Hömpän viemää 11

En keksinyt miksi mutta tässä on nyt kuitenkin tätä soopaa taas.

osa 1
osa 10

John Ingram oli lievän yllättynyt nähdessään sisarensa. Sen järisyttävämpiin tunneskaaloihin hän ei useinkaan yltänyt. Hän katsoi Beatricen hieman tavallista rähjäisempää olemusta päästä varpaisiin ja vilkaisi ohimennen myös tämän kyynärsauvaa. ”Matalat korot?”
  ”Minulla on ollut pieniä harmeja kenkien kanssa viime aikoina.”
  ”Huomaan. Luulin, että palasit jo Ranskaan.” John totesi suoden sisarelleen toisen katsahduksen.
  ”En ihan vielä”, Beatrice sanoi tunkeutuessaan peremmälle. ”Minulla on vielä asioita täällä.” Kevyt hymy käväisi Johnin tavallisesti melko ilmeettömän puoleisilla kasvoilla.
  ”Vai niin, kuka se mies on?” Mielikuva Benjaminista ilahtuneena Beatricen pikaisista lähtöaikeista käväisi Beatricen mielessä. Sitten mielikuva hymyilevästä Aidanista jyräsi sen. Beatrice näytti loukkaantuneelta. ”Mitä ihmettä oikein tarkoitat?”
  ”Beatrice, kaikkien päätöstesi syynä on aina ollut joku mies.”
  ”Ei ole perää.”
  ”Menit samaan yliopistoon kuin silloinen poikaystäväsi. Muutit Ranskaan sen… mikä hänen nimensä nyt olikaan…”
  ”Bernard.”
  ”Aivan, Bernardin perässä ja jäit sinne vielä kun Bernard oli menneen talven lumia. Jos nyt lykkäät paluutasi, taustalla on varmasti jälleen joku mies, joten jospa vain kertoisit hänen nimensä.” Beatrice oli hieman harmistunut ennalta arvattavuudestaan, mutta kai se oli ihan ymmärrettävää, että veli osasi vetää johtopäätöksiä näistä asioista.
  ”Hyvä on. Aidan Stark.” John mietti hetken, mutta ei saanut nimeä päähänsä. Hän suuntasi kirjahyllylleen, jossa hänellä oli oma, Salemvillen asukkaista tehty ’Kuka kukin on’ kirjakokoelmansa osoittamassa, ettei kirjahyllyn omistaja voinut olla kovin tervejärkinen yksilö. Hän otti S-osan käteensä, selaili sitä kunnes löysi Aidanin ja rypisti hivenen harmistuneena kulmiaan. John käänteli sivuja edestakaisin ja tutki niitä ylös alas, mutta tilanne ei siitä muuksi muuttunut. Hänen opuksessaan oli vain yksi Aidan Stark.
  ”Tri. Arthur Starkin nuorempi veli”, John luki kirjastaan. Beatrice nyökkäsi.
  ”Kyllä, sama mies.”
  ”Et voi olla tosissasi”, John tiuskaisi ja riuhtaisi tuohtuneena lasit nenältään katsoessaan sisartaan.
  ”Miksi en olisi?”
  ”Hänhän on pelkkä mitättömyys, hänestä ei ole muuta tietoa kuin sukulaisuussuhteet! Mitä hän tekee työkseen?”
  ”En tiedä. Soitanko ja kysyn? Kysynkö samalla hänen pankkitilinsä saldoa?” Beatrice ei ollut vielä osannut päättää, olisiko tyrmistynyt vai huvittunut. John ei ikinä ollut pitänyt hänen poikaystävistään, mutta tämä oli jo naurettavaa.
  ”Et tiedä? Mitä sinä edes näet siinä tyypissä?”
  ”Hänen kanssaan on helppo puhua, hän on avulias, mukava, komea…” Beatrice ei voinut vastustaa kiusausta härnätä veljeään. ”…hyvin varustettu…”
  ”Luulin sinun päässeen tuosta vaiheesta Bernardin myötä”, John huomautti kylmästi.
  ”Älä viitsi, sanoin sen vain ärsyttääkseni sinua.” Beatrice sanoi turhautuneena.
  ”Onnistuit. Mutta ihan vakavasti puhuen, sinun todella pitäisi valita seurasi vähän paremmin kun olet näillä main.” John huomautti kylmästi.
  ”Etten häpäisisi arvokasta sukuani vai? Milloin sinusta tuli tuollainen snobi?”

   ”En ymmärrä, mitä oikein näet siinä naisessa”, Benjamin huomautti Aidanille. Hän oli siis samantapaisissa puuhissa kuin Johnkin, tosin se tuskin olisi tätä ilahduttanut.
  ”Etkö?” Aidan kysyi silmät ilkikurisesti pilkahtaen. ”Ja kuitenkaan et näyttänyt saavan silmiäsi irti hänestä kun viimeksi tapasitte.” Huomautus oli pelkkää hakuammuntaa, mutta Benjaminin äkillinen nolostus paljasti Aidanille hänen osuneen oikeaan.
  ”Yritin vain löytää hänestä jonkin siedettävän piirteen”, Benjamin puolustautui. ”Jos aiotte ihan vakavissaan alkaa tapailla toisianne, joudun minäkin näkemään häntä useammin, joten olisi hyvä ainakin yrittää sietää häntä.” Uskokoon ken tahtoo.

  ”Beatrice, Ingramit ovat seudun neljänneksi varakkain perhe. Ylempää luokkaa. Sinun tulisi seurustella jonkun tasoisesi kanssa ja Starkit eivät ole seurapiirejä nähneetkään.” John selitti sisarelleen lempeästi.
  ”Sinun seurapiirisi käsittävät Caillet, ei muuta. Pitäisikö minun mennä iskemään Sydney?” Beatrice tiedusteli.
  ”Darrow’t. Kingsleyt.”
  ”Ainoakaan Kingsley ei ole astunut jalallaan Salemvilleen sen jälkeen kun heidän kartanonsa räjähti ja tietääkseni Darrow’n perheestä on jäljellä vain heidän talostaan huolehtiva hovimestari, joka ei tiedä edes onko hänen isäntänsä yhä hengissä.”
  ”Se, että sukujen jäsenet eivät vietä paljon aikaa tällä seudulla ei vähennä heidän tärkeyttään, Beatrice.” Beatrice huokaisi.
  ”Hyvä on. Jos välttämättä tahdot, voin jättää Aidanin.” John nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mutta siinä tapauksessa sinulla ei ole mitään oikeutta valittaa seuraavasta miehestäni, onko selvä?”
  ”Sopii. Sitten, kun seuraavaksi tapaat jonkun minä lupaan…”
  ”Itse asiassa minulla on jo mielessäni eräs toinen”, Beatrice keskeytti. John yllättyi. Lievästi, kuten hänen tapoihinsa kuului.
  ”Todellako? Ja kukahan…?” Beatrice otti kasvoilleen niin viattoman ilmeen kuin suinkin sai, mutta ei täysin pystynyt kätkemään vahingoniloaan.
  ”Benjamin Hayes.” Huolimatta ihonsa tummasta sävystä Johnin kasvoilla käväisi kiehtova väriskaala, kun hän kaiveli muististaan kyseistä nimeä.
  ”Hayes? Niin kuin… Polly Hayes? Joka käy täällä siivoamassa joka viikko?” Beatrice teeskenteli hämmästynyttä.
  ”Tosiaan, en tajunnutkaan… Benjamin on hänen poikansa.”
Jostain merkillisestä syystä John melko pian keksi, ettei Aidan Stark sittenkään ollut niin sopimaton pari Beatricelle, kuin hän aluksi oli luullut. Beatricen voitonriemua hieman himmensi se, kuinka voitto oli saavutettu. Nyt John luulisi hänen olevan kiinnostunut Benjaminista. Niin kuin Beatrice voisi ikinä olla kiinnostunut Benjaminista ja hänen lihaksikkaasta vartalostaan ja viikinkijumalan ulkonäöstään ja… Beatrice ryhdistäytyi. Hänellä oli Aidan. Pitkä, jäntevä, solakka Aidan jolla oli upea hymy ja valloittava nauru unohtamatta melkoista annosta salaperäisyyttä. Jotain aivan toista kuin joku machoileva lihaskimppu. Saatuaan tukahdutettua kivikautiset vaistot, jotka yrittivät saada Beatricen kiinnostumaan miehestä jolla oli jumalattoman (tai ehkä sittenkin jumalallisen) leveät hartiat ja hyvät mahdollisuudet hankkia mammuttia ruokapöytään (jos niitä vain olisi vielä ollut) sellaisen miehen sijaan, joka todistetusti oli älykäs ja mukava ja josta Beatrice todella piti, hän lähti etsimään Aidania.

Aidan oli yhä Kännikalassa kivikautisia vaistoja puoleensa vetävän miehen seurassa. He olivat päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Benjamin ei tietenkään vieläkään ymmärtänyt mitä Aidan Beatricessa näki, mutta hän oli tajunnut ystävänsä olevan ihan oikeasti rakastunut ja luvannut yrittää käyttäytyä kunnolla naisen seurassa.
  ”En kyllä käsitä.” Benjamin valitteli. ”Olet kierrellyt ties missä, tavannut varmasti pilvin pimein toinen toistaan hemaisevampia neitokaisia ja menet lankeamaan kotikaupungin tyttöön, jonka tapaat sattumalta kun olette molemmat pyörähtämässä paikkakunnalla.” Jos keskustelijat olisivat olleet hieman toisenlaisia luonteiltaan, jompikumpi olisi takuulla viitannut kohtaloon.
  ”En nyt sanoisi langenneeni.” Aidan huomautti ystävällisesti.
  ”Minä sanoisin.”
  ”Olen varma, että jos olisitte tavanneet hieman paremmissa merkeissä eikä hänen nimensä olisi Ingram, (älä yritä, tiedän kyllä, ettet pidä Ingrameista tai muistakaan, joilla riittää rahaa vaikka sytykkeeksi) et suhtautuisi häneen niin karsaasti.” Benjaminin ei tarvinnut sanoa siihen mitään, sillä silloin Beatrice itse pyrähti paikalle kuin pikkulintu, liihotteli suoraan Aidanin luokse ja katsoi selvästikin, että pitkä suudelma ajoi saman asian kuin tervehdys. Se häiritsi Benjaminia enemmän kuin hän olisi halunnut myöntää. Kun Beatrice lopulta irrottautui Aidanista, hän hymyili Benjaminille ja kysyi pahastuisiko tämä jos hän lainaisi Aidania vähäsen, samaan aikaan jo työntäen miestä ovea kohti.
  ”En suinkaan,” Benjamin vakuutti teennäisesti hymyillen ja pariskunnan poistuttua tilasi kiireesti lisää juotavaa. Tulisi olemaan vielä odotettua vaikeampaa olla kunnolla Beatricen seurassa.

Aloysius Pryce, joka tunnettiin yleisesti nimellä Al, oli postinkantaja. Hän ei ollut niitä postinkantajia, jotka käväisevät tipauttamassa laskut laatikkoon ja häipyy seuraavan uhrin kimppuun, vaan hän oli sitä häviävää lajia, joka tunsi asiakkaansa, joka toisinaan vei lähetykset kotiovelle asti ja jolla oli aikaa jutustella kotirouvien kanssa. Al kuuli kaiken Salemvillessa tapahtuvan ensimmäisten joukossa ja koska vaitiolovelvollisuus ei mitenkään voinut koskea juoruja, joita hänelle postinkannon yhteydessä auliisti kerrottiin, hän myöskin piti huolen siitä, ettei ollut viimeinen, joka asioista kuuli. Tämä todella miellytti hänen jakelukierroksensa loppupäässä olevia ihmisiä, koska he saivat aina tietää kaiken, mitä Al sinä päivänä oli ehtinyt kuulla ja oman osansa juoruista saivat myöskin Alin kantakapakan muut asiakkaat ja tietysti hänen poikansa Nick. Tänä aamuna Alin kierros oli ollut masentavan juoruköyhä. Sydney Caillen talon luona vaikutti lupaavalta muuten, mutta Al ei postilaatikkoa katsellessaan oikein tiennyt, minkä sortin juorun siitä olisi saanut kehitettyä. Hän ei myöskään tiennyt, mihin olisi tunkenut herra Caillen postin.
  ”Kas, minun pitää näköjään mennä ostoksille.” Al kääntyi katsomaan kuka puhui ja huomasi katselevansa Sydney Caillea. Postinkantaja aprikoi hetkisen verran, mistä Sydney oli siihen ilmestynyt. Hän olisi huomannut jos tämä olisi tullut talosta ja huvilalta tulleeksi hän oli ilmaantunut kummallisesta suunnasta. Ei vaikuttanut, että siitä olisi saanut mitään juorua, joten Al jätti pohdiskelut.
  ”Mihin haluatte postinne, herra Caille?” Al kysyi toivoen osoittavansa hyvää asiakaspalveluhenkeä. Sydney kääntyi katsomaan postilaatikkoaan joten Al teki samoin ja he kääntyivät myös katsomaan toisiaan samanaikaisesti.
  ”Postilaatikkoni näyttää hivenen epäkuntoiselta.” Sydney huomautti kepeästi. Al myötäili auliisti:
  ”Lievästi sanottuna, herra Caille.”
  ”Taitaa siis olla parasta, että emme kiusaa kärsinyttä laatikkoparkaa enempää vaan annatte postin suoraan minulle, herra Pryce.” Al nyökkäili iloisesti ojentaessaan Sydneylle tämän kirjeitä ja toivotti vielä hyvää päivänjatkoakin. Kääntyessään vielä takaisin katsomaan Al näki Sydneyn tutkivan poltettua postilaatikkoaan merkillisen vakavana. Olihan ilkivalta toki ikävää, mutta ei kai vaivaisen postilaatikon tärveleminen niin kovin paha juttu ollut? Al mietti, kuka mahtaisi kantaa herra Caillea kohtaan (nyt jo) niin suurta kaunaa, että tekisi jotain tällaista. Hän olisi voinut kysyä sitä suurimmalta osalta vastaantulijoista ja rehellinen vastaus olisi joka kerta ollut ”minä”. Sydney kun oli päässyt epäsuosioon suorastaan ennätyksellistä vauhtia.

osa 12