osa 4
Seuraavina päivinä Alian yritykset hoitaa velhon taloutta jatkuivat aika lailla yhtä onnettomasti kuin olivat alkaneetkin. Astiat lipsahtivat hänen käsistään lattialle hänen tiskatessaan ja velho vei sirpaleet mennessään tyytyväisenä hymyillen. (Alia ei koskaan oikein saanut selville mitä velho palasilla teki, mutta jotkin hänen loitsuistaan muistuttivat aivan mosaiikkeja.) Kun pöytäliinaan tuli vahingossa repeämä, velho repi koko liinan köydeksi ja ripusti ikkunaan, joka ei kunnolla sulkeutunut enää sen jälkeen, kun Alia oli sen pessyt. Velho myös kulki ikkunasta kokonaisen viikon asioilleen mennessään.
Kun Alia oli tomuttamassa kirjaston ylimpien kirjojen hyllyjä, hän horjahti ja putosi tikkailta. Velho seisoi sopivasti tikkaiden alapäässä ja otti prinsessan kiinni ennen kuin tälle kävi hullusti. Sitten, aivan kuin prinsessoja putoaisi taivaalta hänen syliinsä tämän tästä, velho laski Alian lattialle, otti kirjan, joka Alialla oli ollut kädessä hänen pudotessaan ja lähti kirja mukanaan hymyillen niin kuin se olisi tuhansista kirjoista ollut juuri se, jota hän oli kirjastoon tullut hakemaan.
Alia alkoi viihtyä linnassa. Hän oppi kulkemaan siellä ilman lankakerää suunnistuksen apuna ja työt alkoivat sujua paremmin, kun hän sai kokemusta. Velho suhtautui hullunkurisesti hänen virheisiinsä mutta ei toisaalta sanonut sanaakaan silloin, kun Alia onnistui jossain. Yksinkertaiset ja työntekoon sopivat puvut, joita Alian vuoteelle toisinaan ilmestyi, olivat paljon mukavampia, kuin raskaat sametista ja silkistä tehdyt kullalla silatut mekot, joita hän oli kotona joutunut käyttämään. Prinsessana hänen oli aina täytynyt näyttää huolitellulta, hänen piti aina olla kohtelias ja hänen päivänsä olivat kuluneet opiskellen käytöstapoja ja tehden koruompeluksia. Oli virkistävää, kun tukka sai näyttää harakanpesältä ja sai tehdä jotain oikeasti hyödyllistä. Isänsä luona Alia oli myös ollut ainoastaan prinsessa – jonkinlainen liikkuva koriste-esine. Velholle hän oli todellinen ihminen – jonka olemassaoloa velho ei tosin useinkaan tuntunut huomaavan.
Tietenkin Alia oli yhä vanki. Jonkinlainen loitsu esti häntä lähtemästä linnasta silloinkin, kun velho oli itse poissa. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän oli kotonaan ollut paljon pahemmassa vankilassa, koska siellä hän ei saanut olla oma itsensä.
Kun Alia alkoi viihtyä velhon luona, alkoi hänen omatuntonsa kolkutella. Isä ja veljet olivat varmasti aivan murheissaan luullen hänen kärsivän. Alia olisi niin kovasti tahtonut päästä tapaamaan isäänsä – vain sen verran, että olisi voinut kertoa voivansa hyvin ja olevansa onnellinen ja ettei hänen vuokseen tarvinnut olla huolissaan. Mitä enemmän Alia asiaa mietti, sitä alakuloisemmaksi hän tuli ja mitä alakuloisempi hän oli, sen huonommin hänen työnsä sujuivat. Hän ei silti uskaltanut pyytää velholta, että pääsisi perhettään tapaamaan. Omituisista tavoistaan huolimatta velho kun oli jollain lailla hieman pelottava.
Eräänä päivänä velho kutsui Alian luokseen. Alia oli huolissaan, koska sitä ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Hän pelkäsi tehneen jonkin niin pahan virheen, ettei edes omalaatuinen velho voinut olla puuttumatta siihen ja meni tämän luo hyvin hiljaisena ja kalpeana. Moitteita ei prinsessa saanut vieläkään, vaan velho antoi hänen käteensä pienen kukkaron täynnä kultarahoja.
”Seuraa ovelta lähtevää polkua, kunnes tulet pienen sillan luo. Sillan toisella puolella on pieni kylä, osta sieltä niin paljon hanhenuntuvia, kuin pystyt ja tule sitten takaisin täyttämään tyynyt”, velho sanoi. Kellarissa oli monta säkkiä täynnä untuvia eikä velho ollut koskaan päästänyt Aliaa ulos, ei edes linnan pihalle, mutta Alia murehti yhä isäänsä ja veljiään, eikä jaksanut ihmetellä käskyä.
”Entä kori?” Alia kysyi ja kun velho ei näyttänyt ymmärtävän, lisäsi vielä: ”Untuvia varten.” Jostain kumman syystä velho alkoi nauraa aivan tavattomasti, mutta antoi kuitenkin Alialle suuren, pajusta punotun korin ja ennen tytön lähtöä huomautti vielä, ettei tämä viipyisi liian kauan.
osa 6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti