Piika ja prinssi 3

Uusi jännittävä kertomus loppuu!
Siis, ei täällä. Mikään ei lopu täällä, se on koko jutun pointti.
Mutta... jossain... varmasti.

Luulisin.

 

osa 1
osa 2

Kun ei prinssi Dariuszta kuulunut takaisin, hänen perheensä huolestui syvästi. Prinsessa Agnieszka ei lakannut itkemästä ja kuningas Jaromir suri uskoen menettäneensä jo toisenkin poikansa. Vain nuorin prinssi ei lannistunut. Hän tahtoi nyt vuorostaan lähteä matkaan, uskoen varmasti, että voisi sekä pelastaa kadonneen veljensä että tuoda muassaan parannuksen toiselle. Hänen isänsä vastusteli, haluten pitää edes yhden poikansa terveenä luonaan, mutta Mateusz oli järkkymätön. Kun prinsessa Agnieszka selvästi toivoi, että Mateusz lähtisi etsimään hänen rakasta aviomiestään ja Adrianna uskoi yhtä vakaasti Mateuszin mahdollisuuksiin pelastaa molemmat veljensä, kuin hänen sisarensa oli aikaisemmin uskonut Dariusziin, ei kuningas Jaromir lopulta voinut muuta, kuin antaa poikansa mennä. Niinpä läksi prinssi Mateusz matkaan, mukanaan onnentoivotus koko linnan väeltä ja kuninkaat Jaromir ja Michał kumpikin hieman pahastuneena hänen lähdöstään.

Matka oli pitkä, mutta hentoinen Mateusz selässään hevosen oli niin kevyttä kulkea, ettei siinä kestänyt kauaa. Pian prinssi jo saapui kuningatar Jarosławan vastikään korjatulle portille, jota vartioimaan oli jälleen asetettu peikkoja. Nuorin prinssi ei pärjännyt peikoille voimassa, eikä hän olisi jaksanut omin voimin avata raskasta porttia, mutta hän siirtyi portilta hieman sivummalle ja sopivan kohdan löydettyään kipusi muurin yli. Linnan ympärillä kasvoi aivan kamalaa ryteikköä ja niinpä toiselle puolen päästyään Mateusz ensinnä etsi polun löytääkseen helpommin linnaan. Hän pääsi useamman askeleen verran polkua eteenpäin, ennen kuin ansakuoppaa peittävät oksat pettivät jopa hänen keveiden askeltensa alla. Kuopassa yhä virunut Dariusz yllättyi suuresti, kun hänen nuorempi veljensä lähestulkoon tipahti hänen niskaansa. Dariusz kertoi kuinka hänen oli käynyt ja Mateusz kertoi lyhyesti omasta seikkailustaan ja sitten, koska tehtävän suorittaminen oli yhä tärkeintä, ketterä nuorin prinssi kiipesi kuopasta ja lupasi palatessaan tuoda köyden tai tikapuut, jolloin Dariuszkin pääsisi ahdingostaan ja he voisivat yhdessä palata kotiin.

Fyi

Vaikka alunperin ajattelin jättäväni kaikki tänne laittamani soopat juuri niin soopaan muotoon kun ne julkaisuhetkellä olivat, ilmoitan täten, että Ellakors 7b on kaikesta huolimatta joutunut muokkauskärpäsen uhriksi. 

Ja ihan niin kuin tohtorin naama uudistumisen jälkeen, se ei ole parempi, se on vain erilainen. 

Still not ginger.

Hömpän viemää 17

osa 1
osa 16

Dragon lähdettyä veljensä mukaan Adriana jäi vielä istumaan. Mies oli jättänyt rahaa laskua varten (sepä mukavaa) ja vieläpä sen verran reilusti, että Adriana saattoi tilata jälkiruokaa ja vielä jäisi alipalkatulle tarjoilijalle kelpo tippi. Tietenkin tippiä jäisi enemmän, jos Adriana ei tilaisi mitään, mutta jospa jotain ihan pientä vain, ei huvittanut vielä lähteä kotiin. Tarjoilijan tuotua pienen kakunpalan Adrianalla ei ollut juuri muutakaan tekemistä kuin katsella muita ihmisiä ja ajatella omiaan. Drago Meyer oli ollut oikein mukava, tietenkin tunnelmaa oli hivenen latistanut hänen aikainen lähtönsä (mikähän sitä veljeäkin vaivasi), mutta kokonaisvaikutelma oli silti hyvä. Adriana ei kuitenkaan ollut varma halusiko tavata miestä vielä, sillä… no… tämä ei ollut Benjamin. Adriana mietti hetken suloisia ajatuksia joihin kuului esimerkiksi Adriana Hayes niminen haavekuva, sitten hän päätti ihmisten katselun olevan järkevämpää. Ravintolassa oli useita tuttuja kasvoja. Monia niistä oli aamuyön tunteina viskattu ulos Kännikalasta valomerkin jälkeen, muutamat vain kävelivät usein vastaan kadulla tai ruokakaupassa. Kovinkaan monien nimiä Adriana ei tuntenut. Se oli aika tavallista Salemvillessä. Tavallaan niin pieni paikka, että kaikki tunsivat kaikki ja silti kyse saattoikin olla vain tuttujen tutuista joita ei oikeastaan ollut koskaan edes nähnyt ja oli aivan mahdollista koko ikänsä Salemvillessä eläneenä tavata toinen koko ikänsä siellä elänyt, niin etteivät he olleet koskaan ennen kohdanneet toisiaan edes ohimennen. Kuten Drago Meyer.

Ellakors 8a

Tapahtui edellisessä osassa: Perusteellisesti korjattu ASS Ellakors suuntasi haltioiden alueelle Quelestaan, hukkasi rutiinitehtävässä ylilääkärinsä ja epävirallisen neuvonantajansa ja saatuaan kummatkin takaisin lähti alueelta pystymättä hoitamaan kyseistä rutiinitehtävää loppuun.*

osa 1a
osa 7b

Kesäkuu 1886 

Laodikeaan menosta ei seurannut koskaan mitään hyvää, ei varsinkaan jos mukana oli Trinian Walsh. Kapteeni Roth tiesi sen. Walsh tiesi sen. Kaikki, jotka joskus olivat perehtyneet ETM:n viralliseen ohjesääntöön, tiesivät sen, koska Ellakorsin edellinen visiitti Laodikeaan oli mainittu kyseisessä opuksessa kohdassa Varoittavat esimerkit. Silti, kun Laodikeassa tarvittiin apua, oli joku pässinpää päättänyt lähettää sinne ASS Ellakorsin syystä että. Oli täysin herra Qayinin puhelahjojen ansiota että he olivat tällä kertaa selvinneet reissusta jos eivät täysin kivuttomasti, niin ainakin kohtalaisen vähäisin vaurioin. Miehistön mieliala oli helpottuneen korkealla, kun Ellakors suuntasi kohti kartoittamattomia seutuja ja mitä suurempi oli välimatka aluksen ja Laodikean välillä, sitä parempi tunnelma oli. Laodikean tapahtumat olivat myös lopullisesti vakiinnuttaneet herra Qayinin aseman aluksella ja ainoa, joka yhä tiedosti, että hän oli vain epävirallinen neuvonantaja, oli aeriaali itse.

Ellakors oli jo jättänyt taakseen ETM:iin kuuluvat alueet, mutta ei vielä poistunut tunnetuilta seuduilta, kun se kohtasi onnettomuuteen joutuneen pienaluksen. Kapteeni Roth halusi tutkia tilannetta itse. Alue oli ehkä yleisesti ottaen tunnettua, mutta ei ETM:n näkökulmasta, joten hän otti mukaansa kaksi turvamiestä saadakseen turvallisuuspäällikkönsä rauhoittumaan. (”Ei meille mitään tapahdu. Emme ole enää Laodikeassa, Bracewell hyvä.”) Loukkaantuneiden varalta hän otti mukaansa hoitaja Routledgen ja herra Qayinin hän otti mukaansa koska halusi.
Kuin todisteena siitä, miten tavattoman huono ajatus oli kulkea kovaa vauhtia metsässä, joka oli tulvillaan jykevärunkoisia puita, onnettomuusaluksen rippeet olivat levittäytyneet laajalle alueelle. Valtaosa jäännöksistä oli kasassa suuren puun juurella. Kuljettaja oli lentänyt pienemmän romumäärän mukana siitä vähän matkan päähän. Hoitaja Routledge suuntasi luonnollisesti suoraan kohti maassa lojuvaa kuljettajaa. Kapteeni Roth ja herra Qayin pysyttelivät hänen seurassaan valmiina auttamaan ja kumpikin turvamiehistä hajaantui varmistamaan aluetta tehdäkseen edes jotakin järkevän oloista. Fishburn jäi mittailemaan metsikköä Ellakorsin ja tutkimusryhmän välisellä alueella. Stirling lähti kaartaen löntystämään onnettomuusalusta kohti.
  ”Onneksi he ovat kestävämpiä kuin aluksensa”, hoitaja Routledge totesi havaittuaan kuljettajan olevan yhä hengissä. Kapteeni Roth katsoi ympärillään olevaa romumetallia – osa siitä näytti lähinnä ruttuun menneeltä kartongilta – ja oli ehdottomasti hoitajan kanssa samaa mieltä.
  ”Kuinka paha tilanne on?”
  ”Hänellä vaikuttaisi olevan vain murtumia ja ruhjeita. Parasta kuitenkin siirtää hänet alukseen tarkempia tutkimuksia varten.” Routledge vastasi. Kapteeni haeskeli katseellaan Fishburnia pyytääkseen tätä avuksi potilaan siirtämiseen. Kaikkien huomio oli joko tajuttomassa kuljettajassa tai Fishburnissa, paitsi Stirlingin, eikä hänkään ollut riittävän lähellä puun juurelle ryttääntynyttä romua huomatakseen, että onnettomuusaluksella oli ollut matkustaja. Romun sekaan hautautunut mies tuli hitaasti tajuihinsa ja katseli hetken verran sekavana ympärilleen. Sitten hän huomasi vähän matkan päähän lentäneen ystävänsä ja kolme hahmoa tämän ympärillä. Sekavuus haihtui. Mies ei enää muistanut joutuneensa onnettomuuteen. Aluksen jäänteet hänen ympärillään olivat vain merkityksetöntä rojua eikä hän lukuisista ruhjeistaan, murtumistaan ja haavoistaan huolimatta tuntenut kipua. Sillä hetkellä maailmassa oli vain mies itse ja kolme hahmoa – ei, vain yksi; vain yhdellä hahmoista oli merkitystä – hänen ystävänsä yllä. Mies etsi romun seasta, löysi etsimänsä ja samalla hetkellä kun Stirling tuli riittävän lähelle huomatakseen tämän toisen onnettomuuden uhrin, mies ampui herra Qayinia selkään.

Amaranthe 1

Kun Velho oli valmis, tulostettu ja muutaman muun kehnon saduntapaisen kanssa sidottu kirjaksi, (jota kukaan ei ole lukenut,) luin sen läpi ja ajattelin, että pystyn parempaankin. (Tiedän. Kaikenlaista kahjoa minä ajattelenkin. Nauran täällä vedet silmissä.) 

Se, mikä alkoi Velhon paranteluna, muuttui aika pian Amarantheksi, jossa on alkuperäistä Velhoa jäljellä hyvin vähän. En sitten tiedä, onko tämä hyvä asia, mutta sillä ei liene väliä kenellekään muulle kuin H:lle, joka oletettavasti on ainoa ihminen maan päällä, joka lukee molemmat. 

Olen kovin pahoillani H.

Prinsessa Amaranthe istui huoneensa ikkunan luona ja katseli ulos. Huone oli linnan korkeimman tornin ylimmässä kerroksessa ja linna itse oli rakennettu kukkulalle, joten kirkkaana päivänä prinsessan näkymä ylsi lähestulkoon Aquilean valtakunnan itärajalle saakka. Se kaikki kuului hänen isälleen kuningas Robertille ja niin kuin jok’ikinen prinsessan kotiopettajattarista oli ystävällisesti muistuttanut, jonain päivänä se kuuluisi Amaranthen aviomiehelle. Ei Amaranthelle, ei suinkaan. Prinsessana – ja jonain päivänä kuningattarena – Amaranthen ainoa tehtävä oli olla hiljaa ja näyttää kauniilta. Amaranthe ei ollut kaunis. Hänellä oli mieleenpainuvat ja persoonalliset kasvot, mutta hän ei ollut kaunis. Toistaiseksi hän oli osannut varsin menestyksekkäästi olla hiljaa, mutta sekin kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi. Amaranthea ei oikeastaan haitannut ettei hän naisena saisi koskaan hallita isänsä valtakuntaa. Vielä vähemmän hän välitti siitä, miltä näytti. Se, ettei valtakunnan prinsessa ollutkaan kultakutrinen kaunotar, saattoi olla ongelma jollekin, mutta tuo joku ei koskaan olisi Amaranthe. Amaranthen ongelma oli, ettei kukaan kertonut hänelle mitään tärkeää.

Kuningas oli ollut poissa monta päivää, eikä Amaranthe tarkalleen tiennyt miksi. Prinsessan ei ollut tarpeen vaivata päätään muulla kuin puvuilla, koruompelulla ja vesivärimaalauksella. Tyttären ei tarvinnut tietää missä hänen isänsä oli. Amaranthe oli prinsessa ja tytär. Ja salakuuntelija. Kuninkaantyttären ei ehkä ollut sopivaa hiipiä ympäri linnaa salakuuntelemassa muita, mutta se oli ollut ainoa vaihtoehto saada selville edes jotain siitä, mitä oli tekeillä. Hän oli nähnyt sotilaiden joukot kulkemassa ympäriinsä ja hän tiesi valtakunnan seppien työskentelevän pajoissaan yötä päivää. Hän oli kuullut puhuttavan nekromantikosta, joka nosti vainajat haudoistaan. Hän oli kuullut tarinoita kuolleesta armeijasta, joka lähestyi valtakunnan rajaa. Hän oli kuullut sotilaiden puhuvan noidasta, joka tiesi kuinka pysäyttää kuolleet. Hän oli riittävän älykäs tajutakseen, että rauta ja teräs eivät auttaneet pitkälle, kun vastustaja oli jo heittänyt henkensä. Kukaan ei suostunut kertomaan Amaranthelle, minne kuningas Robert oli matkustanut, mutta hänellä oli aika hyvä aavistus siitä, ketä tapaamaan.