Amaranthe 4

osa 1
osa 3

Eräänä päivänä, kun Amaranthe touhusi kartanossa hän kulki jälleen kerran ohi sen oven, jonka nyt varmuudella tiesi etuoveksi ja jälleen kerran hän kokeili ovea. Siitä oli tullut jo refleksi, eikä hän edes ajatellut asiaa, nykäisi vain kahvasta aina ohi kulkiessaan. Ovi aukeni. Yllättynyt Amaranthe pudotti kantamansa vesiämpärin ja lattia lainehti saippuavettä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän huomasi vain oven joka avautui oikeaan, raikkaaseen ulkoilmaan. ”Nyt voin pestä ikkunat ulkopuolelta” tuumi prinsessa ja astui kokeilevasti kynnyksen yli. Mitään kammottavaa ei tapahtunut. Amaranthe kulki kiviset portaat alas pihalle, sammaleen valtaamaa pihatietä villiintyneen puutarhan poikki. Hän työnsi auki raskaan rautaportin ja pujahti siitä linnaa ympäröivään metsään. Amaranthe kulki koko päivän taakseen katsomatta mutkaisia, paikoitellen lähes umpeen kasvaneita teitä pitkin. Hän ei löytänyt ulos metsästä. Auringonlasku tuli ja meni ja tie jatkui. Tutut suurten mustien hevosten vetämän vaunut vierivät hiljaisina Amaranthen vierelle ja seisahtuivat. Ei kuskia. Amaranthe oli kävellyt koko päivän ja illan joten hän vain nousi vaunuihin lepuuttamaan jalkojaan. Vaunut vierivät liikkeelle ja jonkin ajan perästä pysähtyivät kartanon pihaan, aivan kuten Amaranthe oli arvellutkin. Hän nousi vaunuista ja kulki lyhyen matkan vaunuista kartanon ovelle, siirsi oviaukkoon jääneen ämpärin (vesi oli jo kuivunut) ja painui sitten suoraan huoneeseensa nukkumaan. Kello löi kahtatoista.

Seuraavana aamuna Amaranthe söi tukevasti, puki kunnolliset kävelykengät ja meni kokeilemaan ovea. Se oli yhä auki. Tällä kertaa prinsessa ei tyytynyt vaeltamaan päämäärättömästi. Hän painoi mieleensä maamerkkejä ja tutki minne tiet johtivat. Illalla vaunut jälleen tulivat, veivät hänet takaisin ja kello löi keskiyötä juuri kun hän astui ovesta sisään. Kolmantena päivänä Amaranthe löysi kylän, mutta kylä oli niin pieni, ettei siellä osattu kertoa missä hän oikeastaan oli ja lisäksi oli niin myöhä, että vaunut tulivat jo hakemaan häntä takaisin. Joka päivä Amaranthe pääsi vähän pidemmälle, kun hän oppi muistamaan oikeat reitit. Joka kerta vaunut hakivat hänet keskiyöksi kotiin. Noidasta ei näkynyt vilaustakaan. Jos Amaranthe jätti vaunut huomiotta ne seurasivat häntä aavemaisen äänettöminä kunnes hän antoi periksi ja nousi kyytiin ja viilettivät sitten hirmuista kyytiä takaisin ehtiäkseen ennen keskiyötä. Kerran Amaranthe oli yrittänyt viivytellä yli keskiyön, mutta suuret, mustat hevoset jotka kulkivat ihan vieressä hipihiljaa, kävivät lopulta liian hermostuttaviksi ja hän oli noussut kyytiin vain hetkeä ennen kellon lyöntejä. Sillä kertaa matka oli ollut niin töyssyinen että Amaranthe päätti jatkossa nousta suosiolla kyytiin hyvissä ajoin. Kunnes löytäisi tien kotiinsa asti, tietenkin. Hän soi pienen huolestuneen ajatuksen sille mahdollisuudelle, että vaunut seuraisivat häntä kotiinkin ja siitä lähtien koko hänen loppuelämänsä. Ne saattaisivat tehdä tanssiaisissa käymisen hankalaksi, mikä tarkemmin ajatellen ei kyllä ollut kovin suuri haittapuoli.

Ilkeä prinsessa 1

Elipä kerran, kaukaisessa maassa, kuningas ja kuningatar, jotka olivat pitkään toivoneet lasta. Lopulta toive toteutui ja heille siunaantui tytär, joka kauneudessaan veti vertoja kaikille valtakunnan neidoille. Nimeksi tytölle tuli Sofia. Kuningas ja kuningatar palvoivat tytärtään ja halusivat antaa tälle kaiken, mitä tämä suinkin saattoi toivoa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: peläten menettävänsä ainoan lapsensa kuningaspari kielsi tyttöä koskaan lähtemästä linnasta.

Kielto ei lainkaan miellyttänyt prinsessaa, joka oli tottunut saamaan kaiken ja lievittääkseen tyttärensä mielipahaa kuningas ja kuningatar hemmottelivat tätä entistä enemmän. He eivät kuitenkaan tajunneet, että kaikki lelliminen ja hemmottelu, ylistäminen ja palvonta tekivät Sofiasta ylpeän ja itsekkään. Prinsessa kävi yhä vaativammaksi ja ellei hänen toiveitaan toteutettu riittävän nopeasti alkoi hän kiukutella ja heitellä palveluskuntaa tavaroilla.

Palvelijat alkoivat pian pelätä äkkipikaista prinsessaa, joka ei milloinkaan ollut tyytyväinen. Kuninkaalle ja kuningattarelle tilanne oli hankala. He eivät tahtoneet komennella ainoaa tytärtään, mutta ei tämän toisaalta myöskään voinut antaa jatkuvasti pahoinpidellä palvelijoita. Neuvottomina kuningas ja kuningatar pyysivät apua valtakunnan viisailta. Eräällä heistä olikin ehdotus: prinsessa Sofialle hankittaisiin oma palvelija. Joku, joka noudattaisi tämän oikkuja ja suojaisi muuta palveluskuntaa lenteleviltä tavaroilta. Läheisestä kylästä sopiva henkilö löytyikin, kärsivällinen nuorukainen Alex, joka määrättiin sekä pitämään prinsessa linnan muurien sisällä, että noudattamaan tämän mitättömimpiäkin käskyjä.

Prinsessa ei vain ollut tyytyväinen. Joka päivä hän haaveksuen katseli ikkunastaan linnan muurien toiselle puolen. Kaikista hänen pyynnöistään huolimatta kuningas ja kuningatar eivät suostuneet häntä sinne päästämään ja vähitellen vapaudenkaipuu kasvoi hänelle pakkomielteeksi. Sofia suunnitteli pakoaan ja varsinkin sitä, kuinka pääsisi palvelijastaan Alexista, joka oli suurin este hänen ja ulkomaailman välillä. Eräänä päivänä Sofia sitten keksi ratkaisun.
  ”Ota pois nuo verhot. Ne pimentävät auringon”, hän vaati Alexilta, vaikka vasta pari päivää aikaisemmin oli vaatinut samaisten verhojen ripustamista, koska aurinko häikäisi hänen herkkiä silmiään.

Nuorukainen oitis nouti jakkaran ja kipusi pikimmiten toteuttamaan prinsessan toiveen, aivan kuten hänen kuuluikin. Kun Alex sitten seisoi kiikkerällä jakkaralla, kurkotellen verhoihin yltääkseen, prinsessa ojensi siron kätensä ja tönäisi tätä. Nuori mies menetti tasapainonsa ja suistui jakkaralta suoraan päin ikkunaa. Kaikeksi onneksi ikkunan toisella puolen oli parveke, muutoin olisi hänelle varmasti käynyt hullusti. Nytkin hän pudotessaan ikkunan läpi menetti tajuntansa ja jäi parvekkeelle lasinsirujen keskelle lojumaan. Tyytyväisenä suunnitelmansa onnistumisesta prinsessa jätti vartijansa ja livahti linnasta kenenkään huomaamatta.

osa 2

Pieniä kirjoja

Tein pikkuisia kirjoja. 

Ja otin niistä suttuisia kuvia.
Kannet ovat kaikissa näissä softislevyä, pienissä kiinnitys on renkailla ja isot on sidottu langalla, mutta hiukan eri tavoilla.

 

Pienimmät mahtuvat tulitikkuaskiin (Hong Kongin piilomainontaa! Aagh!) kuten näkyy. Tulitikkukirjoissa on lyhyitä satuja, joita ei ole täällä lookisessa.
Isommissa kirjoissa on tietenkin pidempiä satuja.

 

Sininessä kirjassa on Jos, punaisessa Velho ja vihreässä Piika ja prinssi. Loppuratkaisuineen tietysti.

Kokovertailun vuoksi kuvassa mukana pari tulitikkukokoista kirjaa.

Hömpän viemää 19

osa 1
osa 18

Kun Salemvillen väestä suuri osa vielä nukkui, lentokone laskeutui Italiaan mukanaan kaikkiaan neljä tuttua toisistaan ainakin osittain tietämätöntä matkalaista. Waldemarin lahjoittamat liput olivat olleet ensimmäiseen luokkaan, joten Starkeilla oli oikein miellyttävä reissu. He pääsivät jatkamaan matkaansa lentokentältä hotelliin jo ennen kuin Caillet olivat kunnolla ehtineet koneesta ulos.
Gregoryn oli ollut pakko myöntyä vaimonsa oikkuun ja hankkia heille lento Italiaan, mutta hänen näkemyksensä mukaan turistiluokka oli aivan riittävä kotirauhan säilyttämiseen. Haittapuolena asiassa oli, että hän joutui itsekin kärsimään ahtaudesta ja kaikesta muusta tavallisen lentomatkustajan harmista ja kaiken lisäksi hän joutui sietämään tämän kaiken samalla, kun hänen armas vaimonsa vieressä jaksoi nalkuttaa lähes koko pitkän lennon ajan. Kun he olivat lopulta päässeet koneesta ja käyneet läpi vaadittavat tarkastukset, Valerie sattui näkemään heijastuksensa lentokentän ikkunasta ja sulkeutui pitkäksi ajaksi naisten huoneeseen, sillä eihän hän mitenkään voinut tukka hapsottaen olla ihmisten ilmoilla. Lisäksi Valerie keksi pian tarvitsevansa jotain kunnollista päällepantavaa ja Gregory alistui vaimonsa shoppailuvimmaan kuin kunnon aviomies ainakin, joten iltapäivä oli jo kääntymässä illaksi kun Caillen pariskunta lopulta pääsi hotellilleen.