osa 1
osa 5
”Näytät ihan zombilta, Shane.” Maya huomautti tuijotettuaan poikaa pöydän yli lounastauolla nojaten leukaa käsiinsä.
”Zombit näyttävät pirteämmiltä”, totesi Nick kohteliaasti. Shane pyöräytti silmiään.
”Kiitos vaan, Nick. En nukkunut kovinkaan paljon viime yönä. Olin sairaalassa”, hän selitti. Nick oli jo jotain kautta kuullut tapahtuneesta, mutta Maya ei.
”Miksi? Eihän Sheilalle ole tapahtunut mitään?” Maya oli huomannut tytön olevan poissa, vaikka eivät samalla luokalla olleetkaan. Nick korjasi väärän käsityksen Shanen puolesta.
”Joku kävi hänen setänsä kimppuun.” Shane ei yllättynyt, vaikka Nick tiesi. Nickin isä kuuli kaikki juorut ja Nick tietenkin myös sitä kautta.
”Sheila löysi hänet eilen illalla. Hän jäi kotiin rauhoittumaan.” Maya katsoi Shanea silmät suurina.
”Onko setäsi kunnossa?” hän kysyi lähestulkoon tukehtuen uteliaisuuteensa. Shane nyökkäsi.
”Hän oli aika pahassa kunnossa, mutta kuulemma voi jo paremmin. En ole vielä nähnyt häntä – minun piti lähteä ennen kuin hän oli päässyt leikkauksesta eilen. Tarkoitus olisi mennä käymään sairaalassa huomenna, hänellä on todennäköisesti tänään ollut vieraita melkein koko ajan ja hänen pitää varmaan saada olla rauhassakin.”
”Voi Sheila parkaa”, Maya henkäisi. Kateellisena. Hänelle ei koskaan tapahtunut mitään jännittävää. Shane oli samaa mieltä, siitä Sheila-parka osuudesta tietenkin.
”Niin. Hän suunnittelee linnoittautuvansa huoneeseensa.”
”Siinä tapauksessa hänellä on taatusti mukavampi huone kuin minulla”, sanoi Nick rauhallisesti. ”Haluaisiko hän ehkä vaihtaa? Huoneestani voi löytyä kaikenlaista, mutta takaan, ettei sieltä löydä hakattuja sukulaisia.”
”Kuinka huushollauksesi muuten sujuu? Onko se mörskä taas asuttavassa kunnossa?” Shane uteli. Nick oli tukehtua veteensä purskahtaessaan nauruun.
”Ei todellakaan. Tarvitaan enemmän kuin pari siivouspäivää ennen kuin siitä saa asuttavan. Ensin pitäisi vaihtaa lukot, ettei isä pääse sisälle sotkemaan.” Maya kertoi avuliaasti tuntevansa hyvän lukkosepän ja sitten heidän pitikin maleksia takaisin tunnille. Koulussa olisi ollut oikein mukavaa, ellei olisi ollut oppitunteja häiritsemässä.
Viimeisenä ennen kotiin lähtöä – odottaessaan, että Olivia tulisi hakemaan hänet, heidän toinen käyttöautonsa oli näet korjaamolla – Arthur meni vielä käymään veljensä luona. Hän oli todella hyvällä tuulella ja se oli helppo huomata.
”Jopas. Mitä sinulle on tapahtunut?” Aidan kysyi välittömästi Arthurin nähdessään.
”Tapasin tänään naisen, joka teki minut todella onnelliseksi.” Arthur totesi aurinkoisesti hymyillen.
”Huomaan. Kuinka hän siinä onnistui?”
”Siten että ei ollut vaimoni.”
”Vai niin. Sinulla on siis taas sellainen vaihe. Muista kiittää Oliviaa siitä että hän on olemassa.”
”Takuulla muistan.” Arthur ja Olivia olivat olleet naimisissa jo kaksikymmentä vuotta. Koska rakastumisen ensihuuma ei ole pitkäikäistä, Arthurilla oli tapana enemmän tai vähemmän säännöllisesti rakastua vaimoonsa uudestaan. ”Mutta kuinka sinä voit?” Arthur kysyi puheenaihetta vaihtaen.
”Verrattuna mihin? Voin aika lailla paremmin kuin viime yönä, mutta jos saisin päättää ottaisin silti mieluummin eilisaamun olotilan.” Ei todellakaan voinut olettaa Aidanin voivan vielä kovinkaan hyvin. Arthur vakavoitui.
”Etkö todellakaan tiedä keitä he olivat ja mitä he halusivat?” Hän kysyi ja Aidan vastasi toisella kysymyksellä hyvin voipuneesti: ”Etkö todellakaan tiedä montako kertaa olen jo selittänyt tuon asian Benjaminille ja hänen työkavereilleen?”
”Tietenkin. Ajattelin vain… Oli aika kummallista että näin käy juuri nyt, kun olit kerrankin poikkeuksellisen pitkään näillä main.”
”Niinpä. Aika huonoa tuuria.” Oli ilmiselvää ettei Arthur ollut tarkoittanut huonoa tuuria, mutta Aidanilla ei ollut aikomustakaan antaa veljelleen tilaisuutta sanoa sitä mitä tämä oli tarkoittanut.
”Miten Sheila voi?” hän kysyi nopeasti. Arthur kohautti harteitaan. Niissä oli reippaasti kohauteltavaa. Harteikas heppu.
”Hän on aika järkyttynyt.” Arthur selitti. ”Jäi sen vuoksi kotiin tänään ja vannoi, ettei ikinä enää lähde kaupungille.” Tästä Aidan sai oivan keinon pitää veljensä erossa alkuperäisestä aiheesta, itsestään.
”Sinun pitäisi ostaa puhelimet Sheilalle ja Dawnille.” Hän huomautti. ”Nykyään on monenlaista sekopäätä liikenteessä. Heillä ja sinullakin olisi turvallisempi olo kun he olisivat tarvittaessa puhelun päässä.” Arthur ei ollut samaa mieltä.
”Hyvin mekin pärjäsimme. Ja Adriana.” Arthur mietti vähän tarkemmin. ”Tai no, ainakin aika hyvin.”
”Silloin olikin puhelinkoppeja joka nurkassa ja meillä aina taskut täynnä pikkukolikoita. Jos olisin silloin sattunut putoamaan jokeen, olisin painunut pohjaan kuin kivi. Ja niitä sekopäitä oli vähemmän.” Arthur ei silti muuttanut mieltään.
”Olivia ei takuulla suostuisi siihen. Hän haluaa kohdella lapsia tasa-arvoisesti, joten koska Shane sai puhelimen vasta seitsemäntoistavuotislahjaksi, tytötkin saavat omansa silloin.”
”Sheila on jo kuudentoista, hänen kohdallaan kyse olisi vain joidenkin kuukausien heitosta.” Aidan muistutti.
”Eikä siitä ole kuin noin vuoden verran, kun viimeksi ehdotin asiaa Olivialle.” Huomautti Arthur puolestaan siihen. Silloin Olivia astuikin huoneeseen, tervehti Aidania (”Mukava nähdä, että olet paremmassa kunnossa”) ja varpisti yltääkseen suikkaamaan suukon miehensä poskelle. Arthur katseli Olivian kantamuksia. ”Oletko käynyt shoppailemassa?” Olivia kohotti kasseja.
”Ai, nämäkö? Juu, kävin ostamassa puhelimet tytöille. Nykyään on niin kamalan vaarallista liikkua yksin ulkona, heidän pitää voida soittaa apua tarvittaessa.” Arthur katsoi vaimoaan mykistyneenä. ”Voi, olen varma, ettei Shane pahastu, hänkin takuulla haluaa parantaa siskojensa turvallisuutta.” Olivia sanoi iloisesti. ”Sitä paitsi nämä ovat tällaiset ihan yksinkertaiset mallit, he saavat valita haluamansalaiset sitten aikanaan.” Pyrähtäessään taas ovesta ulos Olivia huikkasi vielä kummallekin miehelle ja hyräili mennessään ja Arthur jäi tuijottamaan ovea, jonka taakse hänen vaimonsa oli kadonnut.
”Pyyhi tuo virne naamaltasi, Aidan.”
Sheilalla oli ollut pieniä vaikeuksia päättää, pitäisikö linnoittautua huoneeseensa alkuperäisen aikomuksensa mukaan, vai olisiko sittenkin mukavampaa saada oma puhelin jo vähän etuajassa. Paras olisi tietenkin ollut oma puhelin käytössä samalla kun on linnoittautuneena huoneessaan, mutta sitä vaihtoehtoa hänelle ei annettu. Puhelimen oli tarkoitus lisätä turvallisuutta kun hän liikkui ulkona. Ellei liiku ulkona ei tarvinnut puhelintakaan. Sheila oli jo pitkään kadehtinut Caitlinin puhelinta… Benjamin oli ajat sitten ostanut sen siskolleen, väittäen käyttävänsä sitä selvittääkseen joka sekunti missä tämä liikuskeli. Ja tietenkin tarkistaakseen, ettei sen muistista löytynyt sopimattomien poikien numeroita. Oli se sitten totta tai ei, Sheila oli kateellinen. Nytkin hän oli joutunut soittamaan Caitlinille lankapuhelimella olohuoneesta ja Caitlin – hänkin oli jäänyt kotiin sinä päivänä, yö kun oli vähän päässyt venähtämään eivätkä hermotkaan aivan parhaassa kunnossa olleet – oli kaikessa rauhassa voinut puhua hänen kanssaan sängyllään makoillen. Kateuskaan ei aivan riittänyt linnoittautumisen lopettamiseen. (Sheila oli todellakin järkyttynyt.) Hän saisi puhelimen joka tapauksessa kun täyttäisi 17, siihen ei ollut kovin kauaa enää. Vain niin kovin monta loputonta kuukautta… Kateus ei siitä huolimatta riittänyt. Dawn riitti. Kun kaksitoistavuotias pikkusisko tulee esittelemään innoissaan upouutta kännykkäänsä ja soittaa heti kaikille, joiden numero siihen oli ehditty laittaa (kaikille kahdelle, isovanhemmille) kuinka kukaan kuusitoistavuotias voisi vastustaa, vaikka joutuisikin sitten pistämään taas nenänsä ulos, jossa sekopäät murhaajat liikkuivat valtoimenaan?
Olivia oli todella onnellinen. Hän oli ollut huolissaan Sheilan vuoksi, mutta onneksi Sheila oli yhtä nopea toipumaan järkytyksistään kuin hän oli herkkä niitä saamaan. Dawn jaksoi aina olla niin innoissaan kaikesta, iloinen vähästä ja niin pirteä, että se auttoi muitakin piristymään. Shane ja Olivia eivät oikeastaan puhuneet enää mistään, mutta ainakin poika auttoi kotona ja pärjäsi koulussa, ei polttanut tai ilmestynyt viikonloppuisin kännissä kotiin tai mitään muutakaan. Ja tietenkin Arthur. Arthur oli kotiin päästyään ollut Oliviassa kiinni kuin takiainen. Olivia piti näistä Arthurin kausista, sillä ne tekivät kaikesta äideille kuuluvasta stressistä huolimatta hänellekin helpommaksi muistaa, miksi oli aikanaan mennyt naimisiin. Adrianan kanssa Olivia tuli toimeen oikein hyvin ja Aidanin, ainoan Arthurin mukana tulleen huonon asian, hän pystyi kyllä kestämään, kunhan tämä jatkossakin kävisi vierailulla yhtä harvoin kuin siihenkin asti. Elämä hymyili.
Gertrude oli mennyt käymään veljensä luona ja hämmästynyt todella löytäessään tämän puhumassa Valerien kanssa, molemmat nauraen kovaäänisesti. Gregoryn välit Valerieen olivat tavallisesti samanlaiset kuin Gertrudenkin, eikä Gertrude voinut sietää Valerieta. Se oli merkillistä, sillä he olivat hyvin samankaltaisia, niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin. Molemmilla oli samantyyppinen ruumiinrakenne, kauniit kasvot (leikkaukset olivat varmistaneet sen), taipumus meikata reilusti mutta taidokkaasti ja kohtuuton mieltymys kalliiseen ja epäkäytännölliseen muotiin. (Valerie tosin oli vaalea ja Gertrude tumma.) Lisäksi molemmat olivat ylpeitä, kopeita, itserakkaita… Tarkemmin ajatellen taisi sittenkin olla merkillisempää, että kaksi sellaista luonnetta mahtui samalle planeetalle keskenään. Gertruden odottamatta tullessa sisään Gregory ja Valerie katsoivat häneen kuin pikkulapset, jotka oli yllätetty tekemästä pahojaan. Vaivautuneisuus ei kestänyt kauan. Valerie katsoi kainosti lattiaan ja näytti todellakin punastuneen heikosti. Gregory selvitteli kurkkuaan.
”Me tässä vain hieman suunnittelimme, kuinka päästäisimme päiviltä rakkaan sukulaisemme Sydneyn”, hän selitti. Hymy valaisi Gertruden kasvot.
”Ai. Minä jo luulin teidän tekevän jotain omituista.” Yhteisesti inhotun henkilön murhan suunnittelu osoittautui oivalliseksi seuraleikiksi.
Aidanilla oli ollut melkoinen ensimmäinen toipilaspäivä. Poliisit, Benjamin, Adriana ja Arthur… Sekä tietenkin häntä hoitavat lääkärit ja muu sairaalan henkilökunta. Suuren osan ajasta Aidan oli tietenkin nukkunut, mutta silti hänen huoneessaan oli tuntunut riittävän trafiikkia kuin ostoskeskuksessa alennusmyyntiaikaan. Eikä kukaan ollut ihmetellyt, että melkein hengiltä hakatulla miehellä ei kasvoissa ole pienintäkään mustelmaa tai naarmua. Takaraivossa kyllä, mutta ei kasvoissa. Se kuului Demetriuksen tapoihin. Hänen joukkionsa sai kyllä muuten rauhassa toteuttaa sadistisia mielihalujaan, mutta kasvoihin ei saanut koskea, sillä Demetrius suosi avointa arkkua hautajaisissa. Hän ei halunnut hankaloittaa hautausurakoitsijan työtä tarpeettomasti. Benjamin oli selvästi epäillyt jotain, mutta hän ei ollut joutunut tekemisiin Demetriuksen porukan kanssa niin usein, että olisi osannut yhdistää pisteet kuvioksi. Onneksi. Tuskin he muuten olisivat pysyneet ystävinä niin pitkään. Benjamin, joka oli niin kunnollinen, että hänen rehellisyytensä oli kehittynyt omaksi persoonallisuudekseen, eikä silti koskaan ollut kysynyt Aidanilta vaikeuksista, joihin tämä oli ajautunut, syistä, joiden vuoksi tämä pysytteli enimmäkseen poissa eikä koskaan kertonut kenellekään missä sillä välin oleili. Koska Benjamin tiesi, että Aidan olisi vastannut.
osa 7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti