Paussi

Lookinen jää tauolle, jonka aikana yritän selvittää paljonko roskaa minulla tänne vielä on ja mitä minun pitäisi sen roskan kanssa tehdä.

Pitäisikö hidastaa julkaisutahtia vai porskuttaa täyttä vauhtia kohti väistämätöntä loppua?

Jospa vain tungen kissakuvia niille viikoille joille ei ole muutakaan sisältöä.

Katti edestä, katti takaa, katti istuu, katti makaa. Olisi kerrankin laadukasta sisältöä - jos vain osaisin käyttää kameraa.

Ja taas menee aikataulut sekaisin... Ah ja voih. Vastahan minä ne otin kiinni ylimääräisellä satumuksella...

Joka tapauksessa Lookinen palaa Ellakorsin merkeissä viimeistään 19.3.

Sillä välin H joutuu turvautumaan johonkin oikeasti laadukkaaseen viihdemuotoon. Suosittelen e-kirjoja. Ne ovat kuulemma oikein käteviä. Paitsi jos on pöllö.

Amaranthe 7

osa 1
osa 6

Paluumatkalla noita olisi ollut yhtä mykkä kuin toiseenkiin suuntaan matkatessa, mutta Amaranthe ei enää välittänyt hillitä uteliaisuuttaan. ”Miksi tarvitsit myrkyttäjien nimet?”
  ”Monien loitsujen tärkein ainesosa on särkynyt sydän.” Noita vastasi lyhyesti. Amaranthe mietti tarvittiinko kuolleen armeijan pysäyttämiseen kuninkaan särkynyttä sydäntä, mutta ei välittänyt kysyä. Vaunut vyöryivät eteenpäin määrätietoisesti vailla ohjastajaa, ohi vilahti kylä toisensa jälkeen ja pian ulkopuolelta alkoi kuulua hätääntyneitä ihmisääniä. Vaunut seisahtuivat aivan kuin kyseinen kylä olisi ollut niiden määränpää alun alkaen. Amaranthe nousi vaunuista noidan perässä ja havaitsi kylän yhdeksi niistä, joista oli turhaan etsinyt tietä kotiin.

Noita laittoi hupun päähänsä ja käveli ihmisjoukon läpi Amaranthe vanavedessään suoraan sinne, missä häly oli suurin. Ihmiset antoivat hänelle tietä huomaamattaan eikä prinsessankaan tarvinnut turvautua kyynärpäihinsä päästäkseen massojen ohi. Joukon keskustassa oli yllättävän rauhallista. Maassa lojui pahoin loukkaantunut lapsi vierellään mies, joka itki hiljaa ja nainen, joka ilmeisesti pysyi kasassa vain, koska kaikki eivät voineet romahtaa kappaleiksi. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Lapsi oli jäänyt kaatuneen puukuorman alle. Suurin osa puista oli raivattu pois ja lapsi saatu esiin, mutta sen enempää ei kukaan osannut hänen hyväkseen tehdä. Pikkuisesta kylästä ei lääkäriä löytynyt eikä lääkärikään olisi voinut tehdä juuri muuta kuin katsoa vieläkö vekarassa pihisi henki ja teeskennellä sitten olevansa hyödyllinen siihen asti kunnes pihinä lakkaisi. Noita polvistui lapsen viereen eikä kukaan estänyt häntä tai kysynyt kuka hän oli. Kukaan ei huomannut hupun huonosti kätkemiä palaneita kasvoja, kukaan ei huomannut selvästi näkyvissä olevaa karrelle palanutta kättä. Noita nosti elottoman lapsen syliinsä ja kantoi lähimpään mökkiin, perässään lapsen vanhemmat, mökin omistaja sekä Amaranthe, joka kantoi noidan kävelykeppiä. Lapsen isä itki yhä lohduttomasti, äiti oli jäykkä ja kalpea. Koko kylä oli nyt hiljainen ja vakava, hätääntynyt hälinä oli vaiennut.

Celestine

Alussa oli vain pimeys ja pimeydessä tuli ja jää, jotka väsymättä pyrkivät tuhoamaan toisensa. Tulen ahdistama jää suli ja jäätyi ja suli jälleen. Hitaasti se kiertyi kehäksi tulen ympärille ja nielaisi liekit lopulta kokonaan. Tuli ei sittenkään suostunut tukahtumaan vaan jään sisällä se paloi rajummin kuin koskaan. Yhdeksän ikuisuuden ajan liekit kalvoivat jäätä, joka oheni, tihentyi ja kylmeni ja muovautui kuoreksi tulen ylle, kunnes jäljellä ei ollut enää tulta tahi jäätä. Oli vain pimeys ja pimeydessä ensimmäinen elävä olento. Jumaläiti, Celestine.

Celestine ei ollut tyytyväinen lohduttomaan pimeyteen, niinpä hän repi sydämensä rinnastaan ja loi sen ympärille kuoren kivestä ja jäästä. Osan jäästä hän antoi sulaa vedeksi ja kiveä hän muovasi, kunnes siitä muodostui niin vuoret kuin valtamerten syvänteetkin. Celestine kulki luomassaan maailmassa ja täytti sen metsillä ja niityillä, mutta vieläkään hän ei ollut tyytyväinen. Turhautunut Celestine istuutui kivelle vesiputouksen juurelle ja hajamielisesti poimi vieressään kasvavasta pensaasta kukan. Kukka pisti häntä ja hämmästyneenä Celestine tarkasteli sitä lähemmin. Kauniin punaisen ja tuoksuvan kukan varressa kasvoi teräviä piikkejä. Celestine oli varma ettei ollut luonut mitään sen kaltaista. Celestine lähti jälleen kulkemaan maailmassaan. Hän vaelsi sen metsissä ja niityillä ja kaikkialla hän näki jotain mitä ei itse ollut luonut. Viimein Celestine palasi saman vesiputouksen juurelle josta oli toisen vaelluksensa alkanut ja siellä hänen etsimänsä oli. Toinen hänen kaltaisensa, Maladict. Syntynyt pimeydestä, joka maailmaa ympäröi.

Hömpän viemää 21

osa 1
osa 20

Sydney oli viettänyt koko aamupäivän puhelimessa. Tämänkertainen puhelu osoittautui hankalimmaksi. Se oli kestänyt jo puoli tuntia, mutta mikään, mitä Sydney sanoi, ei tuntunut välittyvän langan toiseen päähän kunnolla.
  ”Olisi hyvin tärkeää Mayalle, jos…” Sydney oli yrittänyt selittää asiaa viisi kertaa eri sanoin, mutta sisältö ei vain mennyt perille. Rouva Caille numero 2 todella suhtautui sopimattoman kylmästi siihen, miltä hänen tyttärestään tuntuisi jos tämän isä kuolisi, puhumattakaan, että olisi välittänyt siitä miltä Mayasta tuntui juuri nyt. Salemvillen väki inhosi Sydneytä, koska Sydney oli Caille ja Caillet nyt vain olivat (edesmennyttä Waldemaria lukuun ottamatta) mätää porukkaa. Caillet inhosivat Sydneytä, koska hän oli tupsahtanut tyhjästä ja vienyt perinnön heidän nenänsä edestä. Gregory toinen vaimo Rose, joka yhä käytti nimeä Caille, ei ymmärrettävästi tuntenut kyseistä sukua kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin Salemvillen asujaimisto. Hän ei myöskään tuntenut Sydneytä kohtaan samaa vastenmielisyyttä kuin muut samaa sukunimeä kantavat, koska oli jo avioeron turvin napannut itsellensä osuuden Caillen omaisuudesta. Hänen vastenmielisyytensä keskittyi suvun yhteen jäseneen eikä Rosea hetkauttanut pätkääkään se, että tämä yksilö saattoi päästä hengestään toisella puolen maailmaa. Hänellä ei ollut aikomustakaan keskeyttää kylpylälomaansa moisen vähäpätöisen pikkujutun vuoksi. Tuntui siltä, ettei ollut mitään väliä, mitä Sydney sanoi. Rose Caille (omaa sukua Gardyner) oli noukkinut meneillään olevasta puhelusta heti alussa kolme asiaa: Puhelimessa oli Sydney Caille. Se mies, joka sai kaikki Waldemarin miljoonat. Naimaton mies, joka sai Waldemarin miljoonat. Rose arvioi miesten viehättävyyden pankkitilin saldon mukaan joten Sydney oli tavattoman puoleensavetävä siitäkin huolimatta, että tahtoi välttämättä puhua Gregorysta ja Mayasta. Loppujen lopuksi reilun tunnin mittaisesta puhelusta oli mennyt yhteensä kolme varttia Rosen vihjailujen hienotunteiseen välttelyyn, kaksikymmentä minuuttia varsinaisen asian hoitamiseen ja vielä vartti siihen, että sai puhelun päätökseen antamatta Roselle tilaisuutta kutsua Sydney seurakseen kylpylälomalle – ettei siitä kutsusta sitten tarvitsisi kieltäytyä. Kun Sydney lopulta pääsi naisesta eroon, hän todella toivoi, että olisi ollut jossain muualla ja hetken hengähdettyään soitti seuraavaan paikkaan.