Jos 8

osa 1
osa 7

Viimeisenkin jalansijan sortuessa syvyyksiin Seldenin oli pakko hypätä. Hyppy jäi lyhyeksi. Selden sai kyllä kiinni kallionreunasta, mutta kun alla ei ollut mitään, mistä ottaa jaloilla tukea hän ei saanut itseään kiskottua turvaan. Totta kai kaikesta tästä oli syntynyt sen verran meteliä, että jääpuikot putoilivat suorastaan sateena hänen ympärillään. Selden ei silti sanallakaan pyytänyt apua, ei edes vilkaissut Toscan suuntaan. Oli vaarallista palata Seldenin avuksi, mutta jos Tosca olisi odottanut jääsateen loppumista, Selden olisi pudonnut. Tosca laski laukkunsa luolan lattialle, ettei se häiritsisi hänen liikkumistaan. Joku toinen kyllä löytäisi kruunun ja vapauttaisi prinsessan, jos hänelle itselleen kävisi pelastuspuuhissa kalpaten. Tosca pujotteli putoavan jään välistä Seldenin luokse. Mies oli niin hämmästynyt nähdessään hänen kääntyneen takaisin, että oli vähällä menettää otteensa. Toscan kiskoessa Seldeniä turvaan viimeiset jääpuikot luolan sillä alueella putoilivat heidän ympärillään. Yksi osui Seldeniä kipeästi olkapäähän – hän kun ei olisi voinut väistää kuin pudottautumalla. Yksi oli vähällä lävistää Toscan jalan, mutta Tosca ehti juuri ajoissa siirtyä hieman sivummalle. Monta muuta jääpuikkoa säikäytti heidät perusteellisesti, mutta tipahti kuitenkin täpärästi ohitse.

Loppujen lopuksi siinä, kun Tosca porhalsi kiskomaan Seldenin turvaan ja he palasivat yhdessä kruunun luo, ei mennyt kuin ehkä minuutin verran. Jääpuikoissa mitattuna aika oli tosin melko lailla pidempi. Loppumatkan kaksikko kulki hipihiljaa ja tuijottaen suorastaan vainoharhaisesti jalkoihinsa siltä varalta, että alla ei olisikaan maata. Toscalla ei ollut hätäpäivää, mutta Seldenille tuo matka oli tuskaisa. Ensinnäkin hänen olkapäätään särki aivan sietämättömästi eikä hänen oikea kätensä sen vuoksi kunnolla liikkunut. Toisekseen ei Seldenillä muutenkaan ollut helppoa. Hän ymmärsi Joosuaa. Tämä oli juuri löytänyt oman paikkansa maailmassa ja halusi suojella sitä. Jokin epämääräinen ja suorastaan mahdottomalta kuulostava tarina kivettyneestä prinsessasta ei riittänyt tuon paikan vaarantamiseen. Valitettavasti Selden ymmärsi myös Toscaa. Toscalle kiviprinsessa ei ollut merkillinen tarina vaan todellisuutta ja hän oli etsinyt prinsessalle pelastusta kauan ennen kuin Joosua oli saanut tarpeekseen sikopaimenen hommasta. Selden halusi tehdä oikein, mutta ei tiennyt kenen kannalta oikein.

Hömpän viemää 10

osa 1
osa 9

Sanoilla on tapana levitä ja sisällöllä taipumusta muuttua matkan varrella. Niin kävi tälläkin kerralla. Ihmiset tietenkin kuulivat, ettei oikeusjutusta Gregorya vastaan tullutkaan mitään. He kuulivat, että se johtui siitä, että Sydney oli maksanut Lavinialle huikeat korvaukset. He eivät kuulleet syitä siihen, miksi Sydney teki niin. He eivät saaneet selville, että ilman Sydneytä Lavinia olisi väistämättä hävinnyt jutun. (Tietysti hän olisi voinut järjestää asiat toisinkin, antamalla Lavinialle raskauttavat valokuvat rahan sijaan, mutta eivät ihmiset tienneet sitäkään.) Lavinia oli tyytyväinen, koska hänen koiransa kulut korvattiin, Sydney oli ystävällisesti kuunnellut hänen pitkäveteisiä juttujaan Riffraff-kullanmurusta ja tyttärestä, joka tulisi ihan pian kotiin. Sydney oli jopa sanonut tapaavansa kyseisen tyttären mielellään kun tämä tulisi ja tekevänsä jotain Gregorylle, ettei tämä enää myrkyttäisi viattomia pikku koiraparkoja. Lavinia oli todellakin hyvin tyytyväinen ja ilahtunut siitä, miten mukava mies tämä Sydney oikein oli, kuka sitten lieneekään. (Se oli jäänyt hänelle hieman hämäräksi.) Muiden ihmisten käsityksen mukaan ainoa syy, joka Sydneyllä olisi saattanut olla maksaa Lavinialle oikeusjutun välttääkseen oli, että Sydney tiesi Gregoryn häviävän jutun. Miksi maksaa omaisuus säästääkseen sukulaisensa oikeudenkäynniltä, jonka kyseinen sukulainen varmasti voittaisi?

Halvatun härvelit

Joten...

Kävi pieni tiedostokohtainen onnettomuus.

Hupsistarallaa.

Onneksi on tiedostojen palauttamiseen tarkoitettuja ilmaisohjelmia.

Hienoja ohjelmia ovatkin. Pystyivät löytämään (ja palauttamaan täydellisesti) muistitikultani tiedoston, joka olin poistanut vuosia sitten, vaikka kyseinen tikku oli sen jälkeen formatoitu useaan kertaan.

Ohjelma ei kuitenkaan pystynyt palauttamaan tiedostoa jonka poistin vajaa viikko sitten.

Seuraavan pahalaatuisen tiedostokriisin osuessa kohdalle muutan lookisen etanapostipohjaiseksi.

Viikottainen soopa vanhanaikaisesti kirjoituskoneella naputeltuna suoraan postilaatikkoosi vaivaisen postimerkin hinnalla!

Lisämaksusta käsin kirjoitettuna - mustekynällä tottakai - sinetöidyssä kirjekuoressa.

Ellakors 3b

osa 1a
osa 3a

Helmikuu 1885

Atlantiksen tukikohta sijaitsi meren pohjassa ja sitä ympäröi suojakupu, jota turvallisuussyistä ei saanut lähestyä yläpuolelta. Atlantikseen matkaavien alusten tuli olla sukelluksissa hyvissä ajoin ennen määränpäätään ja taittaa loppumatka pohjaa pitkin. Ellakorsin kokoinen alus ei päässyt suojakuvun sisään, vaan se ankkuroitui vähän matkan päähän ja siitä eteenpäin tarvikkeet kuljetettiin pienemmillä aluksilla. Kapteeni Roth ja muutama hänen valitsemansa mies Ellakorsin väestä oli kutsuttu tutustumaan Atlantikseen, joten sillä välin, kun miehistö valmisteli rahtilaatikoiden siirtoa, kapteeni Roth piipahti sairasosastolla.
  ”Kuinka pyhä Trinian voi?”
  ”Hän vannoi olevansa kunnossa”, tohtori Spiner vastasi. ”Koska kello oli jo yli iltakuuden, en uskonut sanaakaan, vaan määräsin hänelle lisää vuodelepoa.”
  ”Ah. Hän ei siis ole tulossa Atlantikselle”, kapteeni totesi. Tohtori katsoi kapteenia pitkään ennen kuin vastasi.
  ”Me puhumme nyt Walshista”, hän huomautti, mutta kapteeni oli jo tajunnut virheensä.
  ”Hän on jo lastauslaiturilla vai mitä?” Spiner vain nyökkäsi. Missä muuallakaan Walsh olisi ollut?

Kun kapteeni Roth seurueineen nousi pienestä kuljetusaluksesta hymyilevän vastaanottokomitean eteen, kapteenista tuntui hivenen hölmöltä. Useat hänen väestään olivat kuitenkin jo viimeiset pari tuntia kulkeneet edestakaisin Ellakorsin ja Atlantiksen väliä laatikoita rahdaten ilman sen kummempia huomionosoituksia. Kapteeni Roth oli ottanut mukaansa Walshin (jota ei olisi pystynyt pitämään poissakaan), luutnantti Bracewellin ja herra Qayinin. Heidät otti vastaan itse laitoksen johtaja professori Jane Stockbridge, hänen assistenttinsa tohtori Felton ja tutkijat, jotka Stockbridge esitteli Acresiksi ja Beckiksi.
  ”En odottanut, että Teillä itsellänne olisi meille aikaa”, totesi kapteeni Stockbridgelle, kun esittelyt ja kättelykoreografia oli hoidettu pois alta.
  ”Ei minulla tavallisesti olisikaan, mutta en voi jatkaa työtäni, ennen kuin tuomanne laitteet ovat toimintakunnossa”, Stockbridge selitti. Hän nojautui lähemmäs kapteenia ja hiljensi ääntään. ”Meillä on täällä paljon salaista, uusinta teknologiaa. Oletteko varma, että häneen voi luottaa?” Stockbridge vilkaisi vaivihkaa aeriaalin suuntaan.
  ”Teinä olisin enemmän huolissani komentaja Walshista”, kapteeni totesi yhtä salavihkaiseen tyyliin ja Stockbridge vilkaisi yliperämiestä, joka katseli ympärilleen silmät kiiluen kuin lapsella karkkikaupassa.
  ”Taidan pyytää assistenttiani pitämään häntä silmällä.”

Velho 5

osa 1
osa 4

Seuraavina päivinä Alian yritykset hoitaa velhon taloutta jatkuivat aika lailla yhtä onnettomasti kuin olivat alkaneetkin. Astiat lipsahtivat hänen käsistään lattialle hänen tiskatessaan ja velho vei sirpaleet mennessään tyytyväisenä hymyillen. (Alia ei koskaan oikein saanut selville mitä velho palasilla teki, mutta jotkin hänen loitsuistaan muistuttivat aivan mosaiikkeja.) Kun pöytäliinaan tuli vahingossa repeämä, velho repi koko liinan köydeksi ja ripusti ikkunaan, joka ei kunnolla sulkeutunut enää sen jälkeen, kun Alia oli sen pessyt. Velho myös kulki ikkunasta kokonaisen viikon asioilleen mennessään.

Kun Alia oli tomuttamassa kirjaston ylimpien kirjojen hyllyjä, hän horjahti ja putosi tikkailta. Velho seisoi sopivasti tikkaiden alapäässä ja otti prinsessan kiinni ennen kuin tälle kävi hullusti. Sitten, aivan kuin prinsessoja putoaisi taivaalta hänen syliinsä tämän tästä, velho laski Alian lattialle, otti kirjan, joka Alialla oli ollut kädessä hänen pudotessaan ja lähti kirja mukanaan hymyillen niin kuin se olisi tuhansista kirjoista ollut juuri se, jota hän oli kirjastoon tullut hakemaan.

Alia alkoi viihtyä linnassa. Hän oppi kulkemaan siellä ilman lankakerää suunnistuksen apuna ja työt alkoivat sujua paremmin, kun hän sai kokemusta. Velho suhtautui hullunkurisesti hänen virheisiinsä mutta ei toisaalta sanonut sanaakaan silloin, kun Alia onnistui jossain. Yksinkertaiset ja työntekoon sopivat puvut, joita Alian vuoteelle toisinaan ilmestyi, olivat paljon mukavampia, kuin raskaat sametista ja silkistä tehdyt kullalla silatut mekot, joita hän oli kotona joutunut käyttämään. Prinsessana hänen oli aina täytynyt näyttää huolitellulta, hänen piti aina olla kohtelias ja hänen päivänsä olivat kuluneet opiskellen käytöstapoja ja tehden koruompeluksia. Oli virkistävää, kun tukka sai näyttää harakanpesältä ja sai tehdä jotain oikeasti hyödyllistä. Isänsä luona Alia oli myös ollut ainoastaan prinsessa – jonkinlainen liikkuva koriste-esine. Velholle hän oli todellinen ihminen – jonka olemassaoloa velho ei tosin useinkaan tuntunut huomaavan.

Tietenkin Alia oli yhä vanki. Jonkinlainen loitsu esti häntä lähtemästä linnasta silloinkin, kun velho oli itse poissa. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän oli kotonaan ollut paljon pahemmassa vankilassa, koska siellä hän ei saanut olla oma itsensä.