Ellakors 5b

osa 1a
osa 5a

Huhtikuu 1886 

Paluu alukselle oli sujunut merkillisen helposti. Itse asiassa pako oli kokonaisuudessaan sujunut merkillisen helposti. Oli vielä mahdollista, että Hamrick ja Easton olisivat päässeet kenenkään huomaamatta alukselle. Vielä sekin oli mahdollisuuksien rajoissa, että he olivat päässeet kenenkään huomaamatta takaisin. Mutta piru vieköön, yli kaksisataa ihmistä ei todellakaan pääse vihamielisellä alueella kapuamaan syvästä luolasta ylös ja raahustamaan parin kilometrin mittaista matkaa alukselleen ilman, että kukaan huomaa mitä on tapahtumassa. Ihan kuin heidän olisi haluttu lähtevän, mutta mitä järkeä on nähdä niin paljon vaivaa niin suuren porukan vangitsemisessa, jos aikoo päästää heidät menemään? Ellakors oli viittä vaille valmis lähtöön. Moottorit olivat kunnossa, alus poissa onkalosta johon se oli vajonnut ja miehistö valmiina nousemaan alukseen.
  ”Kaikki näyttäisi olevan kunnossa, kapteeni”, Walsh ilmoitti alusta synkeänä mulkoilevalle kapteeni Rothille. ”Nyt vain mennään hakemaan se suippokorva ja häivytään täältä.” Roth kääntyi katsomaan häntä ihmeissään ja Walsh vuorostaan katsoi takaisin kapteeniin, kuin tämä olisi ollut hivenen hölmö. ”Mitä? Luuletko yhdenkään meistä hetkeäkään uskoneen, että jätät hänet tänne?”
  ”En tietenkään”, kapteeni vakuutti eikä tiennyt itsekään puhuiko totta vai ei. Walshin huomautuksen ansiosta hän huomasi, ettei heidän pakonsa sittenkään sujunut liian hyvin ollakseen totta, heiltähän oli vielä yksi mies hukassa. Se auttoi häntä saamaan toimintakykynsä takaisin. ”On järjetöntä vaarantaa kaikki, joten menen hakemaan häntä yksin. Pyhä Trinian, varmista, että kaikki ovat päässeet takaisin alukseen ja että alus on toimintakunnossa ja lähtövalmiudessa. Ellen ole palannut tunnin sisällä, häipykää täältä ja raportoi ETM:lle, että olen todennäköisesti kuollut ja sinä et aio tehdä mitään, mitä olen juuri sanonut vai kuinka?”
  ”En, kapteeni.”
  ”Selvä. Tohtori Spiner, selvitä missä komentoketjussa seuraava luuraa ja käske hänen pitää huoli kaikesta mitä äsken sanoin. Minä ja pyhä Trinian lähdemme hakemaan suippokorvaa.”

Jos 10

Haa. Muistinpas päivittää maanantaina.

osa 1
osa 9

”Miksi muka huolisin apuasi? Että voisit pettää minut matkan varrella ja viedä kruunun kallisarvoiselle Joosuallesi?” Tosca oli niin raivoissaan, että Seldenin oli aivan mahdotonta saada hänet kuuntelemaan. ”Olisi pitänyt antaa sinun pudota”, hän tiuskaisi marssiessaan yksin matkaan.
Tosca lähti linnaa kohti teitä pitkin, Selden linnuntietä. Missä tahansa toisessa tilanteessa olisi tasaista tietä kulkeva ehtinyt perille ennen kuin pusikoissa rämpivä, mutta ei tällä kertaa. Ensinnäkin Eddan tiet mutkittelivat aika lailla. Toiseksi Selden oli todella kokenut kulkija ja hänellä oli poikkeuksellinen suuntavaisto. Niinpä Selden todellakin lähestyi linnaa suorinta mahdollista reittiä ja ehti perille ennen Toscaa, jonka tie oli tasaisempi, mutta myös huomattavasti pidempi. Ferdinand tuli ensimmäisenä Seldeniä vastaan, tietysti uteliaana kuulemaan, oliko kruunu löytynyt. Selden kertoi huonot uutiset, laski laukkunsa ja lähti etsimään Joosuaa kertoakseen tällekin kuinka oli käynyt.

Hömpän viemää 12

osa 1
osa 11

Ikkunat helähtivät, kun Sheila tuli kotiin. Siitä äänestä Dawn aina tiesi, että nyt oli hyvä hetki leikkiä itsekseen omassa huoneessaan ainakin tunnin verran ja se kertoi Arthurille, että hänen olisi aika mennä puuhailemaan talliin museoautonsa pariin. Siitä äänestä Olivia tiesi, että taas oli hänen asiansa selvittää mikä oli vialla ja saada Sheila rauhoittumaan. Vain muutamia asioita maailmassa on vaikeampi ymmärtää kuin raivostunutta teinityttöä, mutta onneksi on olemassa veljiä. Silloin, kun veljet eivät ole silkan olemassaolonsa voimalla aiheuttaneet kyseistä raivokohtausta, he usein osoittautuvat erinomaisiksi tulkeiksi. Nytkin, kun Olivia oli aikansa epätoivoisena kuunnellut sohvalla lojuvan, tyynyyn kasvonsa haudanneen vanhemman tyttärensä tukahtunutta huutamista, hän lopulta kääntyi Shanen puoleen, joka oli tullut kotiin samalla ovenavauksella kuin Sheilakin, mutta vähemmällä paukkeella.
  ”Meille tulee koulupuvut”, Shane selitti auliisti. ”Tai hänelle, oikeastaan. Viimeisen vuoden opiskelijoiden tarvitse hankkia niitä.” Sheila nosti volyymia kuullessaan mielipahansa aiheuttajan mainittavan. Olivia yritti olla välittämättä siitä tunteesta, että hänen tärykalvonsa olivat halkeamaisillaan.
  ”Miksi minä en ole kuullut tästä aikaisemmin?”
  ”Siitä kaiketi päätettiin aika nopeasti. Kyllästyivät kieltämään jokaisen vaatekappaleen erikseen.” Koulussa oli yritetty puuttua sopimattomaan ja varsinkin liian paljastavaan pukeutumiseen jo pidemmän aikaa, mutta pukeutumissääntöjä oli innolla kierretty laajaa ja epäjohdonmukaista vaatenimistöä hyväksikäyttäen. (”Eihän tämä ole napapaita, tämä on lyhyehkö pusero.”)
  ”Entä, tuota…” Olivia vilkaisi varovasti Sheilaa, joka vaikutti hieman rauhoittuneen. ”Minkälaisia nämä koulupuvut sitten ovat?”
  ”Tietenkin kauluspaita, solmio ja takki minkä lisäksi pojilla suorat housut ja tytöillä polvet peittävä hame.” Sheila ponkaisi pystyyn sohvaltaan.
  ”Se puku on kamala! Näytän siinä ihan dorkalta! (Olivia vilkaisi Shanea. ”Käyttääkö joku tuota sanaa vielä?” ”Ei minun tietääkseni.”) Ja ihan kaikki kuitenkin nauravat minulle ja minusta tulee nörtti eikä kukaan pidä minusta!” Sheila parkui suutuksissaan.
  ”Mutta kultaseni, kaikilla muilla tulee olemaan samanlaiset vaatteet.” Olivia huomautti sovittelevasti.
  ”Ei ihan kaikilla,” Shane muistutti. ”Vasta ensi vuonna. Valmistuvia ei pakoteta ostamaan koulupukua vajaata vuotta varten.” Sheila lopetti nyyhkimisensä voidakseen paremmin mulkaista veljeään tavalla, jonka toivoi olevan häijy.
  ”Niinpä. Sinun ei tarvitse käyttää naurettavaa koulupukua tietenkään. Ei se sinua olisi edes haitannut, kun olet jo valmiiksi nörtti.” Tämä heikonlainen loukkaus osoitti kuinka järkyttynyt Sheila oli. Shane sai kyllä hyviä arvosanoja, mutta hänellä oli myös hankalan oppilaan maine johtuen kaikesta siitä riesasta jota oli Nickin ja Mayan kanssa aiheuttanut ja opettajat inhosivat sitä, miten hyvin Shane pärjäsi vaikka ei koskaan näyttänyt kuuntelevan tunnilla. Sheila tiesi sen kyllä ja olisi varmaan keksinyt jotain ilkeämpää sanottavaa, ellei ajatus polvet peittävästä hameesta olisi aiheuttanut hänelle shokkia. Olivia oli helpottunut, kun kyse ei ollutkaan mistään sen vakavammasta, kuin siitä pienestä menoerästä, jonka koulupuku aiheuttaisi.
  ”Onhan vähän kummallista, että he äkkiä keksivät ottaa koulupuvut käyttöön, mutta tilanne ei ole ollenkaan niin paha kuin luulet, Sheila. Kenelläkään ei ole mitään syytä syrjiä sinua, koska he kaikki näyttävät yhtä nörteiltä kuin sinäkin.” Sheila tuhahti.
  ”Äiti, et vaan tajua. Ysiluokkalaisilla ei ole koulupukuja, nyt kaikki näkevät että minä en ole ysiluokkalainen.” Vapaasti käännettynä: Kaikki yhdeksäsluokkalaiset söpöt pojat näkisivät, että Sheila olisi vain kahdeksas (ehkä jopa seitsemäs) luokkalainen kakara, yhdeksäsluokkalaisen nuoren naisen sijaan. Olivia ei ymmärtänyt käännöstä ja Sheila tiesi sen jo ennen kuin tämä ehti avata suunsa taas yhteen sovittelevaan lauseeseen. Hän puuskahti äreästi ja marssi huoneeseensa voidakseen soittaa Caitlinille valittaakseen heidän yhteisestä harmistaan.

Ellakors 5a

Ajanlaskusta. 

 
Vuodessa on 12 kuukautta.
Kuukaudessa on 3 viikkoa.
Viikossa on 10 päivää. 

Pidin kuukausien nimet, koska vaihtoehtoisten nimien muistaminen olisi ollut ihan liian vaivalloista ja tämä on riittävän sekasotkua muutenkin. Vuodenajat kulkevat suunnilleen samassa tahdissa kuin niiden kuuluisi mennä Suomessa. (Lunta toukokuussa!! Mitä kettua??) Näin samasta syystä kuin säilytin kuukausien nimetkin; se helpottaa kirjoittamista. Vuosi kuitenkin vaihtuu niin, että maaliskuu on vuoden ensimmäinen kuukausi. Siksi vasta nyt ollaan vuodessa 1886.

Ja kiviäkin kiinnostaa niin maan perusteellisesti.  

osa 1a
osa 4

Huhtikuu 1886 

Usean kiireisen kuukauden jälkeen ASS Ellakors oli toimittamassa lääkkeitä Fimetumiin. Kyseessä oli viimeinen tehtävä ennen ansaittua taukoa, jota tarvitsi kipeästi sekä miehistö että alus itse. Aikataulu oli tiukka, mutta muuten tehtävä oli helpommasta päästä. Lasti ei ollut vaarallinen eikä kenelläkään ollut syytä estää alusta pääsemästä määränpäähänsä. Tohtori Spiner oli kaikesta huolimatta huonolla tuulella. Hän istui pöytänsä ääressä sairasosastolla ja tuijotti synkeänä kelloa. Lopulta hoitaja Coradine ei voinut hillitä uteliaisuuttaan. ”Odotatteko jotain, tohtori?”
  ”Kun olimme lastaamassa lääkkeitä alukseen Penduluksessa, Walsh sai lopulta korjattua viimeiset vauriot joita alus sai Atlantiksella liki kaksi kuukautta sitten. Uskoakseni hän käytti apunaan ilmastointiteippiä ja sukkahousuja, mutta hän sai ne korjattua. Sairasosasto on tyhjillään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Meillä on helpoin tehtävä kuukausiin eikä mikään ole mennyt vikaan sen jälkeen kun matruusi Karns eilen kalautti päänsä kaapinoveen. 22 tuntia ja 18 minuuttia ilman mitään hankaluuksia. Jotain tapahtuu takuulla ennen kuin 24 tuntia on täynnä.”
  ”Olette turhan pessimistinen”, hoitaja huomautti ja juuri silloin rysähti.

Velho 6

osa 1
osa 5

Alia löysi helposti kylään, josta velho oli kertonut. Hän tuli pian sillalle, joka johti saarelta Jeran valtakuntaan ja sillan toisella puolella oli kylä niin kuin pitikin. Kun Alia oli ylittänyt sillan, hänet tuota pikaa ympäröi ihmisjoukko, joka katseli häntä ihmeissään. Ihmiset tuijottivat ja koskettelivat varovasti hänen hiuksiaan ja vaatteitaan, kuin eivät olisi uskoneet häntä todelliseksi. Nuo ihmiset tunsivat Alian, mutta he eivät tunteneet häntä Fen prinsessana vaan velhon vankina. Kaikissa saaren lähikylissä jokaisessa neljässä valtakunnassa oli kuultu tytöstä, jonka velho oli vanginnut linnaansa. Tytön täytyi olla velhon vanki, koska hän oli tullut saarelta ja uteliaat ihmiset kyselivät häneltä, kuinka hän oli päässyt pakenemaan.

Alia ei aluksi käsittänyt ollenkaan. Kaikki, joilta hän yritti kysellä untuvista, vain ihmettelivät, että hän oli päässyt pakenemaan velhoa. Silloin Alia alkoi ajatella ja tajusi vihdoin, miksi velho oli niin kovin nauranut hänelle, kun hän oli pyytänyt koria: velho ei ollut ensinkään uskonut, että hän palaisi. Päinvastoin velho oli varmasti uskonut että hän ei palaisi, vaan kipittäisi suoraa päätä takaisin isänsä luo. Silti velho oli lähettänyt hänet matkaan, mukanaan aivan liian paljon rahaa untuviin, joita ei tarvinnut. Velho oli antanut hänen mennä ja Alia hieman järkyttyi tajutessaan, ettei tahtonut mennä. Hän halusi kyllä kertoa isälleen, että oli kunnossa, mutta ei hän halunnut jäädä tämän luokse. Hän ei halunnut takaisin koruompelusten ja raskaiden, koristeellisten pukujen luokse, hän ei halunnut kotiin, missä oli aina vain Fen kuninkaan tytär eikä koskaan Alia.
Hän ei halunnut pois velhon luota.

Oli työn ja tuskan takana saada kyläläiset käsittämään, että Alia tahtoi ostaa korillisen untuvia ja ihan oikeasti mennä takaisin velhon luo, mutta hän onnistui siinä lopulta. Mukanaan reilusti untuvia ja keventynein mielin Alia lähti paluumatkalle velhon linnaa kohti. Hän ei koskaan päässyt perille, koska vain vähän ennen kuin linna olisi ilmestynyt näkyviin puiden keskeltä Alia kohtasi joukon Punaisen kuningattaren sotilaita. Kuningatar oli raivoissaan, kun velho oli sotkenut hänen suunnitelmansa Fen valloittamisen suhteen ja oli lähtenyt pieni joukko mukanaan etsimään keinoa kukistaa velho. Tuota keinoa hän ei löytänyt, mutta hän löysi Alian. Kuningatarkin oli kuullut huhuja velhon vangista ja arvasi aivan oikein Alian olevan juuri tämä huhujen tyttö – kenellä muulla olisi syytä kulkea velhon luo untuvia mukanaan? Haluten tehdä velholle kiusaa edes sen verran, että varasti tämän vangin ja myös aavistellen tytön olevan velholle tärkeä hän sieppasi Alian mukaansa.

osa 7