osa 1
osa 2
Nekromantikon kaamea, kuolleista muodostuva armeija oli jatkanut lähestymistään niin kauan, että pelättiin jo noidan pettäneen osansa sopimuksesta. Kaikki, jotka katsoivat olevansa tarpeeksi korkeassa asemassa kertoakseen mielipiteensä kuninkaalle, vakuuttivat tälle, että noita oli koko ajan aikonut vain viedä prinsessan mennessään ja jättää valtakunnan nekromantikon käsiin. He joutuivat pettymään, kun armeija seisahtuikin tarkalleen maan rajalle niin, ettei edes yksi ainoa kuolleen sotilaan hiussuortuva koskettanut rajan toista puolta. Nyt noidan petturuutta toitottaneet ihmiset olivat hyvin kovaäänisesti yhtä mieltä siitä, ettei näin epämiellyttävää tapaa hoitaa asia voinut lukea asian hoitamiseksi ollenkaan. Kun he olivat jonkin aikaa tätä vakuutelleet itselleen, toisilleen ja kuningas Robertille, yhden ainoan yön aikana suuret lintuparvet lensivät rajalle ja veivät mätänevän armeijan pois pala kerrallaan.
Pian sinnikkäimmätkin valittajat huomasivat, että oli käynyt kovin hankalaksi syyttää noitaa sopimuksen rikkomisesta. Silloin he yksinkertaisesti vaihtoivat sävelmää. ”Sopimus oli alun alkaen silkkaa huijausta”, vakuutti kuninkaan neuvonantaja Harold päivittäin. Kuningas Robert oli maansa turvallisuuden varmistamisesta luvannut noidalle palkkioksi sen, mikä häntä ensinnä tulisi vastaan hänen palatessaan kotiin. Selvästi oli prinsessa Amaranthen hevonen voittanut turvan mitalla.
”Aivan, hevonen päätti ihan itsekseen lähteä minua vastaan ja raahasi vastentahtoisen tyttäreni mukanaan”, kuningas Robert oli vastannut tähän saivarteluun, mutta eihän häntä kukaan kuunnellut, ei varsinkaan Harold. Harold jo pohti täyttä häkää huomaisiko noita, jos tälle annettaisiin hyvitykseksi prinsessasta jokin vähemmän arvokas hevonen. Prinsessan oma ratsu kun oli tavattoman kallis yksilö. Kaikki olivat niin keskittyneitä häijyyn, prinsessoja sieppaavaan noitaan, ettei kukaan muistanut nekromantikkoa. Hänen kuollut armeijansa oli pakotettu pysähtymään Aquilean rajalle ja joutunut lintujen hajottamaksi, mutta nekromantikko itse oli yhä voimissaan ja saattoi koska tahansa tehdä uusia joukkoja vastenmieliseen armeijaansa. Nyt nekromantikon oli pakko keskittää huomionsa vähäisempiin valtakuntiin, mutta oli melko varmaa, että hän hyökkäisi Aquileaan heti ensi tilaisuuden tullen. Oli noidan – ja Amaranthen – ansiota, ettei nekromantikko ollut vielä saanut tuota kaipaamaansa tilaisuutta.
30.10.2017
23.10.2017
Hömpän viemää 18
osa 1
osa 17
Mayalle oli saatu sovittua väliaikainen majoitus, laukut seisoivat jo valmiina eteisessä ja taksi oli tilattu. Sillä välin kun Valerie laittautui sellaiseen kuntoon, että kehtaisi näyttäytyä lentohenkilökunnan edessä, Gregory vei Mayan sinne, missä väliaikainen majoitus sitten sijaitsikaan.
”Luulin, että äiti lähti kylpylään”, Maya ihmetteli paiskatessaan laukkunsa takakonttiin ja asetellen uuden sadunomaisen juhlapukunsa sisältävän pukupussin huolellisesti sen päälle.
”Niin lähtikin. Et ole menossa hänen luokseen”, Gregory vastasi epäluonteenomaisen hilpeästi eikä suostunut kertomaan enempää. Toiveikkaana Maya ehti jo toivoa, että pääsisi jonkin kaverinsa luokse, vaikka ei käsittänytkään miten hänen isänsä olisi sen järjestänyt kysymättä Mayalta mitään. Tai ehkä hän viettäisi ajan Gertrude-tädin luona. Gertrude oli kyllä aina sanonut ettei suostu lapsenvahdiksi, mutta eihän Maya ollut enää lapsi. Kun auto sitten pysähtyi hän pettyi aika tavalla.
”Tänne??? Et kai tosissasi kuvittele minun asuvan viikkoa täällä???”
”Miksikäs ei, onhan hän sentään sukua. Ilmeisesti”, hänen isänsä vastasi hymyillen suorastaan maanisesti. Maya aukoi ja sulki suutaan ja kunnollisen vastalauseen puuttuessa hän tyytyi nurisemaan: ”Isääää!”
”Ei hätää kultaseni, olen varma, että sinulla ja herra Caillella tulee olemaan oikein mukavaa yhdessä”, Gregory virnuili.
”Tämä on kosto siitä hautausmaasta niinkö?” Maya jupisi, ettei portille juuri tullut Sydney kuulisi.
”Se on William Burroughsin kirous, Maya-rakas”, Gregory totesi ja halatessaan tytärtään jäähyväisiksi kuiskasi tämän korvaan: ”Ei hätää. Olet minun tyttäreni ja olen varma, että pystyt tekemään hänen elämästään helvettiä tämän viikon aikana.” Vastauksena Maya vain hymyili häijysti ja Gregoryn silmistä loisti ylpeys. ”Tiesin, että voisin luottaa sinuun.”
osa 17
Mayalle oli saatu sovittua väliaikainen majoitus, laukut seisoivat jo valmiina eteisessä ja taksi oli tilattu. Sillä välin kun Valerie laittautui sellaiseen kuntoon, että kehtaisi näyttäytyä lentohenkilökunnan edessä, Gregory vei Mayan sinne, missä väliaikainen majoitus sitten sijaitsikaan.
”Luulin, että äiti lähti kylpylään”, Maya ihmetteli paiskatessaan laukkunsa takakonttiin ja asetellen uuden sadunomaisen juhlapukunsa sisältävän pukupussin huolellisesti sen päälle.
”Niin lähtikin. Et ole menossa hänen luokseen”, Gregory vastasi epäluonteenomaisen hilpeästi eikä suostunut kertomaan enempää. Toiveikkaana Maya ehti jo toivoa, että pääsisi jonkin kaverinsa luokse, vaikka ei käsittänytkään miten hänen isänsä olisi sen järjestänyt kysymättä Mayalta mitään. Tai ehkä hän viettäisi ajan Gertrude-tädin luona. Gertrude oli kyllä aina sanonut ettei suostu lapsenvahdiksi, mutta eihän Maya ollut enää lapsi. Kun auto sitten pysähtyi hän pettyi aika tavalla.
”Tänne??? Et kai tosissasi kuvittele minun asuvan viikkoa täällä???”
”Miksikäs ei, onhan hän sentään sukua. Ilmeisesti”, hänen isänsä vastasi hymyillen suorastaan maanisesti. Maya aukoi ja sulki suutaan ja kunnollisen vastalauseen puuttuessa hän tyytyi nurisemaan: ”Isääää!”
”Ei hätää kultaseni, olen varma, että sinulla ja herra Caillella tulee olemaan oikein mukavaa yhdessä”, Gregory virnuili.
”Tämä on kosto siitä hautausmaasta niinkö?” Maya jupisi, ettei portille juuri tullut Sydney kuulisi.
”Se on William Burroughsin kirous, Maya-rakas”, Gregory totesi ja halatessaan tytärtään jäähyväisiksi kuiskasi tämän korvaan: ”Ei hätää. Olet minun tyttäreni ja olen varma, että pystyt tekemään hänen elämästään helvettiä tämän viikon aikana.” Vastauksena Maya vain hymyili häijysti ja Gregoryn silmistä loisti ylpeys. ”Tiesin, että voisin luottaa sinuun.”
10.10.2017
Ellakors 8b
osa 1a
osa 8a
Kesäkuu 1886
Shiolan kaupunginjohtaja rouva Veal toi kapteeni Rothin mieleen erään presidentin, joka hänellä oli taannoin ollut epäonni tavata. Näiden kahden välillä ei kyllä tainnut olla muuta yhteistä kuin kapteenin oma kyvyttömyys pitää kummastakaan.
”Maan lakien mukaan Shiolan kaupungin asukkailla on oikeus hävittää kaikki alueelle tulevat aeriaalit”, rouva Veal selitti kapteenille hymyillen samalla alentuvasti, kuin olisi puhunut jollekulle toivottoman lapselliselle, jolla ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka oikea maailma toimi.
”Hänen raahattiin tänne vasten tahtoaan”, kapteeni huomautti kylmästi. ”En oikein usko sen olevan Catian lakien mukaista.”
”Olen tietoinen siitä, että tapa, jolla tämä kyseessä oleva aeriaali saapui Shiolan alueelle saattaa olla joidenkin mielestä hieman kyseenalainen. Se onkin ainoa syy, miksi hävittämistoimenpiteitä ei pantu välittömästi täytäntöön. Ja ainoa syy siihen, että niin jalomielisesti suostuin tähän tapaamiseen. Fakta kuitenkin on, että aeriaali on nyt Shiolan alueella ja näin ollen siihen voidaan soveltaa ja myös tullaan soveltamaan kyseisiä lakeja.” Kapteenin ei onnekseen tarvinnut keksiä vastausta, sillä juuri silloin Walsh törmäsi sisään eikä vaivautunut pyytelemään anteeksi aiheuttamaansa häiriötä.
”Eikö nyt ollut jo aika myöhäistä kirjastokäynneille?” kapteeni kysyi hiljaa, kun hänen yliperämiehensä suurella touhulla asettautui pöydän ääreen.
”Voi ei suinkaan, todella monet kirjastot ovat myöhäistäneet aukioloaikojaan huomattuaan, että muuten jotkut sekopäät murtautuvat niihin lueskelemaan”, Walsh vakuutti. (Kapteeni olikin ihmetellyt, miksi Laodikeassa kirjastot olivat auki ympärivuorokautisesti.) Siihen meni tovi jos toinenkin, mutta lopulta Walsh sai paperinsa pöydälle ja takalistonsa tuoliin ja neuvottelu saattoi jatkua. Walsh tutkaili papereitaan kuin olisi yrittänyt löytää oikeaa kohtaa.
”Käsittääkseni eräs aeriaali tappoi joukon ihmisiä useita vuosia sitten”, hän sanoi lopulta. Rouva Veal myönsi tiedon oikeaksi ja Walsh jatkoi: ”siispä kaikki aeriaalit ovat pahoja ja täytyy hävittää, ettekä voi vapauttaa herra Qayinia.” Hivenen epäluuloisesti rouva Veal myönsi tämänkin paikkansapitäväksi. ”Olen ehdottomasti samaa mieltä”, Walsh totesi. Rouva Veal hämmästyi. Kapteeni Roth ja aliluutnantti Ironside eivät hämmästyneet vielä, koska tunsivat Walshin ja odottivat yhä mitä tämä ajoi takaa. Eikä Walsh tuottanut pettymystä. ”Haluaisin kuulla enemmän tästä yleistämisperiaatteestanne. Esimerkiksi kolme vuotta sitten eräs paikallinen leipuri tappoi vaimonsa. Kuinka toimitte estääksenne vastaavaa tapahtumasta uudestaan? Tuomitsitteko tämän perusteella kaikki leipurit, kaikki miehet, vai oliko teillä jokin muu peruste?”
”Tämä on eri asia, A-42 tappoi useita kymmeniä ihmisiä”, rouva Veal huomautti kireästi.
”No entä bussikuski, joka 15 vuotta sitten ajoi tahallaan autolastillisen – useampia kymmeniä ihmisiä jokeen? Kohdistitteko rankaisutoimet kaikkiin naispuolisiin kuskeihin vai kaikkiin kuskeihin sukupuolesta riippumatta vai romutitteko kenties kaikki bussit?”
”Aeriaalit eivät ole ihmisiä, eikä niihin pitäisi kohdistaa ihmisten lakeja”, rouva Veil selitti kuin olisi puhunut yksinkertaiselle lapselle, mutta Walshia ei niin vähällä lannistettu.
”Aivan, jossain lehdessänne väitettiin heidän olevan puoliksi enkeleitä ja puoliksi paholaisia. Aeriaalit tehtiin yhdistämällä siivekkään ihmisolennon ja ihmisen dna:ta joten suoraan sanoen olen järkyttynyt siitä, kuinka huono käsitys teillä on ihmisistä. Asiaan: olen melko varma, ettei herra Qayin ole kivi tai kasvikuntaa, joten hän on pakostakin eläimistöä. Teillä on ollut useampiakin tapauksia, joissa eläimet ovat aiheuttaneet kuolintapauksia, esimerkiksi hirvien ja koirien aiheuttamia. Hirviä en ole nähnyt, mutta teillä näkyy olevan vielä joitakin koiraeläimiä. Hävitättekö siis koirat aina tapauskohtaisesti yksi rotu kerrallaan? Tietenkään herra Qayin ei ole koira tai hirvi… Pitäisi varmaankin ottaa myös huomioon, ettei aeriaaleja ole tällä hetkellä kuin 302 yksilöä koko maailmassa, kyseessä on siis melkoisen uhanalainen laji…”
”Tämä on kaikki yhdentekevää”, rouva Veal keskeytti ja ponkaisi tuolistaan niin vauhdikkaasti, ettei tuoli pysynyt ajan tasalla vaan kaatui. Hän ei enää hymyillyt alentuvasti vaan näytti lähinnä tuskastuneelta vedotessaan kapteeniin: ”Voisitteko ystävällisesti pyytää tätä henkilöä poistumaan, jotta voisimme saada tämän keskustelun asiallisesti päätökseen?” Kapteeni katsoi yliperämiestään, joka ei selvästikään ollut päässyt vielä edes kunnolla vauhtiin. Hän katsoi kaupunginjohtajaa, jonka naama punoitti harmistuksesta ja joutui pinnistelemään pitääkseen vahingoniloisen hymyn poissa kasvoiltaan.
”Minun nähdäkseni komentaja Walshin läsnäolo on tämän keskustelun asiallisen etenemisen varmistamiseksi ehdottoman välttämätön”, hän totesi niin tyynesti ja asiallisesti kuin suinkin pystyi. Rouva Veal lysähti närkästyneenä takaisin tuoliin, jonka hänen sihteerinsä oli vaivihkaa käynyt nostamassa ja Walsh veti näyttävästi esille seuraavan paperin sangen paksusta pinkastaan.
osa 8a
Kesäkuu 1886
Shiolan kaupunginjohtaja rouva Veal toi kapteeni Rothin mieleen erään presidentin, joka hänellä oli taannoin ollut epäonni tavata. Näiden kahden välillä ei kyllä tainnut olla muuta yhteistä kuin kapteenin oma kyvyttömyys pitää kummastakaan.
”Maan lakien mukaan Shiolan kaupungin asukkailla on oikeus hävittää kaikki alueelle tulevat aeriaalit”, rouva Veal selitti kapteenille hymyillen samalla alentuvasti, kuin olisi puhunut jollekulle toivottoman lapselliselle, jolla ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka oikea maailma toimi.
”Hänen raahattiin tänne vasten tahtoaan”, kapteeni huomautti kylmästi. ”En oikein usko sen olevan Catian lakien mukaista.”
”Olen tietoinen siitä, että tapa, jolla tämä kyseessä oleva aeriaali saapui Shiolan alueelle saattaa olla joidenkin mielestä hieman kyseenalainen. Se onkin ainoa syy, miksi hävittämistoimenpiteitä ei pantu välittömästi täytäntöön. Ja ainoa syy siihen, että niin jalomielisesti suostuin tähän tapaamiseen. Fakta kuitenkin on, että aeriaali on nyt Shiolan alueella ja näin ollen siihen voidaan soveltaa ja myös tullaan soveltamaan kyseisiä lakeja.” Kapteenin ei onnekseen tarvinnut keksiä vastausta, sillä juuri silloin Walsh törmäsi sisään eikä vaivautunut pyytelemään anteeksi aiheuttamaansa häiriötä.
”Eikö nyt ollut jo aika myöhäistä kirjastokäynneille?” kapteeni kysyi hiljaa, kun hänen yliperämiehensä suurella touhulla asettautui pöydän ääreen.
”Voi ei suinkaan, todella monet kirjastot ovat myöhäistäneet aukioloaikojaan huomattuaan, että muuten jotkut sekopäät murtautuvat niihin lueskelemaan”, Walsh vakuutti. (Kapteeni olikin ihmetellyt, miksi Laodikeassa kirjastot olivat auki ympärivuorokautisesti.) Siihen meni tovi jos toinenkin, mutta lopulta Walsh sai paperinsa pöydälle ja takalistonsa tuoliin ja neuvottelu saattoi jatkua. Walsh tutkaili papereitaan kuin olisi yrittänyt löytää oikeaa kohtaa.
”Käsittääkseni eräs aeriaali tappoi joukon ihmisiä useita vuosia sitten”, hän sanoi lopulta. Rouva Veal myönsi tiedon oikeaksi ja Walsh jatkoi: ”siispä kaikki aeriaalit ovat pahoja ja täytyy hävittää, ettekä voi vapauttaa herra Qayinia.” Hivenen epäluuloisesti rouva Veal myönsi tämänkin paikkansapitäväksi. ”Olen ehdottomasti samaa mieltä”, Walsh totesi. Rouva Veal hämmästyi. Kapteeni Roth ja aliluutnantti Ironside eivät hämmästyneet vielä, koska tunsivat Walshin ja odottivat yhä mitä tämä ajoi takaa. Eikä Walsh tuottanut pettymystä. ”Haluaisin kuulla enemmän tästä yleistämisperiaatteestanne. Esimerkiksi kolme vuotta sitten eräs paikallinen leipuri tappoi vaimonsa. Kuinka toimitte estääksenne vastaavaa tapahtumasta uudestaan? Tuomitsitteko tämän perusteella kaikki leipurit, kaikki miehet, vai oliko teillä jokin muu peruste?”
”Tämä on eri asia, A-42 tappoi useita kymmeniä ihmisiä”, rouva Veal huomautti kireästi.
”No entä bussikuski, joka 15 vuotta sitten ajoi tahallaan autolastillisen – useampia kymmeniä ihmisiä jokeen? Kohdistitteko rankaisutoimet kaikkiin naispuolisiin kuskeihin vai kaikkiin kuskeihin sukupuolesta riippumatta vai romutitteko kenties kaikki bussit?”
”Aeriaalit eivät ole ihmisiä, eikä niihin pitäisi kohdistaa ihmisten lakeja”, rouva Veil selitti kuin olisi puhunut yksinkertaiselle lapselle, mutta Walshia ei niin vähällä lannistettu.
”Aivan, jossain lehdessänne väitettiin heidän olevan puoliksi enkeleitä ja puoliksi paholaisia. Aeriaalit tehtiin yhdistämällä siivekkään ihmisolennon ja ihmisen dna:ta joten suoraan sanoen olen järkyttynyt siitä, kuinka huono käsitys teillä on ihmisistä. Asiaan: olen melko varma, ettei herra Qayin ole kivi tai kasvikuntaa, joten hän on pakostakin eläimistöä. Teillä on ollut useampiakin tapauksia, joissa eläimet ovat aiheuttaneet kuolintapauksia, esimerkiksi hirvien ja koirien aiheuttamia. Hirviä en ole nähnyt, mutta teillä näkyy olevan vielä joitakin koiraeläimiä. Hävitättekö siis koirat aina tapauskohtaisesti yksi rotu kerrallaan? Tietenkään herra Qayin ei ole koira tai hirvi… Pitäisi varmaankin ottaa myös huomioon, ettei aeriaaleja ole tällä hetkellä kuin 302 yksilöä koko maailmassa, kyseessä on siis melkoisen uhanalainen laji…”
”Tämä on kaikki yhdentekevää”, rouva Veal keskeytti ja ponkaisi tuolistaan niin vauhdikkaasti, ettei tuoli pysynyt ajan tasalla vaan kaatui. Hän ei enää hymyillyt alentuvasti vaan näytti lähinnä tuskastuneelta vedotessaan kapteeniin: ”Voisitteko ystävällisesti pyytää tätä henkilöä poistumaan, jotta voisimme saada tämän keskustelun asiallisesti päätökseen?” Kapteeni katsoi yliperämiestään, joka ei selvästikään ollut päässyt vielä edes kunnolla vauhtiin. Hän katsoi kaupunginjohtajaa, jonka naama punoitti harmistuksesta ja joutui pinnistelemään pitääkseen vahingoniloisen hymyn poissa kasvoiltaan.
”Minun nähdäkseni komentaja Walshin läsnäolo on tämän keskustelun asiallisen etenemisen varmistamiseksi ehdottoman välttämätön”, hän totesi niin tyynesti ja asiallisesti kuin suinkin pystyi. Rouva Veal lysähti närkästyneenä takaisin tuoliin, jonka hänen sihteerinsä oli vaivihkaa käynyt nostamassa ja Walsh veti näyttävästi esille seuraavan paperin sangen paksusta pinkastaan.
2.10.2017
Amaranthe 2
osa 1
Amaranthe katsoi ympärilleen. Hän oli tullut valtavaan saliin, joka ei voinut kuulua kuin linnaan tai kartanoon. Kaikki oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Tauluista ei voinut nähdä mitä ne esittivät, valo pääsi hädin tuskin ikkunoiden läpi. Kuitenkin saattoi nähdä paikan olleen joskus hyvin kaunis.
”Tervetuloa uuteen vankilaasi”, noita julisti, kun Amaranthe katseli silmät ammollaan lian ja pölyn määrää. ”Löydät täältä kaiken mitä tarvitset kunhan etsit tarpeeksi kauan. Voit mennä kaikkialle paitsi itäsiiven lukittuun huoneeseen ja jotta houkutus ei kävisi liian helpoksi vastustaa, tässä on kyseisen huoneen avain.” Näyttävästi kuin taikuri noita veti takkinsa uumenista koristeellisen, hopean värisen avaimen. Näyttävästi hän laski avaimen salin reunassa olevalle hyllylle ja siinä silmänräpäyksessä oli poissa. Ensimmäistä kertaa elämässään Amaranthe oli aivan yksin.
Kartanosta todella löytyi kaikki, mitä Amaranthe tarvitsi, mutta ei kaikkea, mitä hän tahtoi. Ruokasalissa oli aina valmiiksi katettu ateria kun hänen oli nälkä ja jopa vaatekaappi tuntui mukautuvan prinsessan kulloiseenkin mielialaan. Paikasta löytyi mitä vain, kunhan kurkisti tarpeeksi monen oven taakse – paitsi uloskäynti. Kartanossa oli yksinäistä eikä se ollut järin miellyttävä paikka tytölle jolla oli vilkas mielikuvitus. Noita loisti poissaolollaan vielä päivienkin päästä ja Amaranthe alkoi epäillä, ettei tämä aikonutkaan palata. Itäsiiven lukittu huone ei osoittanut olevansa mitään muuta kuin lukittu huone. Sieltä ei kuulunut merkillisiä ääniä, mystisiä varjoja ei kulkenut oven editse. Se olikin ainoa paikka missä mystisiä ääniä ja varjoja ei ollut. Seinien narina oli niin säännönmukaista että rakennus tuntui hengittävän ja jok’ikisen ikkunan edessä hulmusi aavemaiset, repaleiset verhot. Oli selvää, että Amaranthen täytyi joko tottua paikan tunnelmaan tai mennä järjiltään pelosta. Kun mikään ei hyökännyt Amaranthen kimppuun, tottuminen vaikutti pidemmän päälle paremmalta vaihtoehdolta.
Amaranthe katsoi ympärilleen. Hän oli tullut valtavaan saliin, joka ei voinut kuulua kuin linnaan tai kartanoon. Kaikki oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Tauluista ei voinut nähdä mitä ne esittivät, valo pääsi hädin tuskin ikkunoiden läpi. Kuitenkin saattoi nähdä paikan olleen joskus hyvin kaunis.
”Tervetuloa uuteen vankilaasi”, noita julisti, kun Amaranthe katseli silmät ammollaan lian ja pölyn määrää. ”Löydät täältä kaiken mitä tarvitset kunhan etsit tarpeeksi kauan. Voit mennä kaikkialle paitsi itäsiiven lukittuun huoneeseen ja jotta houkutus ei kävisi liian helpoksi vastustaa, tässä on kyseisen huoneen avain.” Näyttävästi kuin taikuri noita veti takkinsa uumenista koristeellisen, hopean värisen avaimen. Näyttävästi hän laski avaimen salin reunassa olevalle hyllylle ja siinä silmänräpäyksessä oli poissa. Ensimmäistä kertaa elämässään Amaranthe oli aivan yksin.
Kartanosta todella löytyi kaikki, mitä Amaranthe tarvitsi, mutta ei kaikkea, mitä hän tahtoi. Ruokasalissa oli aina valmiiksi katettu ateria kun hänen oli nälkä ja jopa vaatekaappi tuntui mukautuvan prinsessan kulloiseenkin mielialaan. Paikasta löytyi mitä vain, kunhan kurkisti tarpeeksi monen oven taakse – paitsi uloskäynti. Kartanossa oli yksinäistä eikä se ollut järin miellyttävä paikka tytölle jolla oli vilkas mielikuvitus. Noita loisti poissaolollaan vielä päivienkin päästä ja Amaranthe alkoi epäillä, ettei tämä aikonutkaan palata. Itäsiiven lukittu huone ei osoittanut olevansa mitään muuta kuin lukittu huone. Sieltä ei kuulunut merkillisiä ääniä, mystisiä varjoja ei kulkenut oven editse. Se olikin ainoa paikka missä mystisiä ääniä ja varjoja ei ollut. Seinien narina oli niin säännönmukaista että rakennus tuntui hengittävän ja jok’ikisen ikkunan edessä hulmusi aavemaiset, repaleiset verhot. Oli selvää, että Amaranthen täytyi joko tottua paikan tunnelmaan tai mennä järjiltään pelosta. Kun mikään ei hyökännyt Amaranthen kimppuun, tottuminen vaikutti pidemmän päälle paremmalta vaihtoehdolta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)