Amaranthe 1

Kun Velho oli valmis, tulostettu ja muutaman muun kehnon saduntapaisen kanssa sidottu kirjaksi, (jota kukaan ei ole lukenut,) luin sen läpi ja ajattelin, että pystyn parempaankin. (Tiedän. Kaikenlaista kahjoa minä ajattelenkin. Nauran täällä vedet silmissä.) 

Se, mikä alkoi Velhon paranteluna, muuttui aika pian Amarantheksi, jossa on alkuperäistä Velhoa jäljellä hyvin vähän. En sitten tiedä, onko tämä hyvä asia, mutta sillä ei liene väliä kenellekään muulle kuin H:lle, joka oletettavasti on ainoa ihminen maan päällä, joka lukee molemmat. 

Olen kovin pahoillani H.

Prinsessa Amaranthe istui huoneensa ikkunan luona ja katseli ulos. Huone oli linnan korkeimman tornin ylimmässä kerroksessa ja linna itse oli rakennettu kukkulalle, joten kirkkaana päivänä prinsessan näkymä ylsi lähestulkoon Aquilean valtakunnan itärajalle saakka. Se kaikki kuului hänen isälleen kuningas Robertille ja niin kuin jok’ikinen prinsessan kotiopettajattarista oli ystävällisesti muistuttanut, jonain päivänä se kuuluisi Amaranthen aviomiehelle. Ei Amaranthelle, ei suinkaan. Prinsessana – ja jonain päivänä kuningattarena – Amaranthen ainoa tehtävä oli olla hiljaa ja näyttää kauniilta. Amaranthe ei ollut kaunis. Hänellä oli mieleenpainuvat ja persoonalliset kasvot, mutta hän ei ollut kaunis. Toistaiseksi hän oli osannut varsin menestyksekkäästi olla hiljaa, mutta sekin kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi. Amaranthea ei oikeastaan haitannut ettei hän naisena saisi koskaan hallita isänsä valtakuntaa. Vielä vähemmän hän välitti siitä, miltä näytti. Se, ettei valtakunnan prinsessa ollutkaan kultakutrinen kaunotar, saattoi olla ongelma jollekin, mutta tuo joku ei koskaan olisi Amaranthe. Amaranthen ongelma oli, ettei kukaan kertonut hänelle mitään tärkeää.

Kuningas oli ollut poissa monta päivää, eikä Amaranthe tarkalleen tiennyt miksi. Prinsessan ei ollut tarpeen vaivata päätään muulla kuin puvuilla, koruompelulla ja vesivärimaalauksella. Tyttären ei tarvinnut tietää missä hänen isänsä oli. Amaranthe oli prinsessa ja tytär. Ja salakuuntelija. Kuninkaantyttären ei ehkä ollut sopivaa hiipiä ympäri linnaa salakuuntelemassa muita, mutta se oli ollut ainoa vaihtoehto saada selville edes jotain siitä, mitä oli tekeillä. Hän oli nähnyt sotilaiden joukot kulkemassa ympäriinsä ja hän tiesi valtakunnan seppien työskentelevän pajoissaan yötä päivää. Hän oli kuullut puhuttavan nekromantikosta, joka nosti vainajat haudoistaan. Hän oli kuullut tarinoita kuolleesta armeijasta, joka lähestyi valtakunnan rajaa. Hän oli kuullut sotilaiden puhuvan noidasta, joka tiesi kuinka pysäyttää kuolleet. Hän oli riittävän älykäs tajutakseen, että rauta ja teräs eivät auttaneet pitkälle, kun vastustaja oli jo heittänyt henkensä. Kukaan ei suostunut kertomaan Amaranthelle, minne kuningas Robert oli matkustanut, mutta hänellä oli aika hyvä aavistus siitä, ketä tapaamaan.

Kun kuningas lopulta palasi, ikkunallaan istuva Amaranthe näki hänet jo kaukaa. Amaranthella oli hyvin aikaa vaihtaa ylleen ratsastusasu, mennä alas talleille, satuloida hevosensa ja ratsastaa isäänsä vastaan. Robert ilahtui tyttärensä nähdessään. Aluksi. Hän hymyili, laskeutui ratsailta halatakseen Amaranthea, kysyi nauraen, mitä koiruuksia tämä oli puuhaillut hänen poissa ollessaan. Kuin kuka tahansa kauan poissa ollut perheenisä. Sitten nauru hänen huulillaan kuoli ja ilo hänen silmissään vaihtui joksikin, mitä Amaranthe ei tunnistanut. ”Mikä on vialla?” Amaranthe kysyi, mutta hän oli prinsessa, eikä prinsessan tarvinnut tietää. ”Ei mikään”, vastasi kuningas vaikka he molemmat tiesivät tämän valheeksi eikä Amaranthe kysynyt uudestaan, koska he molemmat tiesivät sen olevan turhaa.

Isä ja tytär ratsastivat linnaan vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa. Kuninkaan ympäröi välittömästi joukko väkeä, jolla oli kiire kuulla uutiset tämän matkasta ja Amaranthe aikoi livahtaa tallille hevosestaan huolehtimaan. Kuningas Robert kuitenkin työnsi sekä omansa että Amaranthen hevosen suitsit erään järkyttyneen hovimiehen käteen, hätisti joukkiota kauemmas ja lähti saattamaan tytärtään sisälle. Kuningas viittoi mukaansa myös vartiomiehen ja niin Amaranthe seurasi isäänsä tornihuoneeseen haarniskan kalinan säestyksellä. Vartiomies jäi jykevän tammioven ulkopuolelle seisomaan, mutta kuningas saattoi Amaranthen sisälle asti. ”Amaranthe, tahdon sinun pysyvän huoneessasi, kunnes olen saanut selvitettyä erään asian”, kuningas Robert sanoi ja pyysi tytärtään ottamaan vartijan mukaansa, jos huoneessa kyhjöttäminen kävisi aivan mahdottomaksi. Amaranthe vain nyökkäsi, tietäen, ettei selityksen pyytäminen mitään auttaisi. Annettuaan vielä vartijalle määräyksen pitää prinsessaa silmällä, kuningas lähti. Vartija odotti askelten etääntyvän kuulumattomiin ja sitten Amaranthe kuuli teljen kolahtavan. Vartiomiehellä ei ollut aikomustakaan laahustaa ympäriinsä prinsessan kintereillä kuin lemmikkipiski, paljon yksinkertaisempaa oli vahtia tornihuoneen ovea.

Arestista harmistunut Amaranthe katseli nyt huonettaan kuin ei olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Kiviseinät olivat lähes metrin paksuiset, ainoa ovi visusti suljettu ja vartioitu ja ahtaiden ikkunoiden takana maahan oli niin pitkä matka, ettei edes prinsessan ylellisistä lakanoista sidottu köysi auttaisi sitä kipuamaan. Huone oli ehdottoman pakovarma ja luoksepääsemätön; tällä kertaa hän ei pääsisi salakuuntelupuuhiin. Harmistuneena Amaranthe istui vuoteensa reunalle vain säpsähtääkseen välittömästi takaisin jalkeille.
  ”Hän yrittää pitää minut erossa sinusta.” Amaranthe kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Varjot tornihuoneen nurkassa olivat liian syvät ollakseen luonnolliset ja kätkivät puhujan täydellisesti. ”Toimii näköjään hienosti,” Amaranthe huomautti. Hänen puhekumppaninsa astui lähemmäs ja nyt Amaranthe saattoi nähdä miehen kengänkärjet ja hänen kävelykeppinsä himmeän kiillon, muun jääden vielä varjojen kätköihin.
  ”Minua ei ole helppo pitää poissa”, ääni selitti. ”Paras keino olisi vältellä minua kuin ruttoa ja siinä isäsi valitettavasti epäonnistui.” Nyt Amaranthe tajusi kenen kanssa puhui.
  ”Hän pyysi Teiltä apua nekromantikon suhteen.” Amaranthe totesi. Tämän miehen täytyi olla noita, jolta kuningas oli lähtenyt anomaan apua. Kuka muu olisi päässyt tornihuoneeseen kenenkään huomaamatta? Ja syy tähän tunkeutumiseen… ”Minä olen palkkionne avusta”, Amaranthe lisäsi hieman hämillään. Noita myönsi Amaranthe olevan oikeassa.
  ”Kyllä, tosin isäsi puolesta minun täytyy sanoa, ettei hän tiennyt asiaa silloin, kun teimme sopimuksen.”
  ”Tämä johtuu siitä, että menin häntä vastaan, vai mitä?”
  ”Aivan, vanha klassikko”, noita totesi. ”Ihmiset tuntuvat aina olettavan, että heitä on ensimmäisenä vastassa koira.” Kuningas Robertilla ei ollut koiraa vaan hän oli todennäköisesti odottanut että kohtaisi ensimmäisenä lipevän neuvonantajansa Haroldin. Amaranthe tiesi, ettei hänen isänsä olisi surrut paljonkaan jos olisi joutunut luopumaan Haroldista.

Ovelta kuului koputus ja Amaranthe pelästyi aivan kuin olisi jäämässä kiinni pahanteosta. Ulkopuolelle jäänyt vartija oli alkanut ihmetellä huoneesta kuuluvaa puheensorinaa ja koputti ovelle ilmoittaakseen olevansa tulossa sisään. Noita heilautti kättään, oven sisäpuolelle ilmestyi raskastekoinen telki ja ovea turhaan rytkivästä vartijasta alkoi yllättäen tuntua, ettei silmällä pitäminen ehkä onnistunutkaan tammilautojen läpi ihan niin helposti kuin hän oli kuvitellut. Amaranthe päätti, että tyhjästä loihditut teljet olivat aivan yhtä järkeenkäypiä kuin umpinaisiin huoneisiin aineellistuvat noidat eikä antanut tempun harhauttaa häntä varsinaisesta puheenaiheesta. ”Miksi ihmeessä Te minut haluaisitte?” hän tiukkasi noidalta, joka yhä piileskeli varjoisassa nurkassa.
  ”Kultaseni, minun apuni ei ole halpaa. En välitä kullasta tai jalokivistä, minun palkkioillani täytyy olla todellista arvoa ja jopa kuninkaille, kaikkein kallisarvoisin asia maailmassa on oma lapsi.”
  ”Vai niin”, Amaranthe vastasi ja hänen äänensä sävystä kuulsi epäilys selityksen järkevyydestä. Noita jatkoi: ”Minä kuitenkin ymmärrän, että niin arvokas kuin isällesi oletkin, et suorastaan ole hänen omaisuuttaan. Sinulla on oikeus päättää omasta elämästäsi. Niinpä sinä saat päättää, maksaako kuningas velkansa vai ei.”
  ”Mutta jos kieltäydyn, ette auta meitä nekromantikon kanssa.”
  ”Autan toki,” vakuutti noita. ”Isäsi vain täytyy löytää jokin toinen keino maksaa avustani.”
  ”Ja maksu tulee olemaan jotain kohtuutonta,” Amaranthe päätteli. Hän ei nähnyt noidan kasvoja, mutta saattoi kuulla tämän hymyilevän.
  ”Kuten sanoin, apuni ei ole halpaa.”
  ”Eikö Teitä hävetä riistää epätoivoisia ihmisiä?” Amaranthe kysyi välittämättä siitä miten lapselliselta kysymys kuulosti.
  ”Kultaseni, ainoastaan epätoivoiset pyytävät apuani, koska heillä ei ole enää varaa olla maksamatta. Taikuus rikkoo luonnonlakeja ja sen käytöllä on seurauksensa.” Nyt noita astui kokonaan Amaranthen näkyville. Amaranthe tuijotti miehen kasvoja tietäen, että jokainen pieninkin yksityiskohta piirtyisi terävästi hänen alitajuntaansa palatakseen vainoamaan häntä jonain unettomana yönä, mutta hän ei voinut silti kääntää katsettaan. Noita huomasi hänen vauhkon tuijotuksensa. ”Onko kasvoissani jokin vialla?” Mies tiedusteli ystävällisesti.
  ”Ei, ne sopivat oikein hyvin yhteen kätenne kanssa.” Amaranthe vakuutti heikommalla äänellä kuin oli aikonut. Noidan vasen puoli oli pahoin palanut, osittain jopa luuhun saakka. Silmän tilalla ei ollut kuin pohjaton onkalo, posken läpi saattoi nähdä hampaat ja vasemmasta kädestä ei ollut jäljellä kuin ohut kerros luiden päälle käpertynyttä hiiltynyttä lihaa. Vaikutelmaa entisestään pahensi, että noidan vahingoittumaton puoli oli yhä varsin miellyttävän näköinen. Ryske oven ulkopuolella paheni. Vartija oli käynyt hakemassa apua.
  ”Valinta on sinun. Kunnioitatko isäsi tekemää sopimusta vai jäätkö tänne kultaiseen häkkiin? Minulta et saa kuin yksinäisyyttä ja kurjuutta”, noita sanoi aivan samaan sävyyn kuin jos olisi tarjonnut Amaranthelle ikuista nuoruutta ja kauneutta. Amaranthe katsoi hymyilevää noitaa ja mietti. Hän ei ollut tottunut valinnanvaraan. Ryske oven takana oli yhä äänekkäämpää ja Amaranthe saattoi jopa erottaa isänsä äänten joukosta. Telki näytti siltä kuin se pettäisi kohta, mutta noita ei yrittänyt pakottaa häntä mukaansa, ei suostutellut, ei uhkaillut, ei edes kiirehtinyt häntä päättämään. Valinta ihan oikeasti oli Amaranthen oma.

Telki antoi periksi, vartijat kaatuivat sisälle tornihuoneeseen ja Amaranthe ojensi noidalle kätensä. Luut tuntuivat oudoilta koskettaa ja Amaranthe olisi tahtonut kiskoa itsensä irti palaneen käden otteesta. Aukeaan kiviseen seinään aukeni sininen, pyörteilevä portaali. Kuningas Robert ehti vain nähdä kuinka hänen tyttärensä katosi siihen tyynesti noidan vierellä kulkien. Ennen kuin ensimmäinen sisään tunkeutuneista vartijoista pääsi taas jalkeille, oli seinä muuttunut jälleen kiveksi.

Sana prinsessan katoamisesta levisi kuin kulovalkea. Kuninkaallinen neuvonantaja järjesti laajat etsinnät ja hänen johdollaan Amaranthea haeskeltiin niin linnasta kuin sen ulkopuoleltakin, mutta turhaan. Kuningas Robert ei osallistunut etsintöihin. Hän tiesi, miksi Amaranthe oli poissa ja hän tiesi, ettei Amaranthe löytyisi ennen kuin noita haluaisi tämän löytyvän. Robert olisi tahtonut hajota pikku palasiksi, huutaa ja raivota ja haaskata kaikki voimansa tyttärensä etsimiseen ja varustaa joukkoja hyökätäkseen noidan kimppuun, mutta kuninkaana hän ei voinut tehdä mitään niin hölmöä. Hän siis antoi hoviväkensä onttojen vakuuttelujen, että prinsessa löytyisi tuota pikaa, kaikua kuuroille korville. Hän antoi Haroldin haaskata aikaa hyödyttömään operaation. Ja hän odotti, että viestintuojat palaisivat Aquilean rajoilta. Kertomaan vieläkö vainajien armeija lähestyi. Kertomaan oliko Amaranthen uhraus ollut turha.

osa 2