Jos 7

osa 1
osa 6

Auringon noustessa nousi Toscakin ja tarkisti ensinnä, että kruunu oli yhä hänellä. Seuraavaksi hän tarkisti, että hänen oppaansa oli yhä tallessa ja herätti kyseisen oppaan melkoisin vaikeuksin. Laihan aamiaisen jälkeen matka jatkui ylös vuoren rinnettä. Vuosikymmeniä sitten oli kallioon lukuisten matkalaisten vuoksi kulunut polun tapainen, mutta matkalaisten virta oli ajat sitten hiipunut kun oma henki alkoi merkitä enemmän kuin matkan nopeus. Polku kasvoi nyt sammalta ja jäkälää, jotka luisuivat jalan alla ja tekivät kulkemisesta vaarallista niin nilkoille kuin niskallekin – jos astui kunnolla harhaan, ei kulkijalle jäänyt jäljelle ainuttakaan ehjää paikkaa. Jos Selden olisi pudonnut, olisi hän pudotessaan pyyhkäissyt Toscan mukanaan, koska kulki edeltä. Jos Tosca olisi pudonnut, Seldenin olisi täytynyt palata alas ensinnäkin katsomaan kuinka naisen oli käynyt ja toiseksi noutaakseen kruunun ja alas kiirehtiessään olisi astunut harhaan hänkin. Niin tai näin, kumpikin olisi päässyt hengestään joten on aivan erinomaista, ettei kummankaan askel lipsunut.

Tosca oli jo alkanut epäillä, että vaihtoehtoinen reitti johtaisi suoraan vuoren yli (ja että olisi ehkä ollut sittenkin parasta palata takaisin suolle), kun he tulivat luolan suulle. Luola – kuten Selden Toscalle selitti – kulki vuoren läpi ja sen toisella puolen oli polku, joka johti alas Eddaan. Sieltä oli enää päivän matka linnaan peltojen ja metsien poikki. Vuoristopolku oli luolan toisella puolen loivempi ja vaarattomampi kuin se, jota he juuri olivat nousseet. Ongelman muodosti luola itse. Luolan katto oli täynnä jääpuikkoja, jotka olivat herkkiä putoamaan ja osuessaan kohtalokkaita. Luolan lattia taas oli kauttaaltaan jääkuoren peitossa ja joissakin kohdissa ei jään alla ollut kalliota vaan pitkä pudotus vuoren uumeniin. Toscaa ei ruhjoutuminen jääpuikon murskaamana tai kiviin jossain kaukana vuoren sisällä pelottanut lainkaan yhtä paljon kuin hidas tukehtuminen. Oli myös jokseenkin järjetöntä kääntyä takaisin nyt, kun hänet erotti Eddasta enää vaivainen luola ja päivän kävely pitkin helppokulkuisia niittyjä. Tosca astui rohkeasti luolaan ja koska Seldenin täytyi mennä sinne, minne kruunukin, hän seurasi Toscaa.

Hömpän viemää 9

osa 1
osa 8

Arthur käveli kotiin tuulettuakseen. Olivia hämmästeli, minkälainen muutos miehessä oli tapahtunut – rakastuneesta hupsusta äreäksi ja kireäksi – mutta hänellä ei ollut minkäänlaista syytä pahastua, kun äreys kuitenkin kohdistui Aidaniin. Olivia oli itse päässyt töistä jo aikaisemmin ja ahkeroinut tasapainoisen aterian kimpussa siitä lähtien. Oli siinä vähän kestämistä, kun on nähnyt vaivaa ruoan laitossa ja pöydän ääreen istuu kaksi tyttöä, jotka eivät upouusien puhelimien räpeltämiseltä edes ennätä huomata mitä suuhunsa lappavat, poika, joka tuijottaa synkkänä pöytää ja syö mekaanisesti mitä nyt onkaan lautaselleen laittanut sekä tietenkin pahantuulinen mies. Sheila pinkaisi suoraan ruokapöydästä Caitlinin kanssa kaupungille, Shane vaelsi huoneeseensa aina vaan synkeän näköisenä ja Dawn kipitti omiin puuhiinsa kysyttyään ensin muutamaan kertaan voisiko saada kissan. (Kissan? Vielä edellispäivänä hän oli halunnut omaa pingviiniä.) Arthur murjotti. Olivia katsoi parhaaksi odottaa siippansa rauhoittumista ja alkoi vain rauhassa tyhjentää pöytää. Kun hän oli valmis, Arthur oli tiessään. Olivia istui huokaisten pöydän ääreen. Perhe-elämästä tuntui tulleen niin merkillistä viimeisten parin päivän aikana. Eikä se vähemmän merkilliseksi tainnut muuttua, mutta vaihteeksi hivenen miellyttävämmäksi sentään, kun Arthur hiipi Olivian taakse ja antoi tälle pienen kirjekuoren. Oli tapahtunut niin paljon, ettei Arthur ollut muistanut eikä ehtinyt edes mainita siitä vaimolleen ennen kuin nyt. Olivia avasi kirjekuoren saamatta Arthurilta edes pientä vihjettä siitä, mitä se saattaisi pitää sisällään. Mitä hän sitten olikaan odottanut, matkaliput Italiaan eivät takuulla kuuluneet siihen. Vaaditaan melkoista akrobatiaa, että pystyy pöydän äärestä istumasta kapsahtamaan tuolinsa takana seisovan kaulaan, mutta jotenkin se onnistui Olivialta. Avio-elämä kukoisti taas.

Bradley Jenkins löysi itsensä hieman hankalasta tilanteesta. Hän ei ollut asianajajien kermaa, mutta parhaimmistoa siitä joukosta, johon tavallisella väellä oli varaa – monen vuosikymmenen kokemuksella. Nyt hän näennäisesti työskenteli Lavinia Restarickille, joka oli haastanut oikeuteen Gregory Caillen (voi hyvä tavaton, miksi juuri hänet?) koiransa myrkyttämisestä. Näennäisesti, koska tuntui, että vähintään puolet Salemvillen asukkaista Lavinian ohella halusi nähdä Gregoryn syytetyn penkillä. Tapaus oli mahdoton. Hän oli tiedustellut asiaa varovaisesti ja saanut selville, ettei Gregorya todellakaan voitu todistaa syylliseksi mihinkään ja Lavinia itse olisi todennäköisemmin todettu syylliseksi koiran heitteillejättöön kuin Gregory sen myrkyttämiseen. Ihan kuin ei olisi riittänyt, että tapaus oli jo etukäteen tuomittu hävittäväksi, Jenkins saisi sen häviämisen myötä puolen kaupungin vihat niskaansa (mikä määrä menetettyjä asiakkaita) ja vielä pahempaa, joutuisi tuottamaan pettymyksen Lavinialle, joka oli niin pihalla ja omaan maailmansa käpertynyt, että se oli suorastaan hellyttävää. Jenkins yritti juuri saada selitettyä tilanteen häntä toiveikkaasti katselevalle Lavinialle, kun hänen toimistonsa ovi yllättäen avautui hermostuneen sihteerin edellä. Jenkins oli aikeissa huomauttaa, miten sopimatonta oli häiritä häntä kesken asiakastapaamisen, kun sihteeri väistyi oviaukosta ja sisälle toimistoon hänen perässään astui Sydney Caille.

Ellakors 3a

osa 1a
osa 2

Helmikuu 1885

ETM:n amfibisen laivaston ylpeys ASS Ellakors oli joitakin päiviä aikaisemmin lähtenyt Urista, mistä se oli noutanut tarvikkeita, jotka oli nopeasti toimitettava vedenalaiseen tutkimuskeskukseen Atlantikseen.
  ”Luutnantti Sanada, muistuttaisitteko komentaja Walshia, että yliperämiehen paikka on komentosillalla, ei konehuoneessa?” Siitä oli nyt seitsemän kuukautta, kun aluksen edellinen yliperämies Storm oli saanut ylennyksen kapteeniksi ja jättänyt Ellakorsin. Komentaja Walsh oli noussut pääinsinööristä yliperämieheksi jokseenkin vastentahtoisesti ja livahti aina tilaisuuden tullen konehuoneeseen pelottelemaan kokemattomampia insinöörejä ja etenkin seuraajaansa. Siitä oli kolme kuukautta, kun kapteeni Roth oli palkannut itselleen neuvonantajan, siviilin, jonka oli kohdannut sattumalta ja jota ei tuntenut lainkaan. ETM:n säädöksissä ei missään kielletty ulkopuolisen konsultin käyttämistä – kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi, että se olisi tarpeellista kieltää – mutta kapteeni oli joka tapauksessa joutunut näkemään hieman vaivaa, ennen kuin häntä ylemmät tahot olivat joutuneet myöntämään kyseisen porsaanreiän olemassaolon. Ja nyt kapteeni Roth ei enää voinut käsittää, miksi aeriaalin saaminen alukselle oli tuntunut niin tärkeältä. Jokin miehessä oli herättänyt hänen huomionsa ja antanut tunteen, että tässä oli se, mitä hän tarvitsi saattaakseen kaiken jälleen tasapainoon. Tekemään työstä jälleen mielekästä. Kuinka väärässä hän olikaan ollut.

Velho 4

osa 1
osa 3

Alia oli odottanut velhon vievän hänet kotiinsa vain siirtämällä heidät taikakeinoin, mutta matka taittuikin merkillisissä hevosettomissa vaunuissa, jotka kopistelivat menemään teitä pitkin puisilla koivillaan sellaista vauhtia, että ihan hirvitti. Velho asui saarellaan suuressa, sokkeloisessa linnassa. Se näytti melkein yhtä suurelta kuin Alian isän linna ja kuitenkin velho asui siellä aivan yksinään – tai oli asunut siihen asti.

Oli jo myöhä, kun kummalliset vaunut kolistelivat linnan pihalle ja niin pimeää, ettei Alia kunnolla nähnyt minkälaiseen paikkaan oli joutunut. Velho johdatti prinsessan sisälle ja muitta mutkitta sulki hänet tyrmään. Tyrmä ei kyllä ollut niin kamala paikka kuin olisi saattanut kuvitella. Siellä oli pimeää ja pienissä ikkunoissa kalterit eikä lainkaan kauniita huonekaluja, mutta toisaalta siellä oli runsaasti kuivia, puhtaita olkia joilla nukkua eikä laisinkaan rottia tai muita iljetyksiä. Katosvuoteeseen ja lämpimiin peittoihin tottuneelle prinsessalle tyrmä oli silti melkoinen järkytys.

Alia oli ollut varma, ettei pääsisi tyrmästä koko loppuelämänsä aikana, mutta jo varhain seuraavana aamuna velho tuli hakemaan häntä ja vei kierrokselle linnaan. Alia oli kylmettynyt yön aikana ja niiskutti koko ajan. Linna oli täynnä sokkeloisia huoneita ja valtavia makuukamareita, joissa kukaan ei asunut. Siellä oli ruokasali, jonka pöydän ääreen olisi mahtunut prinsessan koko suku serkkuineen kaikkineen ja kirjasto, jossa hyllyt ylsivät kaukana hänen päänsä yläpuolella olevaan katonrajaan asti ja olivat tulvillaan kirjoja.

Mitä enemmän Alia näki, sitä enemmän hän meni pyörälle päästään ja hän huolestui aika tavalla tajutessaan, että velho aikoi hänestä piikaa itselleen. Hänen tuli pyykätä, tiskata, tarjoilla ruoka, siivota ja ylipäänsä tehdä kaikki, mikä linnassa vain tekijää tarvitsi, mutta prinsessana ei Alia tietysti osannut tehdä mitään niistä. Prinsessa muisteli murheissaan, miten ankara hänen isänsä oli taitamattomia palvelijoita kohtaan. Velho olisi varmasti moninkertaisesti pahempi.