osa 1
osa 8
Arthur käveli kotiin tuulettuakseen. Olivia hämmästeli, minkälainen muutos miehessä oli tapahtunut – rakastuneesta hupsusta äreäksi ja kireäksi – mutta hänellä ei ollut minkäänlaista syytä pahastua, kun äreys kuitenkin kohdistui Aidaniin. Olivia oli itse päässyt töistä jo aikaisemmin ja ahkeroinut tasapainoisen aterian kimpussa siitä lähtien. Oli siinä vähän kestämistä, kun on nähnyt vaivaa ruoan laitossa ja pöydän ääreen istuu kaksi tyttöä, jotka eivät upouusien puhelimien räpeltämiseltä edes ennätä huomata mitä suuhunsa lappavat, poika, joka tuijottaa synkkänä pöytää ja syö mekaanisesti mitä nyt onkaan lautaselleen laittanut sekä tietenkin pahantuulinen mies. Sheila pinkaisi suoraan ruokapöydästä Caitlinin kanssa kaupungille, Shane vaelsi huoneeseensa aina vaan synkeän näköisenä ja Dawn kipitti omiin puuhiinsa kysyttyään ensin muutamaan kertaan voisiko saada kissan. (Kissan? Vielä edellispäivänä hän oli halunnut omaa pingviiniä.) Arthur murjotti. Olivia katsoi parhaaksi odottaa siippansa rauhoittumista ja alkoi vain rauhassa tyhjentää pöytää. Kun hän oli valmis, Arthur oli tiessään. Olivia istui huokaisten pöydän ääreen. Perhe-elämästä tuntui tulleen niin merkillistä viimeisten parin päivän aikana. Eikä se vähemmän merkilliseksi tainnut muuttua, mutta vaihteeksi hivenen miellyttävämmäksi sentään, kun Arthur hiipi Olivian taakse ja antoi tälle pienen kirjekuoren. Oli tapahtunut niin paljon, ettei Arthur ollut muistanut eikä ehtinyt edes mainita siitä vaimolleen ennen kuin nyt. Olivia avasi kirjekuoren saamatta Arthurilta edes pientä vihjettä siitä, mitä se saattaisi pitää sisällään. Mitä hän sitten olikaan odottanut, matkaliput Italiaan eivät takuulla kuuluneet siihen. Vaaditaan melkoista akrobatiaa, että pystyy pöydän äärestä istumasta kapsahtamaan tuolinsa takana seisovan kaulaan, mutta jotenkin se onnistui Olivialta. Avio-elämä kukoisti taas.
Bradley Jenkins löysi itsensä hieman hankalasta tilanteesta. Hän ei ollut asianajajien kermaa, mutta parhaimmistoa siitä joukosta, johon tavallisella väellä oli varaa – monen vuosikymmenen kokemuksella. Nyt hän näennäisesti työskenteli Lavinia Restarickille, joka oli haastanut oikeuteen Gregory Caillen (voi hyvä tavaton, miksi juuri hänet?) koiransa myrkyttämisestä. Näennäisesti, koska tuntui, että vähintään puolet Salemvillen asukkaista Lavinian ohella halusi nähdä Gregoryn syytetyn penkillä. Tapaus oli mahdoton. Hän oli tiedustellut asiaa varovaisesti ja saanut selville, ettei Gregorya todellakaan voitu todistaa syylliseksi mihinkään ja Lavinia itse olisi todennäköisemmin todettu syylliseksi koiran heitteillejättöön kuin Gregory sen myrkyttämiseen. Ihan kuin ei olisi riittänyt, että tapaus oli jo etukäteen tuomittu hävittäväksi, Jenkins saisi sen häviämisen myötä puolen kaupungin vihat niskaansa (mikä määrä menetettyjä asiakkaita) ja vielä pahempaa, joutuisi tuottamaan pettymyksen Lavinialle, joka oli niin pihalla ja omaan maailmansa käpertynyt, että se oli suorastaan hellyttävää. Jenkins yritti juuri saada selitettyä tilanteen häntä toiveikkaasti katselevalle Lavinialle, kun hänen toimistonsa ovi yllättäen avautui hermostuneen sihteerin edellä. Jenkins oli aikeissa huomauttaa, miten sopimatonta oli häiritä häntä kesken asiakastapaamisen, kun sihteeri väistyi oviaukosta ja sisälle toimistoon hänen perässään astui Sydney Caille.
Shane ei kestänyt tuijotella huoneensa seiniä. Hän oli tuijotellut niitä jo niin monta vuotta Mayaa ajatellen, että niitä oli vaikea enää tuijotella ajatellen jotain muuta. Niinpä, sekä paetakseen huonettaan että toteuttaakseen aikaisemman aikomuksensa vierailla setänsä luona tilanteen hieman rauhoituttua, Shane suuntasi sairaalaan. Shanen elämän läheisimmät ihmiset – jotka hän näki lähes päivittäin – olivat tietenkin hänen vanhempansa, sisarensa, Adriana, Nick ja Maya. Nickistä ja Mayasta ei tässä tilanteessa ollut apua, Adrianan Shane oli nähnyt viimeksi silloin, kun Aidan oli joutunut sairaalaan. Sheila ei edes huomannut, että Shane olisi ollut jotenkin toisenlainen kuin ennen. Dawn oli huomannut. Hän oli sanaakaan sanomatta ojentanut veljelleen nallekarhun. Olivia oli menettänyt kykynsä kommunikoida Shanen kanssa todella tärkeistä asioista jo niin kauan sitten ettei osannut enää edes yrittää ja Arthur oli aina joko töissä tai pää muuten vain niin täynnä muita asioita, ettei hänellä ollut pahemmin edes mahdollisuutta huomata yhdessäkään lapsistaan mitään muutosta, ellei se sitten ollut hyvin mullistava. Surumielisyys ja hiljaisuus ei vielä riittänyt. Oli jotenkin surkuhupaisaa, ettei kukaan näistä ihmisistä voinut auttaa Shanea, kun hän olisi kaivannut jotakuta jolle puhua, mutta heti, kun Aidan näki veljenpoikansa synkän ilmeen, hän hymyili myötätuntoisesti.
”Voi sentään. Kyse on Mayasta, eikö olekin?”
On helpompi puhua ongelmistaan ihmisille, jotka oikeastaan arvaavat niiden luonteen ennen kuin on sanonut sanaakaan. On helpompi puhua mistä tahansa ihmisille, jotka todella tietävät mistä puhut silloin, kun sanat loppuvat kesken ja osaat sanoa vain ”no, kyllä sinä tiedät”. Shanen oli helppo puhua Aidanille, koska hänen ei oikeastaan tarvinnut sanoa paljon mitään. ”Luuletko, että Nick pitää Mayasta niin kuin Maya toivoo?” Aidan kysyi.
”Hän on tuntenut Mayan melkein yhtä kauan kuin minäkin, joten eiköhän.” Siitä ei oikeastaan voinut päätellä mitään, sillä Maya oli tuntenut Shanen kauemmin kuin Nickin, eikä silti ihastunut häneen. Ei kuitenkaan olisi ollut kovin sopivaa nostaa sitä esille.
”Haluatko kuulla piristäväksi tarkoitettuja latteuksia?” Aidan tiedusteli ja Shane pudisti päätään. Niitä hän kuulisi riittämiin, jos päättäisi jollekulle toiselle murheistaan puhua. ”Hyvä. Muuten olisit tullut väärään paikkaan.”
Sydney Caille ei ollut hymyillyt astuessaan Bradley Jenkinsin toimistoon, eikä hän hymyillyt nyt, kun kahta tuntia myöhemmin käveli sorakäytävää pitkin Gregoryn ovelle. Valerie pani asian kiinnostuneena merkille. Hymyn siis sai pyyhittyä jotenkin. Se tuntui silti väijyvän jossain pinnan alla. Ei ollut vaikea arvata, miksi Sydney oli tullut, mutta Gregory kuitenkin käyttäytyi niin kuin ei olisi sitä tiennyt pyytäessään tätä istumaan. Sydneykin oli tietysti ehtinyt kuulla rouva Restarickin koirasta. Olisi pitänyt asua luolassa ollakseen siitä kuulematta. Kaupunkilaisilla ei ollut ollut yhtä hyvää syytä puhua pahaa Cailleista sitten sen päivän, jona Richard Restarick oli kadonnut.
”Tulin vain kertomaan, että rouva Restarick on luopunut syytteistään,” Sydney ilmoitti tyynesti. Gregory hymähti.
”Mitä yllättävää siinä on? Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa.”
”Rouva Restarick luopui syytteistään, koska minä sovin asian hänen kanssaan oikeussalin ulkopuolella,” Sydney huomautti. Sitä Gregory ei ymmärtänyt. Ei liioin Valerie.
”Miksi?”
”Koska hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa.”
”Vai niin…”
”Olette varmaankin tietoisia niistä järjestelyistä, joita Waldemar teki rouva Restarickin hyväksi, kun hänen aviomiehensä lähti.” Sydneyn tavasta painottaa sanaa saattoi päätellä, hänen tietävän jotain siitäkin asiasta.
”Waldemar toivoi minun jatkavan niiden auttamista, joilla itse on vaikeaa. Sovin tämän asian rouva Restarickin kanssa ja maksan lisäksi hänen koiransa hoidon noudattaakseni tätä toivetta. Sekä auttaakseni teitä.”
”Siis mitä?” Nyt Sydney hymyili. Tiesihän Valerie, että se hymy väijyi vielä jossakin.
”Toinen Waldemarin viimeisistä toiveista oli, että estäisin teitä joutumasta liian suuriin vaikeuksiin, ettei Caillen nimi tahriintuisi. Tietenkin voin kaikessa rauhassa antaa teidän kärsiä tekojenne seuraukset, jos menette liian pitkälle.” Sydney nousi lähteäkseen ja ojensi Gregorylle kirjekuoren. ”Ellei rouva Restarick olisi hyväksynyt tarjoustani, olisin antanut hänen asianajajalleen tämän.” Sydneyn lähdettyä Gregory vilkaisi kuoren sisältöä. Siellä oli valokuvia hänestä tarjoamassa Lavinian koiralle (myrkytettyä) ruokaa.
”Riippumatta siitä vastaako Nick Mayan tunteisiin vai ei, ei kannata elätellä toivoa, että Maya rakastuisi sinuun,” Aidan sanoi Shanelle pehmentäen äänensävyllään lausahduksen tylyhköä sisältöä. Shane nyökkäsi synkkänä. Hän tiesi se jo eikä hänellä ei ollut halua itsepetokseen. ”Mayasta tuskin tulee sinulle sillä tavalla läheistä kuin haluaisit, mutta jos nyt pysyt hänen vierellään tästä huolimatta, sinusta voi vielä omalla tavallasi tulla hänelle Nickiä tärkeämpi.”
”Kuinka niin?”
”Koska rakkaus saattaa säröillä ja kulua loppuun ja kun niin käy, hän tarvitsee ystävää, joka on pysynyt hänen rinnallaan koko ajan.” Shane nyökkäsi mutta ei pahemmin piristynyt. Aidan hymyili myötätuntoisesti. ”On vaikea toivoa muiden onnea, kun on itse aivan alamaissa, vai mitä?”
Shanen ollessa jo lähdössä, hoitaja tuli tuomaan Aidanin lääkkeet ja toi mukanaan kirjeen, joka Aidanille oli kuulemma jätetty vastaanottoon. Kuoressa oli siististi printattuna Aidanin nimi eikä mitään muuta. Sisältä löytyi vain pikkuriikkinen, kakun koristetta muistuttava valkoinen lippu.
”Mitä se tarkoittaa?” Shane kysyi, kun Aidan oli aikansa mietteliäästi pyöritellyt lippua sormissaan. Aidan laittoi lipun takaisin kuoreen ja pyysi Shanea heittämään kuoren pois.
”Se tarkoittaa, että taidan jäädä tänne vähäksi aikaa.”
osa 10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti