lähtevän sieltä. Hänet tavoitti parhaiten rantahuvilalta, jota Waldemarkin oli käyttänyt vieraita vastaanottaessaan. Iltaisin kaupunkitalon ikkunoissa saattoi kuitenkin nähdä valoa ja jopa liikettä, joten selvästi siellä oli taas asukas. Kuten Waldemarkin Sydney siis tunsi kaikki ja kaiken, hän pääsi osallistumaan kaupungin asioihin, koska hänellä niin törkeästi rahaa ettei kukaan viitsinyt vastustaakaan, kun hän halusi käyttää sitä jonkin korjaamiseen (alkajaisiksi tasoristeyksen puomit ja varoitusvalot). Pääosin Lavinia Restarickin koiran vuoksi Waldemarin ja Sydneyn välille kuitenkin muodostui jo varhain eräs merkittävä ero. Waldemarista oli pidetty. Hän oli äreä vanha mies ja hänellä oli omalaatuinen huumorintaju. Hän oli nimitellyt ja arvostellut kaikkia, mutta kukaan ei loukkaantunut, koska kyseessä kuitenkin oli Waldemar Caille, hän ei tarkoittanut sillä mitään pahaa. Muut Caillet, eli Gregory usein vaihtuvine vaimoineen ja Gertrude taas sanoivat loukkaavia asioita, koska halusivat loukata ja he olivat alituinen kiusa muille kaupunkilaisille. Sydney oli kohtelias. Hän oli ystävällinen. Ja hän oli vihattu. Vain, koska hän oli maksanut erään koiraparan lääkärikulut ja se oli tulkittu yritykseksi suojella hänen läpimätiä sukulaisiaan näiden ansaitsemalta rangaistukselta. Kyseiset sukulaiset tietenkin vihasivat häntä, koska hän oli saanut heidän odottamansa perinnön. Elämä ei aina ole yksinkertaista.
Noustessaan huoneeseensa sinä iltana Shane mietti, mitä Maya mahtoi tehdä. Hän ei olisi varmaankaan ilahtunut kuullessaan, että Maya itse asiassa lojui vuoteellaan kuunnellen kammottavaa purkkapoppia ja mietti, mitä Nick mahtoi tehdä. Ei se mitään. Tuskin Mayakaan olisi ilahtunut, jos olisi tiennyt, että Nick juuri silloin tuli kotiin, veti huovan sohvalle sammuneen isänsä peitoksi ja meni huoneeseensa katsomaan laittomasti ladattuja kauhuelokuvia – miettien samalla, mitä Shane mahtoi tehdä. Elämä ei todellakaan ole aina yksinkertaista.
Beatrice joutui käymään pankissa hoitamassa muutamia asioita, koska olikin nyt ilmeisesti jäämässä Salemvilleen vähän pidemmäksi aikaa. Aidanin takia. Ärsyttääkseen Benjaminia. Nähdäkseen enemmän veljeään Johnia ja veljenpoikaansa Kevinia. Ärsyttääkseen Benjaminia… Asuntoa hän ei aikonut hankkia, hotellissa oli parempi palvelu, mutta joitakin raha-asioita piti silti hoitaa. Kuten siirtää rahaa hänen ranskalaiselle ystävälleen, joka huolehti hänen kukkasistaan ja laskuistaan hänen poissa ollessaan. Beatrice oli valinnut joko hyvin huonon tai oikein hyvän hetken mennä pankkiin. Jos hän olisi mennyt aikaisemmin, hän olisi näet ollut siellä juuri ryöstön alkaessa. Toisaalta, jos hän olisi mennyt myöhemmin, hän ei olisi ollut pankin ulkopuolella juuri, kun ryöstäjät pakenivat sieltä. Hän ei olisi seissyt pankin portailla ja törmännyt yhteen ulos juoksevista miehistä. Miehen naamio ei olisi pudonnut. Beatrice ei olisi nähnyt hänen kasvojaan. Eikä hän olisi uudestaan satuttanut jo kertaalleen nurin vääntynyttä jalkaansa.
Arthur ja Olivia olivat jo usean päivän ajan tehneet matkajärjestelyjä. Adriana oli lupautunut hoitamaan Dawnia ja hän asuisi sen vuoksi matkan ajan Arthurin luona sen sijaan, että Dawn tulisi hänen luokseen. Siten Adriana pystyisi pitämään silmällä myös Shanea ja Sheilaa, ilman että nämä loukkaantuisivat luottamuksen puutteesta. Virallisesti Adriana oli vain Dawnin ja huonekasvien vahtina. Ei tiennyt mitä pahaa saniaiset saisivat aikaan, jos ne jättäisi omilleen. Sekä Arthurin että Olivian piti kuitenkin tehdä ensin työjärjestelyjä. Yllättäen se sujui Arthurilta helpommin. Hän sai muutenkin aika pitkälti päätettyä omat työaikansa, hieman pidempi vapaa ei tuottanut suuria vaikeuksia. Olivia työskenteli ravintolassa ravintolapäällikkönä ja oli tehnyt itsestään korvaamattoman, joten hänen oli hankalampi saada vapaata, mutta se onnistui kuitenkin. Kunhan kaikki alkuhärdellit oli saatu hoidettua, Arthurin kärsimykset vasta alkoivat. Matkaan oli puolitoista viikkoa, mutta Olivia alkoi jo miettiä, mitä tarvitsisi mukaan, huolestua lapsista jaa kirjoittaa puhelinluettelon kokoiseksi paisuvaa listaa Adrianalle muistettavista asioista. Arthurille oli onni, että vastikään sairaalasta päässyt Aidan halusi apua asunnon etsimisessä. Hän pääsi sen varjolla pakenemaan kotoa. Lisäksi Aidan taitava valitsemaan sanansa.
”Muistatko vielä sen naisen, joka ei ole vaimosi?” hän kysyi ilkikurisesti virnistäen, kun Arthur valitti Olivian matkastressistä ja niinpä Arthur ajatteli Valerieta hetkisen.
”Kiitos, tuosta oli apua.”
Beatrice alkoi ärtyä Salemvillen koko poliisikuntaan. On vaikea pysyä rauhallisena, kun jalkaa särkee sietämättömästi ja joku jankkaa koko ajan samoja, jo useaan kertaan kysyttyjä kysymyksiä. Hänelle oli annettu vain aspiriini ja sen voimalla hänen olisi pitänyt kestää konstaapeli Brownin puisevat kysymykset.
”Montako kertaa minun pitää toistaa tämä? Väännänkö vielä rautalangasta? Haluatko tämän kirjallisena kolmena kappaleena? Minä olin menossa sisälle pankkiin. Ne tyypit olivat tulossa ulos. Yksi äijä tönäisi minut kumoon, hänen naamarinsa putosi ja näin hänen ruman, ruman pärstänsä. Joko ymmärsit? Toistanko vielä?” Konstaapeli Brown oli Beatriceen yhtä kypsä kuin Beatrice häneen. Konstaapeli Brownin ei tosin tarvinnut samalla kestää kipeää kinttua. Hän huojentui silti huomattavasti, kun oli aika siirtää Beatrice marisemaan hänen esimiehelleen.
Beatrice ja Aidan tapasivat kahvilassa myöhemmin saman päivän iltana. Kumpikin oli yhtä paljon myöhässä ja kumpikin oli toivottoman väsynyt. Aidan oli ollut ylhäällä liian pitkään ja liian pian sairaalasta pääsyn jälkeen. Beatrice oli joutunut selittämään pankin luona tapahtuneen kerta toisensa jälkeen aina uudelle ihmiselle jalka koko ajan hermoja riipivästi särkien ja kun se oli viimein sidottu kunnolla ja hän oli saanut kunnollista kivunlievitystä, hän oli jo lopen uupunut ja halusi rojahtaa jonnekin mielellään kokonaan ilman kinttuaan.
”Olemmekin molemmat myöhässä, hyvä. Pelkäsin sinun joutuneen odottamaan”, Aidan totesi Beatricen tullessa kahvilan ovelle melkein samalla hetkellä kuin hän itsekin. ”Mitä oikein olet tehnyt? Näytät kamalalta”, hän lisäsi kun Beatrice halasi Aidania tervehdykseksi.
”Aika kamalalta sinäkin näytät”, Beatrice huomautti, mihin Aidan vain totesi nauraen: ”Niin, mutta minulle se onkin luonnollinen olotila.”
”Jos tietäisit, minkälaisia naamoja olen tuijottanut koko päivän, et sanoisi noin”, Beatrice puuskahti ja kertoi Aidanille pankin luona tapahtuneesta ryöstöstä ja turhauttavista kuulusteluista jotka sitä oli seurannut. ”Minulle yritettiin tyrkyttää suojeluakin, mutta sitten minun olisi pitänyt muuttaa jonnekin korpeen väärällä nimellä tai muuta yhtä älytöntä, joten en suostunut.” Aidan ei tietenkään voinut olla aivan samaa mieltä. Hän tunsi Salemvillen rikollispiirejä riittävästi ollakseen Beatricea huolestuneempi tämän turvallisuudesta, mutta hän kunnioitti Beatricen mielipidettä eikä sanonut muuta kuin toivovansa, ettei suojelulle olisi tarvetta. Sen jälkeen hän tietenkin kertoi omasta päivästään, lukuisista asunnoista joita he olivat käyneet Arthurin kanssa läpi ja jotka lähes kaikki olivat olleet aivan liian suuria. Miehelle, joka on aina liikkeellä, ei ehdi kerääntyä juurikaan omaisuutta asunnon täyttämiseen. Ennen kuin kaksikko erosi siltä erää Beatrice huomautti asiasta, jota oli pohtinut jo jonkin aikaa: ”Siitä saakka, kun tapasin sinut, meillä ei kummallakaan ole ollut juurikaan rauhallisia hetkiä.” Heille oli todellakin ehtinyt lyhyessä ajassa tapahtua kaikenlaista niin yhdessä kuin erikseen, mukaan lukien useita läheltä piti –tilanteita.
”Ehkä tuomme toisillemme epäonnea.” Aidan arveli ja Beatrice mietti tätä tovin.
”Niin, voi olla…” Hän kietoi kätensä Aidanin ympärille ja antoi tälle hyvänyönsuukon. ”Mutta en taida välittää vaikka toisimmekin.”
osa 11
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti