osa 1
osa 3
Eräänä päivänä, kun Amaranthe touhusi kartanossa hän kulki jälleen kerran ohi sen oven, jonka nyt varmuudella tiesi etuoveksi ja jälleen kerran hän kokeili ovea. Siitä oli tullut jo refleksi, eikä hän edes ajatellut asiaa, nykäisi vain kahvasta aina ohi kulkiessaan. Ovi aukeni. Yllättynyt Amaranthe pudotti kantamansa vesiämpärin ja lattia lainehti saippuavettä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän huomasi vain oven joka avautui oikeaan, raikkaaseen ulkoilmaan. ”Nyt voin pestä ikkunat ulkopuolelta” tuumi prinsessa ja astui kokeilevasti kynnyksen yli. Mitään kammottavaa ei tapahtunut. Amaranthe kulki kiviset portaat alas pihalle, sammaleen valtaamaa pihatietä villiintyneen puutarhan poikki. Hän työnsi auki raskaan rautaportin ja pujahti siitä linnaa ympäröivään metsään. Amaranthe kulki koko päivän taakseen katsomatta mutkaisia, paikoitellen lähes umpeen kasvaneita teitä pitkin. Hän ei löytänyt ulos metsästä. Auringonlasku tuli ja meni ja tie jatkui. Tutut suurten mustien hevosten vetämän vaunut vierivät hiljaisina Amaranthen vierelle ja seisahtuivat. Ei kuskia. Amaranthe oli kävellyt koko päivän ja illan joten hän vain nousi vaunuihin lepuuttamaan jalkojaan. Vaunut vierivät liikkeelle ja jonkin ajan perästä pysähtyivät kartanon pihaan, aivan kuten Amaranthe oli arvellutkin. Hän nousi vaunuista ja kulki lyhyen matkan vaunuista kartanon ovelle, siirsi oviaukkoon jääneen ämpärin (vesi oli jo kuivunut) ja painui sitten suoraan huoneeseensa nukkumaan. Kello löi kahtatoista.
Seuraavana aamuna Amaranthe söi tukevasti, puki kunnolliset kävelykengät ja meni kokeilemaan ovea. Se oli yhä auki. Tällä kertaa prinsessa ei tyytynyt vaeltamaan päämäärättömästi. Hän painoi mieleensä maamerkkejä ja tutki minne tiet johtivat. Illalla vaunut jälleen tulivat, veivät hänet takaisin ja kello löi keskiyötä juuri kun hän astui ovesta sisään. Kolmantena päivänä Amaranthe löysi kylän, mutta kylä oli niin pieni, ettei siellä osattu kertoa missä hän oikeastaan oli ja lisäksi oli niin myöhä, että vaunut tulivat jo hakemaan häntä takaisin. Joka päivä Amaranthe pääsi vähän pidemmälle, kun hän oppi muistamaan oikeat reitit. Joka kerta vaunut hakivat hänet keskiyöksi kotiin. Noidasta ei näkynyt vilaustakaan. Jos Amaranthe jätti vaunut huomiotta ne seurasivat häntä aavemaisen äänettöminä kunnes hän antoi periksi ja nousi kyytiin ja viilettivät sitten hirmuista kyytiä takaisin ehtiäkseen ennen keskiyötä. Kerran Amaranthe oli yrittänyt viivytellä yli keskiyön, mutta suuret, mustat hevoset jotka kulkivat ihan vieressä hipihiljaa, kävivät lopulta liian hermostuttaviksi ja hän oli noussut kyytiin vain hetkeä ennen kellon lyöntejä. Sillä kertaa matka oli ollut niin töyssyinen että Amaranthe päätti jatkossa nousta suosiolla kyytiin hyvissä ajoin. Kunnes löytäisi tien kotiinsa asti, tietenkin. Hän soi pienen huolestuneen ajatuksen sille mahdollisuudelle, että vaunut seuraisivat häntä kotiinkin ja siitä lähtien koko hänen loppuelämänsä. Ne saattaisivat tehdä tanssiaisissa käymisen hankalaksi, mikä tarkemmin ajatellen ei kyllä ollut kovin suuri haittapuoli.
27.11.2017
20.11.2017
Ilkeä prinsessa 1
Elipä kerran, kaukaisessa maassa, kuningas ja kuningatar, jotka olivat pitkään toivoneet lasta. Lopulta toive toteutui ja heille siunaantui tytär, joka kauneudessaan veti vertoja kaikille valtakunnan neidoille. Nimeksi tytölle tuli Sofia. Kuningas ja kuningatar palvoivat tytärtään ja halusivat antaa tälle kaiken, mitä tämä suinkin saattoi toivoa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: peläten menettävänsä ainoan lapsensa kuningaspari kielsi tyttöä koskaan lähtemästä linnasta.
Kielto ei lainkaan miellyttänyt prinsessaa, joka oli tottunut saamaan kaiken ja lievittääkseen tyttärensä mielipahaa kuningas ja kuningatar hemmottelivat tätä entistä enemmän. He eivät kuitenkaan tajunneet, että kaikki lelliminen ja hemmottelu, ylistäminen ja palvonta tekivät Sofiasta ylpeän ja itsekkään. Prinsessa kävi yhä vaativammaksi ja ellei hänen toiveitaan toteutettu riittävän nopeasti alkoi hän kiukutella ja heitellä palveluskuntaa tavaroilla.
Palvelijat alkoivat pian pelätä äkkipikaista prinsessaa, joka ei milloinkaan ollut tyytyväinen. Kuninkaalle ja kuningattarelle tilanne oli hankala. He eivät tahtoneet komennella ainoaa tytärtään, mutta ei tämän toisaalta myöskään voinut antaa jatkuvasti pahoinpidellä palvelijoita. Neuvottomina kuningas ja kuningatar pyysivät apua valtakunnan viisailta. Eräällä heistä olikin ehdotus: prinsessa Sofialle hankittaisiin oma palvelija. Joku, joka noudattaisi tämän oikkuja ja suojaisi muuta palveluskuntaa lenteleviltä tavaroilta. Läheisestä kylästä sopiva henkilö löytyikin, kärsivällinen nuorukainen Alex, joka määrättiin sekä pitämään prinsessa linnan muurien sisällä, että noudattamaan tämän mitättömimpiäkin käskyjä.
Prinsessa ei vain ollut tyytyväinen. Joka päivä hän haaveksuen katseli ikkunastaan linnan muurien toiselle puolen. Kaikista hänen pyynnöistään huolimatta kuningas ja kuningatar eivät suostuneet häntä sinne päästämään ja vähitellen vapaudenkaipuu kasvoi hänelle pakkomielteeksi. Sofia suunnitteli pakoaan ja varsinkin sitä, kuinka pääsisi palvelijastaan Alexista, joka oli suurin este hänen ja ulkomaailman välillä. Eräänä päivänä Sofia sitten keksi ratkaisun.
”Ota pois nuo verhot. Ne pimentävät auringon”, hän vaati Alexilta, vaikka vasta pari päivää aikaisemmin oli vaatinut samaisten verhojen ripustamista, koska aurinko häikäisi hänen herkkiä silmiään.
Nuorukainen oitis nouti jakkaran ja kipusi pikimmiten toteuttamaan prinsessan toiveen, aivan kuten hänen kuuluikin. Kun Alex sitten seisoi kiikkerällä jakkaralla, kurkotellen verhoihin yltääkseen, prinsessa ojensi siron kätensä ja tönäisi tätä. Nuori mies menetti tasapainonsa ja suistui jakkaralta suoraan päin ikkunaa. Kaikeksi onneksi ikkunan toisella puolen oli parveke, muutoin olisi hänelle varmasti käynyt hullusti. Nytkin hän pudotessaan ikkunan läpi menetti tajuntansa ja jäi parvekkeelle lasinsirujen keskelle lojumaan. Tyytyväisenä suunnitelmansa onnistumisesta prinsessa jätti vartijansa ja livahti linnasta kenenkään huomaamatta.
osa 2
Kielto ei lainkaan miellyttänyt prinsessaa, joka oli tottunut saamaan kaiken ja lievittääkseen tyttärensä mielipahaa kuningas ja kuningatar hemmottelivat tätä entistä enemmän. He eivät kuitenkaan tajunneet, että kaikki lelliminen ja hemmottelu, ylistäminen ja palvonta tekivät Sofiasta ylpeän ja itsekkään. Prinsessa kävi yhä vaativammaksi ja ellei hänen toiveitaan toteutettu riittävän nopeasti alkoi hän kiukutella ja heitellä palveluskuntaa tavaroilla.
Palvelijat alkoivat pian pelätä äkkipikaista prinsessaa, joka ei milloinkaan ollut tyytyväinen. Kuninkaalle ja kuningattarelle tilanne oli hankala. He eivät tahtoneet komennella ainoaa tytärtään, mutta ei tämän toisaalta myöskään voinut antaa jatkuvasti pahoinpidellä palvelijoita. Neuvottomina kuningas ja kuningatar pyysivät apua valtakunnan viisailta. Eräällä heistä olikin ehdotus: prinsessa Sofialle hankittaisiin oma palvelija. Joku, joka noudattaisi tämän oikkuja ja suojaisi muuta palveluskuntaa lenteleviltä tavaroilta. Läheisestä kylästä sopiva henkilö löytyikin, kärsivällinen nuorukainen Alex, joka määrättiin sekä pitämään prinsessa linnan muurien sisällä, että noudattamaan tämän mitättömimpiäkin käskyjä.
Prinsessa ei vain ollut tyytyväinen. Joka päivä hän haaveksuen katseli ikkunastaan linnan muurien toiselle puolen. Kaikista hänen pyynnöistään huolimatta kuningas ja kuningatar eivät suostuneet häntä sinne päästämään ja vähitellen vapaudenkaipuu kasvoi hänelle pakkomielteeksi. Sofia suunnitteli pakoaan ja varsinkin sitä, kuinka pääsisi palvelijastaan Alexista, joka oli suurin este hänen ja ulkomaailman välillä. Eräänä päivänä Sofia sitten keksi ratkaisun.
”Ota pois nuo verhot. Ne pimentävät auringon”, hän vaati Alexilta, vaikka vasta pari päivää aikaisemmin oli vaatinut samaisten verhojen ripustamista, koska aurinko häikäisi hänen herkkiä silmiään.
Nuorukainen oitis nouti jakkaran ja kipusi pikimmiten toteuttamaan prinsessan toiveen, aivan kuten hänen kuuluikin. Kun Alex sitten seisoi kiikkerällä jakkaralla, kurkotellen verhoihin yltääkseen, prinsessa ojensi siron kätensä ja tönäisi tätä. Nuori mies menetti tasapainonsa ja suistui jakkaralta suoraan päin ikkunaa. Kaikeksi onneksi ikkunan toisella puolen oli parveke, muutoin olisi hänelle varmasti käynyt hullusti. Nytkin hän pudotessaan ikkunan läpi menetti tajuntansa ja jäi parvekkeelle lasinsirujen keskelle lojumaan. Tyytyväisenä suunnitelmansa onnistumisesta prinsessa jätti vartijansa ja livahti linnasta kenenkään huomaamatta.
osa 2
Pieniä kirjoja
Tein pikkuisia kirjoja.
Ja otin niistä suttuisia kuvia.
Kannet ovat kaikissa näissä softislevyä, pienissä kiinnitys on renkailla ja isot on sidottu langalla, mutta hiukan eri tavoilla.
Kannet ovat kaikissa näissä softislevyä, pienissä kiinnitys on renkailla ja isot on sidottu langalla, mutta hiukan eri tavoilla.
Pienimmät mahtuvat tulitikkuaskiin (Hong Kongin piilomainontaa! Aagh!) kuten näkyy. Tulitikkukirjoissa on lyhyitä satuja, joita ei ole täällä lookisessa.
Isommissa kirjoissa on tietenkin pidempiä satuja.
Isommissa kirjoissa on tietenkin pidempiä satuja.
Sininessä kirjassa on Jos, punaisessa Velho ja vihreässä Piika ja prinssi. Loppuratkaisuineen tietysti.
Kokovertailun vuoksi kuvassa mukana pari tulitikkukokoista kirjaa.
13.11.2017
Hömpän viemää 19
osa 1
osa 18
Kun Salemvillen väestä suuri osa vielä nukkui, lentokone laskeutui Italiaan mukanaan kaikkiaan neljä tuttua toisistaan ainakin osittain tietämätöntä matkalaista. Waldemarin lahjoittamat liput olivat olleet ensimmäiseen luokkaan, joten Starkeilla oli oikein miellyttävä reissu. He pääsivät jatkamaan matkaansa lentokentältä hotelliin jo ennen kuin Caillet olivat kunnolla ehtineet koneesta ulos.
Gregoryn oli ollut pakko myöntyä vaimonsa oikkuun ja hankkia heille lento Italiaan, mutta hänen näkemyksensä mukaan turistiluokka oli aivan riittävä kotirauhan säilyttämiseen. Haittapuolena asiassa oli, että hän joutui itsekin kärsimään ahtaudesta ja kaikesta muusta tavallisen lentomatkustajan harmista ja kaiken lisäksi hän joutui sietämään tämän kaiken samalla, kun hänen armas vaimonsa vieressä jaksoi nalkuttaa lähes koko pitkän lennon ajan. Kun he olivat lopulta päässeet koneesta ja käyneet läpi vaadittavat tarkastukset, Valerie sattui näkemään heijastuksensa lentokentän ikkunasta ja sulkeutui pitkäksi ajaksi naisten huoneeseen, sillä eihän hän mitenkään voinut tukka hapsottaen olla ihmisten ilmoilla. Lisäksi Valerie keksi pian tarvitsevansa jotain kunnollista päällepantavaa ja Gregory alistui vaimonsa shoppailuvimmaan kuin kunnon aviomies ainakin, joten iltapäivä oli jo kääntymässä illaksi kun Caillen pariskunta lopulta pääsi hotellilleen.
osa 18
Kun Salemvillen väestä suuri osa vielä nukkui, lentokone laskeutui Italiaan mukanaan kaikkiaan neljä tuttua toisistaan ainakin osittain tietämätöntä matkalaista. Waldemarin lahjoittamat liput olivat olleet ensimmäiseen luokkaan, joten Starkeilla oli oikein miellyttävä reissu. He pääsivät jatkamaan matkaansa lentokentältä hotelliin jo ennen kuin Caillet olivat kunnolla ehtineet koneesta ulos.
Gregoryn oli ollut pakko myöntyä vaimonsa oikkuun ja hankkia heille lento Italiaan, mutta hänen näkemyksensä mukaan turistiluokka oli aivan riittävä kotirauhan säilyttämiseen. Haittapuolena asiassa oli, että hän joutui itsekin kärsimään ahtaudesta ja kaikesta muusta tavallisen lentomatkustajan harmista ja kaiken lisäksi hän joutui sietämään tämän kaiken samalla, kun hänen armas vaimonsa vieressä jaksoi nalkuttaa lähes koko pitkän lennon ajan. Kun he olivat lopulta päässeet koneesta ja käyneet läpi vaadittavat tarkastukset, Valerie sattui näkemään heijastuksensa lentokentän ikkunasta ja sulkeutui pitkäksi ajaksi naisten huoneeseen, sillä eihän hän mitenkään voinut tukka hapsottaen olla ihmisten ilmoilla. Lisäksi Valerie keksi pian tarvitsevansa jotain kunnollista päällepantavaa ja Gregory alistui vaimonsa shoppailuvimmaan kuin kunnon aviomies ainakin, joten iltapäivä oli jo kääntymässä illaksi kun Caillen pariskunta lopulta pääsi hotellilleen.
6.11.2017
Ellakors 8c
osa 1a
osa 8b
Kesäkuu 1886
Margot ehti tuskin lopettaa virkettään, kun rouva Veal jo kiljaisi vastalauseen: ”Valetta! Ainoa tuhosta selvinnyt kuoli pari vuotta takaperin!” Huoneen toisella puolen Walsh kaiveli märänsorttista paperinivaskaansa, valitsi joukosta yhden ja lähetti rouva Vealin suuntaan.
”Tarkoitatte Haroldia”, vanha rouva totesi tyynesti, kun kaupunginjohtaja tiiraili vanhaa lehtileikettä, jonka marginaalissa ohimennen mainittiin 19-vuotias Margot Hahn, täpärästi laboratorioiden tuhosta selvinnyt tutkimuslaitoksen työntekijä. ”Minusta oli aina niin merkillistä, että pelkästään Harold sai huomiota. Luulisi, että kun eloonjääneitä on vain kaksi, uutisotsikoissa olisi tilaa kummallekin, vaan ei… Joka tapauksessa hän pelasti meidät molemmat sinä päivänä”, rouva sanoi Qayinia kohti nyökäten, ”minut ja Haroldin. Haluaisitteko lisätä jotakin?” rouva Hahn keskeytti ja katsoi kaupunginjohtajaan, joka oli tuhahtanut halveksuvasti.
”Ei toki, jatka vain.”
”Työskentelin laitoksessa lastenhoitajana. Sinä päivänä kuulin meteliä ja kun menin katsomaan mistä oli kyse, näin Aisonin. Hän oli aivan tyyni ja hiljainen ja tappoi kaikki, jotka näki. Se näky on aina vaivannut minua. Kyllä massamurhaajan pitäisi edes ymmärtää nauraa mielipuolisesti, eikä näyttää siltä kuin olisi ainoa täysijärkinen henkilö huoneessa. Ennen kuin hän huomasi minut lähdin takaisin lasten luo, mutta en koskaan päässyt sinne saakka. Koko rakennus oli romahtamassa, liekkejä ja savua oli kaikkialla. Törmäsin Haroldiin, joka oli aivan yhtä eksyksissä kuin minäkin ja olimme varmoja, että kuolisimme sinne molemmat, kun hän ilmestyi ja raivasi meille tien ulos.”
”Tiedän tämän tarinan. Q, laitoksen ylpeys, puhdasverisin kaikista aeriaaleista, suojeli ihmisiä paholaiselta ja raahasi Harold Davenportin turvaan laboratorioiden palavista raunioista”, rouva Veal selosti ilkkuen. ”Täyttä satua.”
”Todellako? Tiedätte ehdottoman varmasti että hän ei pelastanut minua ja Haroldia? Hassua, en muista nähneeni Teitä siellä sinä päivänä”, rouva Hahn huomautti terävästi.
”Tiedän ehdottoman varmasti, että Q-sarjan aeriaaleja ei ole olemassa. Niitä ei mainita missään laitoksen arkistoissa, mikään todistusaineisto ei osoita, että yhtään Q-aeriaalia olisi koskaan edes ollut olemassa. Koska voin varmasti sanoa, että jutun ainoa yksityiskohta on valhetta, voin myös sanoa että loputkin siitä on valhetta.”
”Tutkitko arkistot ennen vain jälkeen niiden tuhoutumisen?” Walsh kysyi.
”Eivät ne kokonaan tuhoutuneet.”
”Tiedän. Jäljelle jääneistä sivuista oli kopiot kirjastossa. Kolme ja puoli sivua kaiken kaikkiaan, mukaan lukien keskeneräinen ristisanatehtävä ja pesulalasku.”
”Entä jos pystymme todistamaan, että Q-aeriaali on olemassa? Todistaisiko se rouva Hahnin kertomuksen oikeaksi?” Kapteeni kysyi. Rouva Veal epäröi. Hän oli ehdottoman varma siitä, että oli oikeassa, mutta ei silti halunnut antaa muille tilaisuutta horjuttaa tätä varmuuttaan.
”Kyllähän se antaisi tarinalle jotain uskottavuutta”, hän myönsi vastahakoisesti.
”Jos kyseessä oli laitoksen ylpeys, on kai olemassa jokin keino erottaa hänet muista aeriaaleista?”
”Aeriaalien hiustenväri on sitä vaaleampi, mitä enemmän Astarten DNA:ta niissä on, kultaa tai hopeaa. Tarinan mukaan Q on ainoa, joka oli niin puhdasverinen, että sillä oli valkoiset hiukset”, rouva Veal selitti. Kaikki päät kääntyivät katsomaan lattialla lojuvaa Qayinia, joka oli kovin, kovin valkoinen.
”Tuo ei todista mitään”, rouva Veal huomautti kiireesti.
”Kaikilla aeriaaleilla on ultraviolettimusteella tehdyt tunnistetatuoinnit nilkassa”, hänen sihteerinsä sanoi vaisusti. Huolimatta aeriaaleja kohtaan tuntemastaan vihasta hän oli aina salaa pitänyt sadusta, joka kertoi valkoisesta, pelastavasta aeriaalista. Rouva Veal mulkaisi sihteeriään eikä jäänyt odottamaan, että joku – mitä todennäköisimmin Walsh – ehtisi kaivaa uv-lampun esille.
”Tällä ei ole mitään merkitystä. Jopa Davenport lopulta myönsi, ettei mitään toista aeriaalia ollutkaan, vain A-42, joka kävi huolimattomaksi ja epäonnistui yrityksessä tappaa kaikki laitoksessa olevat.”
”Ei Harold koskaan myöntänyt mitään, hän vain väsyi toistamaan itseään, kun kukaan ei uskonut”, Margot oikaisi. ”Se masensi häntä. Häntä kohdeltiin kuin sankaria, koska hän jäi eloon, eikä saanut edes lapsiaan uskomaan, etteivät aeriaalit ole pahoja. Harold väitti aina, että se aiheutti hänen sydänvaivansa. Minä kyllä aina epäilin liiallista tupakointia… Joka tapauksessa ilman häntä Harold ei olisi kuollut sydänkohtaukseen vasta 86-vuotiaana enkä minä olisi elossa nyt.”
”Catian lait määräävät selvästi, että–”
”Rouva kaupunginjohtaja voi tunkea lakinsa sinne minne päivä ei paista”, Margot tiuskaisi. ”Tiedätkö mitä Aison teki?”
”Murhasi 25 ihmistä, poltti kaikki tutkimuslaitoksen rakennuksen maan tasalle, tuhosi kymmenien vuosien tutkimustyön klooniteknologian alalta…”
”Hän tappoi 61 aeriaalilasta”, Margot keskeytti kaupunginjohtajan litanian. ”Hän ei vain jättänyt heitä kuolemaan liekkeihin, hän tappoi heidät. Tiedän sen, koska se siipi, jossa lapset olivat, ei tuhoutunut kokonaan.”
osa 8b
Kesäkuu 1886
Margot ehti tuskin lopettaa virkettään, kun rouva Veal jo kiljaisi vastalauseen: ”Valetta! Ainoa tuhosta selvinnyt kuoli pari vuotta takaperin!” Huoneen toisella puolen Walsh kaiveli märänsorttista paperinivaskaansa, valitsi joukosta yhden ja lähetti rouva Vealin suuntaan.
”Tarkoitatte Haroldia”, vanha rouva totesi tyynesti, kun kaupunginjohtaja tiiraili vanhaa lehtileikettä, jonka marginaalissa ohimennen mainittiin 19-vuotias Margot Hahn, täpärästi laboratorioiden tuhosta selvinnyt tutkimuslaitoksen työntekijä. ”Minusta oli aina niin merkillistä, että pelkästään Harold sai huomiota. Luulisi, että kun eloonjääneitä on vain kaksi, uutisotsikoissa olisi tilaa kummallekin, vaan ei… Joka tapauksessa hän pelasti meidät molemmat sinä päivänä”, rouva sanoi Qayinia kohti nyökäten, ”minut ja Haroldin. Haluaisitteko lisätä jotakin?” rouva Hahn keskeytti ja katsoi kaupunginjohtajaan, joka oli tuhahtanut halveksuvasti.
”Ei toki, jatka vain.”
”Työskentelin laitoksessa lastenhoitajana. Sinä päivänä kuulin meteliä ja kun menin katsomaan mistä oli kyse, näin Aisonin. Hän oli aivan tyyni ja hiljainen ja tappoi kaikki, jotka näki. Se näky on aina vaivannut minua. Kyllä massamurhaajan pitäisi edes ymmärtää nauraa mielipuolisesti, eikä näyttää siltä kuin olisi ainoa täysijärkinen henkilö huoneessa. Ennen kuin hän huomasi minut lähdin takaisin lasten luo, mutta en koskaan päässyt sinne saakka. Koko rakennus oli romahtamassa, liekkejä ja savua oli kaikkialla. Törmäsin Haroldiin, joka oli aivan yhtä eksyksissä kuin minäkin ja olimme varmoja, että kuolisimme sinne molemmat, kun hän ilmestyi ja raivasi meille tien ulos.”
”Tiedän tämän tarinan. Q, laitoksen ylpeys, puhdasverisin kaikista aeriaaleista, suojeli ihmisiä paholaiselta ja raahasi Harold Davenportin turvaan laboratorioiden palavista raunioista”, rouva Veal selosti ilkkuen. ”Täyttä satua.”
”Todellako? Tiedätte ehdottoman varmasti että hän ei pelastanut minua ja Haroldia? Hassua, en muista nähneeni Teitä siellä sinä päivänä”, rouva Hahn huomautti terävästi.
”Tiedän ehdottoman varmasti, että Q-sarjan aeriaaleja ei ole olemassa. Niitä ei mainita missään laitoksen arkistoissa, mikään todistusaineisto ei osoita, että yhtään Q-aeriaalia olisi koskaan edes ollut olemassa. Koska voin varmasti sanoa, että jutun ainoa yksityiskohta on valhetta, voin myös sanoa että loputkin siitä on valhetta.”
”Tutkitko arkistot ennen vain jälkeen niiden tuhoutumisen?” Walsh kysyi.
”Eivät ne kokonaan tuhoutuneet.”
”Tiedän. Jäljelle jääneistä sivuista oli kopiot kirjastossa. Kolme ja puoli sivua kaiken kaikkiaan, mukaan lukien keskeneräinen ristisanatehtävä ja pesulalasku.”
”Entä jos pystymme todistamaan, että Q-aeriaali on olemassa? Todistaisiko se rouva Hahnin kertomuksen oikeaksi?” Kapteeni kysyi. Rouva Veal epäröi. Hän oli ehdottoman varma siitä, että oli oikeassa, mutta ei silti halunnut antaa muille tilaisuutta horjuttaa tätä varmuuttaan.
”Kyllähän se antaisi tarinalle jotain uskottavuutta”, hän myönsi vastahakoisesti.
”Jos kyseessä oli laitoksen ylpeys, on kai olemassa jokin keino erottaa hänet muista aeriaaleista?”
”Aeriaalien hiustenväri on sitä vaaleampi, mitä enemmän Astarten DNA:ta niissä on, kultaa tai hopeaa. Tarinan mukaan Q on ainoa, joka oli niin puhdasverinen, että sillä oli valkoiset hiukset”, rouva Veal selitti. Kaikki päät kääntyivät katsomaan lattialla lojuvaa Qayinia, joka oli kovin, kovin valkoinen.
”Tuo ei todista mitään”, rouva Veal huomautti kiireesti.
”Kaikilla aeriaaleilla on ultraviolettimusteella tehdyt tunnistetatuoinnit nilkassa”, hänen sihteerinsä sanoi vaisusti. Huolimatta aeriaaleja kohtaan tuntemastaan vihasta hän oli aina salaa pitänyt sadusta, joka kertoi valkoisesta, pelastavasta aeriaalista. Rouva Veal mulkaisi sihteeriään eikä jäänyt odottamaan, että joku – mitä todennäköisimmin Walsh – ehtisi kaivaa uv-lampun esille.
”Tällä ei ole mitään merkitystä. Jopa Davenport lopulta myönsi, ettei mitään toista aeriaalia ollutkaan, vain A-42, joka kävi huolimattomaksi ja epäonnistui yrityksessä tappaa kaikki laitoksessa olevat.”
”Ei Harold koskaan myöntänyt mitään, hän vain väsyi toistamaan itseään, kun kukaan ei uskonut”, Margot oikaisi. ”Se masensi häntä. Häntä kohdeltiin kuin sankaria, koska hän jäi eloon, eikä saanut edes lapsiaan uskomaan, etteivät aeriaalit ole pahoja. Harold väitti aina, että se aiheutti hänen sydänvaivansa. Minä kyllä aina epäilin liiallista tupakointia… Joka tapauksessa ilman häntä Harold ei olisi kuollut sydänkohtaukseen vasta 86-vuotiaana enkä minä olisi elossa nyt.”
”Catian lait määräävät selvästi, että–”
”Rouva kaupunginjohtaja voi tunkea lakinsa sinne minne päivä ei paista”, Margot tiuskaisi. ”Tiedätkö mitä Aison teki?”
”Murhasi 25 ihmistä, poltti kaikki tutkimuslaitoksen rakennuksen maan tasalle, tuhosi kymmenien vuosien tutkimustyön klooniteknologian alalta…”
”Hän tappoi 61 aeriaalilasta”, Margot keskeytti kaupunginjohtajan litanian. ”Hän ei vain jättänyt heitä kuolemaan liekkeihin, hän tappoi heidät. Tiedän sen, koska se siipi, jossa lapset olivat, ei tuhoutunut kokonaan.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)