osa 1
osa 11
Ikkunat helähtivät, kun Sheila tuli kotiin. Siitä äänestä Dawn aina tiesi, että nyt oli hyvä hetki leikkiä itsekseen omassa huoneessaan ainakin tunnin verran ja se kertoi Arthurille, että hänen olisi aika mennä puuhailemaan talliin museoautonsa pariin. Siitä äänestä Olivia tiesi, että taas oli hänen asiansa selvittää mikä oli vialla ja saada Sheila rauhoittumaan. Vain muutamia asioita maailmassa on vaikeampi ymmärtää kuin raivostunutta teinityttöä, mutta onneksi on olemassa veljiä. Silloin, kun veljet eivät ole silkan olemassaolonsa voimalla aiheuttaneet kyseistä raivokohtausta, he usein osoittautuvat erinomaisiksi tulkeiksi. Nytkin, kun Olivia oli aikansa epätoivoisena kuunnellut sohvalla lojuvan, tyynyyn kasvonsa haudanneen vanhemman tyttärensä tukahtunutta huutamista, hän lopulta kääntyi Shanen puoleen, joka oli tullut kotiin samalla ovenavauksella kuin Sheilakin, mutta vähemmällä paukkeella.
”Meille tulee koulupuvut”, Shane selitti auliisti. ”Tai hänelle, oikeastaan. Viimeisen vuoden opiskelijoiden tarvitse hankkia niitä.” Sheila nosti volyymia kuullessaan mielipahansa aiheuttajan mainittavan. Olivia yritti olla välittämättä siitä tunteesta, että hänen tärykalvonsa olivat halkeamaisillaan.
”Miksi minä en ole kuullut tästä aikaisemmin?”
”Siitä kaiketi päätettiin aika nopeasti. Kyllästyivät kieltämään jokaisen vaatekappaleen erikseen.” Koulussa oli yritetty puuttua sopimattomaan ja varsinkin liian paljastavaan pukeutumiseen jo pidemmän aikaa, mutta pukeutumissääntöjä oli innolla kierretty laajaa ja epäjohdonmukaista vaatenimistöä hyväksikäyttäen. (”Eihän tämä ole napapaita, tämä on lyhyehkö pusero.”)
”Entä, tuota…” Olivia vilkaisi varovasti Sheilaa, joka vaikutti hieman rauhoittuneen. ”Minkälaisia nämä koulupuvut sitten ovat?”
”Tietenkin kauluspaita, solmio ja takki minkä lisäksi pojilla suorat housut ja tytöillä polvet peittävä hame.” Sheila ponkaisi pystyyn sohvaltaan.
”Se puku on kamala! Näytän siinä ihan dorkalta! (Olivia vilkaisi Shanea. ”Käyttääkö joku tuota sanaa vielä?” ”Ei minun tietääkseni.”) Ja ihan kaikki kuitenkin nauravat minulle ja minusta tulee nörtti eikä kukaan pidä minusta!” Sheila parkui suutuksissaan.
”Mutta kultaseni, kaikilla muilla tulee olemaan samanlaiset vaatteet.” Olivia huomautti sovittelevasti.
”Ei ihan kaikilla,” Shane muistutti. ”Vasta ensi vuonna. Valmistuvia ei pakoteta ostamaan koulupukua vajaata vuotta varten.” Sheila lopetti nyyhkimisensä voidakseen paremmin mulkaista veljeään tavalla, jonka toivoi olevan häijy.
”Niinpä. Sinun ei tarvitse käyttää naurettavaa koulupukua tietenkään. Ei se sinua olisi edes haitannut, kun olet jo valmiiksi nörtti.” Tämä heikonlainen loukkaus osoitti kuinka järkyttynyt Sheila oli. Shane sai kyllä hyviä arvosanoja, mutta hänellä oli myös hankalan oppilaan maine johtuen kaikesta siitä riesasta jota oli Nickin ja Mayan kanssa aiheuttanut ja opettajat inhosivat sitä, miten hyvin Shane pärjäsi vaikka ei koskaan näyttänyt kuuntelevan tunnilla. Sheila tiesi sen kyllä ja olisi varmaan keksinyt jotain ilkeämpää sanottavaa, ellei ajatus polvet peittävästä hameesta olisi aiheuttanut hänelle shokkia. Olivia oli helpottunut, kun kyse ei ollutkaan mistään sen vakavammasta, kuin siitä pienestä menoerästä, jonka koulupuku aiheuttaisi.
”Onhan vähän kummallista, että he äkkiä keksivät ottaa koulupuvut käyttöön, mutta tilanne ei ole ollenkaan niin paha kuin luulet, Sheila. Kenelläkään ei ole mitään syytä syrjiä sinua, koska he kaikki näyttävät yhtä nörteiltä kuin sinäkin.” Sheila tuhahti.
”Äiti, et vaan tajua. Ysiluokkalaisilla ei ole koulupukuja, nyt kaikki näkevät että minä en ole ysiluokkalainen.” Vapaasti käännettynä: Kaikki yhdeksäsluokkalaiset söpöt pojat näkisivät, että Sheila olisi vain kahdeksas (ehkä jopa seitsemäs) luokkalainen kakara, yhdeksäsluokkalaisen nuoren naisen sijaan. Olivia ei ymmärtänyt käännöstä ja Sheila tiesi sen jo ennen kuin tämä ehti avata suunsa taas yhteen sovittelevaan lauseeseen. Hän puuskahti äreästi ja marssi huoneeseensa voidakseen soittaa Caitlinille valittaakseen heidän yhteisestä harmistaan.
”Tarkistetaan nyt vielä. Joku poltti postilaatikkonne viime yönä”, virkailija sanoi väsyneellä äänellä, joka viittasi aivan liian moniin aivan liian hankalien ihmisten kanssa vietettyihin tunteihin.
”Näin on.”
”Mutta et halua tehdä rikosilmoitusta.”
”Pitää paikkansa.”
”Miksi sitten tulitte tänne?”
”Arvelin, että kun näitä tapauksia tulee lisää, teidän olisi hyvä tietää mistä kaikki alkoi.” Sydney ei kestohymy kasvoillaan näyttänyt lainkaan henkilöltä, joka on tullut poliisiasemalle kohtaamansa ilkivallan takia. Hän vastaili kysymyksiin rauhallisesti ja odotti kärsivällisesti, kunnes asia oli käsitelty ja jätti väsyneen virkailijan seuraavan valittajan kynsiin. Sydney pysäytettiin ennen kuin hän pääsi ulos saakka, mutta eipä häntä sekään näyttänyt häiritsevän tai hämmästyttävän. Benjamin oli sivusta kuullut, mitä Sydney oli virkailijan kanssa puhunut ja jokin siinä oli kiinnittänyt hänen huomionsa.
”Miksi oikein sanoit, kun näitä tapauksia tulee lisää? Aivan kuin olisit varma, että niitä tulee.”
”Ettekö Te sitten ole?” Sydney tiedusteli.
”Miksi sinä… Te olette niin varma siitä?” Benjamin kysyi välittämättä Sydneyn vastakysymyksestä. Sydneyn hymy näytti jähmettyvän hetkiseksi, aivan kuin häntä olisi huolestuttanut jokin.
”Uskon tulipaloja tulevan lisää, koska tämä ei ollut minua vastaan suunnattu teko.”
”Entä mistä sen tiedätte?” Sydney kääntyi katsomaan suoraan itseään pidemmän Benjaminin silmiin ja nyt Benjamin oli varma, että mies oli huolissaan jostain.
”Koska se, joka poltti postilaatikkoni oli ensin yrittänyt polttaa naapuritalon laatikon.”
Shane aikoi tavata Mayan sinä iltana. Ilman Nickiä mielellään, niin hän voisi osoittaa olevansa hyvä ystävä, joka pysyy tukena koko ajan… ja ehkä yrittää selvittää, joko Maya oli tehnyt aloitteen. Hän ei kuitenkaan päässyt Mayan talolle saakka, koska hänen kimppuunsa hyökättiin. Hyökkääjiä oli kaksi. Toinen pitkänhuiskea blondi ja toinen siro punapää, toisin sanoen Nick ja Maya. Kuten pilan kohteeksi joutuneet yleensäkin, Shane ei ilahtunut säikäytyksestä.
”Oliko teillä oikein tarkoituksena säikäyttää minut hengiltä?” hän tiedusteli.
”Tietenkin!” hihkaisi Maya.
”Tosin tämä ei kuulunut osana suunnitelmaan,” Nick huomautti. Shane tietenkin halusi tietää, mikä sitten kuului suunnitelmaan. Nickillä oli kassillinen kauhuelokuvia. Tarkoitus oli aloittaa katsomalla ne ja lähteä keskellä yötä Salemvillen hautausmaalle etsimään sinne 1600-luvun loppupuolella haudatun noidan hautaa.
”Mitä? Ei Blair witch projectia?” hän ihmetteli tutkiessaan elokuvavalikoimaa ja huokaisi.
”Sori kaverit, mutta tämä ei vaan käy.” Maya ja Nick näyttivät pettyneiltä ja Shane tarkensi: ”Tarkoitus on siis katsoa läjä kauhuleffoja ja painua sitten keskellä yötä hautausmaalle etsimään jotain noitaa?” Maya ja Nick myönsivät asian olevan näin.
”Emmehän me voi lähteä keskellä yötä noitajahtiin,” Shane huomautti ”ellei meillä ole mukana videokameraa.”
”Tästä se alkaa”, riemuisa ääni julisti hautausmaan pimeydessä. ”The Salemville witch project!”
”Se ei kuulosta kovin pelottavalta”, huomautti rauhallisempi ääni edellisen vierestä.
”Ei sen tarvitsekaan kuulostaa pelottavalta, kun minä olen pääosassa.” Tämän äänen täytyi kuulua Mayalle.
”Aivan, sinä aiheutat kyllä sellaiset kalmanväreet kenessä tahansa, että…”
”Tiedät kyllä mitä tarkoitin, Shane.”
”Olet aina niin vaatimaton, Maya”, huomautti vähän matkan päästä kolmas ääni, jonka omistaja – kun muut kaksi ääntä kerran kuuluivat Shanelle ja Mayalle – ei voinut olla kukaan muu kuin Nick. ”Onko tässä värkissä pimeäkuvausmahdollisuus?”
”Juu, siinä on kaikki hienoudet”, vakuutti Mayaksi tunnistettu ääni. ”Pitäisikö meidän ensin jotenkin selittää tämä koko noitahommeli?”
”1600-luvun lopulla Salemvillessa oli jokin pienimuotoinen noitavaino, joka kohdistui pääosin yhteen ihmiseen.” Shane luennoi rauhallisesti. ”William Burroughs tuomittiin silloin noituudesta, hirtettiin ja haudattiin jonnekin tänne. Todennäköisesti hänet haudattiin jonnekin hautausmaan ulkopuolelle, koska noitia ei sopinut haudata siunattuun maahan mutta niistä ajoista tämä luutarha on tietenkin laajentunut.”
”Minä luulin että vain naiset ovat noitia”, ihmetteli Mayan ääni pimeydestä.
”Sano se William Burroughsille ja kaikille muille noituudesta teloitetuille miehille. Eikö ole kiva, etteivät Salemvillen noidanmetsästäjät olleet sukupuolirasisteja?”, Nick murahti kameran kanssa kamppaillessaan.
”Joissakin maissa niinkin suuri osa kuin 90 % noituudesta syytetyistä oli miehiä. On aika nykyaikainen käsitys, että noidat olisivat kaikki naisia.” Shane lisäsi. Pimeässä oli vaikea nähdä mitä kukakin teki, mutta ei ollut vaikeaa päätellä Mayan ilmettä.
”Voi jestas sentään, Shane. Mitä sinä oikein olet lukenut?”
”Kirjoja. Suosittelen sinullekin.”
”Miksi ihmeessä? Kaikki ilmestyy kuitenkin joskus nettiin.”
Hyväntahtoinen kiistely jatkui vielä tovin verran, aina siihen saakka, kun voitonriemuinen huudahdus kantautui yli hautojen (”Se elää!”) ja paljasti, että Nick oli saanut kameran toimimaan.
Riffraff oli päässyt kotiin ja koska siltä aivan ilmeisesti täysin puuttui itsesuojeluvaisto, se ei pysynyt kotosalla pitkään. Hups vaan ulos ovenraosta vapauteen. Oli paljon nuuskutettavaa ja piti varmistaa, ettei kukaan ollut tunkenut hänen reviirilleen. (Toiset koirat olivat sitten tavattoman röyhkeitä toisinaan.) Löntystäessään onnellisena niin katuja kuin pihojakin pitkin Riffraff lopulta pääsi suosikkipaikkaansa. Maa oli täydellistä kaivamiseen ja jossain siellä nurkassa, sen kummallisen pikku pömpelin luona oli todella huumaavia tuoksuja… Aivan, jo löytyi. Oman pienen paratiisinsa löytäneenä Riffraff nuuskutti maata lintualtaan ympärillä ja alkoi kaivaa.
”Rakkaani, se koira on täällä taas”, Valerie huusi olohuoneen ikkunassa seisten. Vastaukseksi hän sai kirosanatulvan, joka ei päättynyt ennen kuin Gregory oli päässyt ikkunaan hänkin, todetakseen omin silmin että siellä se kirottu Riffraff todellakin taas mellasti. Ja kaivoi kuoppaa lintualtaan juurelle, kuinkas muutenkaan.
”Nyt riittää. Ammun tuon rakin.” Gregory ärähti ja lähti, mahdollisesti asetta noutamaan.
”Joudut vankilaan jos sen teet”, hänen vaimonsa muistutti auliisti.
”Sanon että luulin sitä sudeksi, joka uhkasi rakasta perhettäni.” Valerie katsoi pihalla rellestävää koiraa.
”Väität luulleesi tuota sudeksi?”
”Hyvä on, väitän luulleeni sitä virtahevoksi, kunhan pääsen siitä eroon.”
Kuullessaan oven kolahduksen Riffraff keskeytti kaivamisen ja kääntyi katsomaan ovelle. Oliko siellä hänen ystävänsä? Se mukava tyyppi, joka aina yritti puhua hänelle tavattoman kovalla äänellä ja jollain käsittämättömällä mongerruksella ja oli antanut ruokaakin? Riffraff huomasi kuitenkin, ettei tämä ollut hänen ystävänsä, vaan joku pienikokoisempi. Uusi ystävä kenties, tutustumisen arvoinen. Aseistautuneella pitkällä narulla Valerie oli mennyt ulos houkuttelemaan tunkeilevan koiran luokseen. Juoni onnistui – Riffraff oli liian tyhmä epäilemään mitään – ja Valerie sai helposti narun sidottua Riffraffin kaulapantaan. Toisen pään hän sitoi pihavalon tolppaan ja siinä sai Riffraff nököttää rankkuria odottamassa. Valerie meni sisälle hymyillen voitonriemuisasti miehelleen. Näin kuului asiat hoitaa, laillisesti ja rauhallisesti. Kieltämättä näin ongelmasta pääsi ainakin hetkeksi eroon ilman kohtuuttomia seurauksia, mutta Gregoryn ilmeestä päätellen hän olisi kaikesta huolimatta mieluummin ampunut koiran.
osa 13
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti