Amaranthe 8

Lookinen on jostain syystä englanniksi tänään. Paitsi tekstinmuokkaustyökalut. Ne ovat yhä suomeksi. Mielenkiintoista.

osa 1

osa 7 

Muutamaan seuraavaan päivään Amaranthe ei nähnyt noitaa, mutta toisinaan hän näki vilauksen jostain tämän asiakkaasta ja aavisteli noidan kyllä olevan paikalla. Kolme päivää heidän matkansa jälkeen ulko-ovi oli jälleen auki. Amaranthe epäröi vain hetken ennen kuin lähti. Hän suuntasi kulkunsa suoraan siihen kylään, jonka läpi he olivat joitakin öitä sitten kulkeneet. Hän löysi helposti puukuorman alle jääneen lapsen äidin ja alkoi keskutella tämän kanssa aluksi säästä ja muusta tavanomaisesta, josta vierailla on tapana puhua toisilleen. Koko ajan Amaranthe kuitenkin pyrki johdattamaan keskustelua tiettyyn suuntaan eikä se kovin hankalaa ollutkaan, helpottunut äiti kun puhui aiheesta mielellään. Nainen kertoi onnettomuudesta ja kiitteli vuolaasti paikalle osunutta muukalaista – lääkäri varmaankin – joka oli niin taitavasti hädän hetkellä heitä auttanut. Naisen silmät suuntautuivat toistuvasti jonkin matkan päässä juoksenteleviin lapsiin ja Amaranthe erotti joukosta tutut kasvot. Ilmeisesti lapsi oli jo täysin toipunut vammoistaan joiden olisi kuulunut olla tappavia. Nainen ylisti vuoroin omaa, sitkeää jälkikasvuaan, vuoroin tuntemattomaksi jäänyttä auttajaa ja oli selvää, ettei hän tunnistanut Amaranthea. Se nyt ei ollut ihme, nainen ei varmaan ollut edes huomannut Amarenthea tuona yönä, mutta Amaranthe oli varma ettei tämä olisi tunnistanut noitaakaan. Kukaan kylässä ei ollut huomannut mitään muuta kuin kuolevan lapsen.

Sillä kertaa Amaranthe palasi kartanoon odottamatta vaunuja häntä noutamaan. Sillä kertaa hän ei ollut pakomatkalla. Huomenna sitten. Huomenna oli hyvä päivä tehdä kaikki ne asiat, jotka jäivät tekemättä tänään. Noita oli paikalla Amaranthen palatessa.
  ”No?”
  ”Tyttö oli ihan kuin ei olisi koskaan loukannutkaan.”
  ”Vai niin.” Siinä kaikki. Noita katosi kartanonsa uumeniin ja prinsessa painui nukkumaan ollakseen virkeä pakomatkansa koittaessa.

Hmmm...

Mitäs meillä tässä?

Kas.

 Tarinanpätkiähän siinä.

Ja mitäs meillä tässä?

Kirjan ja ruusun päivä

On kirjan ja ruusun päivä.

 

 

"Juhlapäivän ajatus on, että miehet antaisivat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja." (Wikipedia)

Eikös tämä ole vähän väärin? Naisille jokin halvatun rehu ja miehet saavat kirjoja?

 

Joka tapauksessa, aloitan uuden perinteen. Kirjan ja ruusun päivänä täytyy katsoa Kaunotar ja hirviö.

Jos et tiedä miksi, olet sivistymätön moukka.

(En olekaan tainnut koskaan ennen käyttää tuota sanaa. Kamala. Olisiko sille modernimpaa vaihtoehtoa?)

 

 

Hyvää kirjan ja ruusun päivää.

Osta kirja. Jätä rehut rauhaan. Kuihtuvat kumminkin.

 

Prinssi ja merihaltia 1

Tämä on hyvä, tämä harvempi julkaisutahti.

Lookinen on suoraan sanottuna moderni versio siitä, kun joku hullu käy yksikseen metsässä huutamassa ja kun julkaisupäivien välissä on kaksi viikkoa, tämä hullu ehtii jopa ajoittain tuntea itsensä ihan normaaliksi, täysjärkiseksi, säälittäväksi yksinäiseksi sohvaperunaksi ennen kuin on aika palata tänne korpeen huutelemaan.

Valitettavasti tässäkin hienosti hohtelevassa hopeareunassa on keskellä se synkkä pilvi. Tällä tahdilla menee vähintään joulukuuhun, ennen kuin lookinen kuihtuu hengiltä. 

Se on pitkä aika huudella metsässä.

Kauan sitten, kun maailman merissä ei vielä ollut niin paljon saasteita kuin nykyisin, eli niiden syvyyksissä monenlaisia ihmeellisiä olentoja, kuten haltioita. Haltioita toki eli aikoinaan maallakin, mutta meren haltiat erosivat heistä siten, että heillä oli jalkojen tilalla pyrstö. Merenhaltiat pysyttelivät yleensä piilossa ihmisiltä, mutta toisinaan jonkun onnistui nähdä vilaus varomattomasta yksilöstä ja niin päätyivät merenhaltiat ihmisten kertomuksiin, tosin pelkkinä taruhahmoina. Ihmiset kutsuivat merihaltioita monilla eri nimillä kuten näkki, vetehinen ja merenneito, eikä heillä ollut aavistustakaan, että näitä kalanpyrstöisiä ihmisolentoja oikeasti eli aaltojen alla.

Kerran sitten kävi niin, että eräs merihaltia – viisikymmenvuotias, mutta haltiaksi vielä nuori tyttönen – pinnalla käydessään sattui katsomaan rannalla sijaitsevaa linnaa ja valtakuntaa sen ympärillä ja mieltyi suuresti näkemäänsä. Tuon päivän jälkeen ei muisto linnasta antanut haltiatytölle rauhaa, vaan hänen täytyi joka päivä päästä uudestaan sitä katselemaan. Toisinaan nuori merihaltia näki myös ihmisiä rannalla käyskentelemässä ja hänen uteliaisuutensa kasvoi entisestään, kunnes hän päätti liittyä itsekin heidän seuraansa.

Haltiat tunsivat hyvin taikuuden salat ja nuoren haltian oli helppo löytää juoma, joka muuttaisi hänen pyrstönsä jaloiksi ja kiduksensa keuhkoiksi ja sallisi hänen muuttaa pinnalla sijaitsevaan maailmaan, jonne niin kaipasi. Tytön ystävät varoittelivat häntä, yksikään haltiain tuntema loitsu ei muuttaisi hänen jalkojaan enää takaisin pyrstöksi eikä hän siis voisi enää koskaan palata mereen. He myös muistuttivat, että ellei hän kolmen kuunkierron aikana löytäisi ihmisten joukosta tosirakkautta, hänen keuhkonsa muuttuisivat takaisin kiduksiksi. Muut haltiat anelivat tyttöä muuttamaan mieltään mutta turhaan. Hän ei huolehtinut edes kivuista, joita jaloiksi halkaistulla pyrstöllä kävely aiheuttaisi. Vakuuttuneena siitä, että kolme kuunkiertoa olisi aivan riittävästi rakkauden etsimiseen, tyttö hyvästeli ystävänsä ja nousi pintaan taikajuoma mukanaan.

osa 2

Hömpän viemää 22

osa 1
osa 21

Beatrice oli hermostunut unensa vuoksi ja hänen hermostumistaan lisäsi se tunne, että oli typerää hermostua unen vuoksi. Eivätkös unet kuvastaneet sitä mitä halusi tapahtuvan? Beatrice siis halusi pudota kalliolta. Vai oliko se niin, että unet tarkoittivat ihan päinvastaista kuin mitä niissä tapahtui? Päinvastaista millä lailla? Putoamisen sijasta Beatrice oppisi lentämään? Aidan halusi tulla unohdetuksi? Aidanilla ei ollut viime päivinä ollut aikaa Beatricelle ihan yhtä paljon kuin aiemmin ja Beatrice arveli unen vain heijastaneen hänen naurettavaa hylätyksi tulleen tuntuaan, mutta sitten oli vielä se unen loppuosa, jota Beatrice ei tahtonut ajatella…

Benjamin Hayesillä oli myös huono päivä. Hän oli tuntenut itsensä poikkeuksellisen ärtyneeksi viime aikoina siinä määrin että se alkoi jo häiritä hänen yöuniaan ja keskittymistään. Benjamin oli ennenkin kohdannut sellaisia ihmisiä kuin Beatrice Ingram, ihmisiä, jotka olivat sietämättömiä ensi hetkestä alkaen. Ennen Benjamin ei kuitenkaan ollut tämän tästä vaipunut ajatuksiinsa miettimään perin pohjin näiden henkilöiden jokaista raivostuttavaa piirrettä tai palannut kauan sitten käytyihin keskusteluihin ja naseviin lausahduksiin joita ei silloin ollut tajunnut sanoa. Mitä enemmän Benjamin yritti olla ajattelematta Beatricea, sitä useammin hänen ajatuksensa harhautuivat naiseen yhä uudestaan ja se oli tehdä Benjaminin hulluksi. Miksi ei Aidan ollut voinut iskeä silmäänsä johonkin toiseen? Ilman Aidania Beatrice olisi jo varmasti palannut takaisin Ranskaan. Salemvillehan oli täynnä viehättäviä naisia. Huomattavasti viehättävämpiä kuin Ingram. Ei Benjamin kyllä voinut tuosta vain nimetä yhtäkään, mutta varmasti heitä oli, kun Beatrice Ingramissa ei kerran ollut viehättävyyden rippustakaan.

Huolimatta huonosti alkaneesta aamusta ja harhailevista ajatuksistaan Beatrice kerrankin muisti tarkkailla ympäristöä kulkiessaan. Sillä kertaa ei tosiaan ollut hänen vikansa, että hän oli vähällä jäädä nurkan takaa kaahaavan auton alle. Auto pysähtyi jarrut kirskuen juuri Beatricen eteen ja hän kohotti katseensa valmiina raivoamaan siitä nousevalle kuskille. Autosta nousi Benjamin Hayes. Tietenkin. Eihän Beatrice voinut hievahtaakaan Salemvillessä olematta vähällä törmätä Benjamin Hayesiin. Liikennesäännöistä jopa turhantarkka Benjamin oli kerrankin päästänyt tarkkaavaisuutensa herpaantumaan. Ja olikin sitten sattumalta ollut vähällä jyrätä ärtymyksensä syyn. Onneksi liikennettä oli vähän. Kun keskustelu kiihtyy riidaksi jo ensimmäisestä tavusta, ei enää tule ajatelleeksi auton siirtämistä sivummalle.