osa 1
osa 13
Kello oli pitkälti yli puolen yön, Dawn oli jo hiippaillut nukkumaan ja talon miesväki vaivihkaa paennut omille teilleen. Olivia ja Sheila yrittivät yhä selvittää koulun diskon ajankohdasta syntynyttä ongelmaa. Sheila tajusi kyllä, ettei matkaa voisi noin vain siirtää. Arthur ja Olivia tuskin saisivat enää aikataulujaan sopimaan. Sheila ei ollut niin itsekäs, että olisi vaatinut matkan perumista vain, koska Olivia ja Adriana olivat jo ennen sen varaamista lupautuneet juhlan valvojiksi. Hänen oli silti vaikea hyväksyä, että juhlat ehkä nyt tämän vuoksi peruuntuisivat. Kiista keskeytyi ovikellon ääneen. Oven avannut Olivia jaksoi tuskin edes tervehtiä kynnyksellä seisovaa kaksikkoa, eikä ainakaan ihmetellyt mitä he näin myöhään vierailulle tulivat.
”Arthur on autotallissa”, hän tokaisi lyhyesti Aidanille ja kehotti Beatricea astumaan sisään.
Arthurin ja Olivian yksi harvoista, ikuisista erimielisyyksistä oli autotallin sisältö. Museoauto. Koristus. Auto, jota ei ollut tarkoituskaan käyttää, mutta jonka Arthur huolellisesti piti ajokuntoisena. Olivia oli vakuuttunut, että kyseessä oli jokin miesten juttu ja oli monesti ihmetellyt mitä iloa oli autosta (rumasta vieläpä) jonka ainoa tarkoitus oli nököttää tallissa käyttämättömänä ja ikuisena projektina, jota korjailtiin, pestiin ja puunattiin. Arthur oli vakuuttunut, että Olivian kyvyttömyys ymmärtää museoauton omistamisen ja jatkuvan pienimuotoisen kunnostamisen hienoutta oli jokin naisten juttu. Auton pääasialliseksi olemassaolon tarkoitukseksi oli vuosien varrella muotoutunut tekosyyt. Sen rukkaamisen tarpeen varjolla Arthur saattoi paeta riitojen keskeltä omaan rauhaansa puuhailemaan. Tämä ei ehkä antanut hänestä kovin hyvää kuvaa, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että varsinkin Sheilan raivokohtaukset ratkesivat nopeammin ja kivuttomammin jos Arthur ei puuttunut niihin. Aidanin tullessa Arthur istui tuijottamassa silmäteräänsä ihmetellen mitä sille vielä voisi tehdä, mutta kohotti katseensa veljensä huomatessaan.
”Sinä täällä tähän aikaan? Mitä olet puuhaillut?”
”Kävin tanssimassa Beatricen kanssa. Joku poltti hänen autonsa ja puhelimen siinä sivussa, joten kävelimme tänne.”
”Ihan tavallinen ilta siis.” Arthur vilkaisi Aidanin yhä kengättömiä jalkoja ja teki siitä omat päätelmänsä.
”Hänellä taisi olla epäkäytännölliset kengät.” Aidan nyökkäsi. ”Ja sinä taidat olla aika kiinnostunut hänestä.” Siihen ei tarvinnut nyökätä. ”Mitä luulet, onko hän sinun Oliviasi?”
”En osaa sanoa, mutta pahoin pelkään, etten minä tule olemaan hänen Arthurinsa.”
26.6.2017
19.6.2017
Ellakors 6
Fillereitä! Whee!
osa 1a
osa 5b
Huhtikuu 1886
Toimitettuaan tärkeän lääkelastin syrjäiselle Fimetumin saarelle ja täydennettyään siellä polttoainevarastonsa, entistä kolhuisempi ASS Ellakors oli matkalla lähimpään ETM:n tukikohtaan korjattavaksi. Ensin heidän täytyisi päästä pois mereltä ja sitten taittaa matkaa vielä aika pitkälti maata pitkin, mutta ainakin he olivat lopultakin matkalla telakalle, ilman ihan vain muutamaa pikku hommaa, jotka pitäisi tehdä ensin ja mieluummin eilen.
Kapteeni Roth oli komentosillalla, kun asiat jälleen kerran kääntyivät huonompaan suuntaan. Walsh otti yhteyttä konehuoneesta ja hoiti pahanilmanlinnun roolinsa luonteenomaisen hilpeään sävyyn.
”Se olisi ohraleivän paikka. Haluatko huonoista uutisista simppelin vai teknisen version?” Kapteeni mietti asiaa.
”Kokeillaan yksinkertaista versiota.”
”Kuolemme kaikki”, Walsh julisti iloisesti. Kaikki komentosillalla olevat keskeyttivät työnsä ja kääntyivät katsomaan kapteenia.
”Jospa lisäisit vähän sitä teknistä puolta sekaan.”
”Argonium, jota saimme Fimetumista, on epäpuhdasta”, Walsh selitti. Argonium oli yleisin käytössä oleva polttoaine koko tunnetun maailman alueella. Epäpuhtaudet olivat harvinaisia, mutta niitä tuli vastaan toisinaan, eivätkä ne johtaneet suuriin katastrofeihin. Tavallisesti. ”Meillä on myös melkoisen kolhiutuneet moottorit ja hajonnut painekattilan venttiili. Yhdistetään siihen hitusen epävakaata argoniumia niin moottorit ylikuumenevat ja räjähdyksestä tulee taatusti komea. Pääsemme todennäköisesti historiankirjoihin.”
”Paljonko meillä on aikaa?” Kapteeni kysyi.
”Suunnilleen viisitoista minuuttia jos paine pysyy kurissa.”
”Voitko pysäyttää ylikuumenemisen?”
”Jos pystyisin muuttamaan fysiikan lakeja, luuletko todella, että olisin töissä täällä?” Walsh kysyi sarkastiseen sävyyn. Kapteenin ei tarvinnut edes miettiä vastaustaan.
”Kyllä.”
”Ja siitä voit lyödä vaikka alushoususi vetoa”, Walsh tokaisi pirteästi.
”Elleivät alushousuni pysyt auttamaan meitä pois tästä liemestä, jätä ne rauhaan.”
”Harkitsen asiaa, kapteeni.”
”Voitko hidastaa ylikuumenemista?”
”Se selviää vartin päästä”, totesi Walsh ja katkaisi yhteyden.
12.6.2017
Jos 11
osa 1
osa 10
Ilman kruunua linnaan palannut Selden kertoi Ferdinandille huonot uutiset ja lähti etsimään Joosuaa. Hän toivoi että voisi vielä saada Joosuan mielen muuttumaan ja että tämä antaisi Toscan pelastaa prinsessan kenenkään häiritsemättä. Selden ei tietenkään heti maininnut Toscaa, joka oli parhaillaankin tulossa linnaa kohti kruunu mukanaan, vaan yritti aluksi vain saada Joosuan ymmärtämään, että Seldenin palaaminen tyhjin käsin ei välttämättä tiennytkään Joosuan maailman loppua. Valitettavasti Ferdinand oli Seldenin poissa kuiskaillut Joosualle myrkyllisiä mielipiteitään ja vähä vähältä vakuuttanut tälle, että hän todella oli Eddan oikeutettu hallitsija. Ferdinand oli näet päätellyt, että Joosualta valta olisi helpompi kaapata kuin valtaistuimen todelliselta lainmukaiselta haltijalta. Ferdinandin ylistysten, valheiden ja vakuuttelujen vuoksi Joosua muisti nyt virheellisesti yksin surmanneensa jättiläisen. Hän oli vakuuttunut siitä, että oli tehnyt virheen lähettäessään Seldenin kruunua etsimään ja että Ferdinand – ja ehkä ihan vähän Montmorencykin – oli hänen ainoa todellinen ystävänsä.
Ferdinand tunsi Seldenin luonteen ja oli osannut epäillä ettei tämä loppujen lopuksi pystyisi edesauttamaan suunnitelmaa, joka väistämättä koituisi nuoren kiveksi muutetun naisen kohtaloksi vaan palaisi syystä tai toisesta tyhjin käsin. Ferdinand oli yrittänyt saada Joosuan uskomaan että jos näin kävisi eikä Selden todellakaan toisi kruunua tullessaan, se johtuisi siitä, että Selden aikoi itse sen avulla nousta Eddan hallitsijaksi. Tämä ilkeä väittämä ei sentään ollut mennyt läpi. Joosuakin tunsi Seldenin ja jos Ferdinand olisi keksinyt uskotella tämän pettävän Joosuan jonkun toisen hyväksi, Joosua olisi saattanut uskoa. Oli kuitenkin ihan älytön ajatus että Selden pettäisi ystävänsä oman vallanhimonsa vuoksi. Epäilyksen siemen oli kuitenkin jäänyt itämään ja Joosua pelkäsi hataralla pohjalla olevan asemansa vuoksi enemmän kuin koskaan, kun Selden tuli hänen luokseen ja tunnusti epäonnistuneensa tehtävässään.
Jos Seldenillä olisi ollut reilusti enemmän aikaa, hän olisi saanut Joosuan pään kääntymään. Raivostuneena suunnitelmiensa epäonnistumisesta Ferdinand olisi yrittänyt surmata Joosuan, mutta Selden olisi tullut väliin ja päässyt hengestään. Ferdinandin olisi lopulta pysäyttänyt Montmorency, jonka periaatteiden mukaan täytyi ehdottomasti olla kiltti ja joka näin ollen erittäin kiltisti olisi kalauttanut Ferdinandia maljakolla ennen kuin tämä olisi ehtinyt tappaa Joosuankin. Montmorencyn äitikin olisi hyväksynyt tämän erittäin kilttinä käytöksenä. Joosua ja Montmorency olisivat muun linnanväen avulla järjestäneet Toscalle juhlallisen vastaanoton. Tajuttuaan Seldenin olleen oikeassa ystävästään ja järkyttyneenä kuultuaan kuinka Seldenin oli käynyt, Tosca olisi sekavin tuntein luovuttanut itse kruunun Joosualle, josta oli ehtinyt ajatella kovin paljon pahaa. Joosua olisi kruunannut kivisen prinsessan, josta vuosien kuluttua olisi tullut hänen puolisonsa. Niin Toscan kuin Montmorencynkin apu olisi palkittu ruhtinaallisesti ja mitä Ferdinandiin tulee, hänen saamansa tärskäys olisi sekoittanut hänen häijyn pääkoppansa hyvin perusteellisesti ja hänestä olisi tullut hyvin tyhmä ja hyvin, hyvin kiltti koko loppuelämänsä ajaksi. Harmi juttu sinänsä, ettei näin käynyt. Kiltti ja tyhmä Ferdinand olisi ollut aikamoinen näky.
osa 10
Ilman kruunua linnaan palannut Selden kertoi Ferdinandille huonot uutiset ja lähti etsimään Joosuaa. Hän toivoi että voisi vielä saada Joosuan mielen muuttumaan ja että tämä antaisi Toscan pelastaa prinsessan kenenkään häiritsemättä. Selden ei tietenkään heti maininnut Toscaa, joka oli parhaillaankin tulossa linnaa kohti kruunu mukanaan, vaan yritti aluksi vain saada Joosuan ymmärtämään, että Seldenin palaaminen tyhjin käsin ei välttämättä tiennytkään Joosuan maailman loppua. Valitettavasti Ferdinand oli Seldenin poissa kuiskaillut Joosualle myrkyllisiä mielipiteitään ja vähä vähältä vakuuttanut tälle, että hän todella oli Eddan oikeutettu hallitsija. Ferdinand oli näet päätellyt, että Joosualta valta olisi helpompi kaapata kuin valtaistuimen todelliselta lainmukaiselta haltijalta. Ferdinandin ylistysten, valheiden ja vakuuttelujen vuoksi Joosua muisti nyt virheellisesti yksin surmanneensa jättiläisen. Hän oli vakuuttunut siitä, että oli tehnyt virheen lähettäessään Seldenin kruunua etsimään ja että Ferdinand – ja ehkä ihan vähän Montmorencykin – oli hänen ainoa todellinen ystävänsä.
Ferdinand tunsi Seldenin luonteen ja oli osannut epäillä ettei tämä loppujen lopuksi pystyisi edesauttamaan suunnitelmaa, joka väistämättä koituisi nuoren kiveksi muutetun naisen kohtaloksi vaan palaisi syystä tai toisesta tyhjin käsin. Ferdinand oli yrittänyt saada Joosuan uskomaan että jos näin kävisi eikä Selden todellakaan toisi kruunua tullessaan, se johtuisi siitä, että Selden aikoi itse sen avulla nousta Eddan hallitsijaksi. Tämä ilkeä väittämä ei sentään ollut mennyt läpi. Joosuakin tunsi Seldenin ja jos Ferdinand olisi keksinyt uskotella tämän pettävän Joosuan jonkun toisen hyväksi, Joosua olisi saattanut uskoa. Oli kuitenkin ihan älytön ajatus että Selden pettäisi ystävänsä oman vallanhimonsa vuoksi. Epäilyksen siemen oli kuitenkin jäänyt itämään ja Joosua pelkäsi hataralla pohjalla olevan asemansa vuoksi enemmän kuin koskaan, kun Selden tuli hänen luokseen ja tunnusti epäonnistuneensa tehtävässään.
Jos Seldenillä olisi ollut reilusti enemmän aikaa, hän olisi saanut Joosuan pään kääntymään. Raivostuneena suunnitelmiensa epäonnistumisesta Ferdinand olisi yrittänyt surmata Joosuan, mutta Selden olisi tullut väliin ja päässyt hengestään. Ferdinandin olisi lopulta pysäyttänyt Montmorency, jonka periaatteiden mukaan täytyi ehdottomasti olla kiltti ja joka näin ollen erittäin kiltisti olisi kalauttanut Ferdinandia maljakolla ennen kuin tämä olisi ehtinyt tappaa Joosuankin. Montmorencyn äitikin olisi hyväksynyt tämän erittäin kilttinä käytöksenä. Joosua ja Montmorency olisivat muun linnanväen avulla järjestäneet Toscalle juhlallisen vastaanoton. Tajuttuaan Seldenin olleen oikeassa ystävästään ja järkyttyneenä kuultuaan kuinka Seldenin oli käynyt, Tosca olisi sekavin tuntein luovuttanut itse kruunun Joosualle, josta oli ehtinyt ajatella kovin paljon pahaa. Joosua olisi kruunannut kivisen prinsessan, josta vuosien kuluttua olisi tullut hänen puolisonsa. Niin Toscan kuin Montmorencynkin apu olisi palkittu ruhtinaallisesti ja mitä Ferdinandiin tulee, hänen saamansa tärskäys olisi sekoittanut hänen häijyn pääkoppansa hyvin perusteellisesti ja hänestä olisi tullut hyvin tyhmä ja hyvin, hyvin kiltti koko loppuelämänsä ajaksi. Harmi juttu sinänsä, ettei näin käynyt. Kiltti ja tyhmä Ferdinand olisi ollut aikamoinen näky.
(not)
The End
6.6.2017
Hömpän viemää 13
osa 1
osa 12
William Burroughs, Salemvillen noita, oli kuolemansa jälkeen usein nähty haamuna vaeltamassa hautausmaan laitamilla, kunnes vähitellen hänen legendansa oli unohtunut pelkäksi sivuhuomautukseksi Salemvillen historian kirjoihin ja havainnot katosivat. Eli kyseisestä kummituksesta ei tullut lainkaan havaintoja silloin, kun ihmiset eivät muistaneet, että kummitus saattaisi olla olemassa. Tästä voi ehkä päätellä, etteivät ne havainnot alun alkaenkaan ole olleet kuin mielikuvituksen tuotetta. Tai sitten William Burroughs oli tavattoman kiero kummitus.
”Näyt epäselvästi. Zoomaan vähän.” Päätellen ajasta, joka zoomaukseen meni, Nick ei ollut erityisen hyvä videokameran käytössä. ”Nyt näytät hyvältä.”
”Minä näytän aina hyvältä”, Maya muistutti auliisti ennen kuin alkoi lukea lapusta, jota Shane piti Nickin selän takana, ettei se näkyisi kameraan: ”Tämä on Salemvillen hautausmaa…”
Maya ei ollut hyvä muistamaan vuorosanojaan ulkoa, mutta hän oli todella hyvä teeskentelemään, että ei lukenut niitä surkealta pieneltä A neloselta, jota Shane valaisi huonosti toimivalla taskulampulla.
”Kuunnelkaa.” Maya keskeytti lukemisen, kun omituinen napsahdus kiinnitti hänen huomionsa.
”Se kuuluu joka puolelta. Hiton outoa.” Aivan kuin pieniä risuja olisi katkottu jossain hautausmaan laitamilla, merkillistä risahtelua kuului kaikkialta heidän ympäriltään. Kolmikosta kukaan ei vielä siinä vaiheessa ollut kovin huolissaan, he vain yrittivät nähdä mistä ääni oli peräisin ja Nick tietenkin yritti saada jotain kiinnostavaa kuvattua. Oli kuitenkin liian pimeää. Shane aikoi juuri ehdottaa, että he menisivät lähelle katsomaan, mutta muutti mielensä kun pimeys lakkasi olemasta ongelma. Hautausmaan kivestä ja valuraudasta tehty aita oli roihahtanut liekkeihin.
osa 12
William Burroughs, Salemvillen noita, oli kuolemansa jälkeen usein nähty haamuna vaeltamassa hautausmaan laitamilla, kunnes vähitellen hänen legendansa oli unohtunut pelkäksi sivuhuomautukseksi Salemvillen historian kirjoihin ja havainnot katosivat. Eli kyseisestä kummituksesta ei tullut lainkaan havaintoja silloin, kun ihmiset eivät muistaneet, että kummitus saattaisi olla olemassa. Tästä voi ehkä päätellä, etteivät ne havainnot alun alkaenkaan ole olleet kuin mielikuvituksen tuotetta. Tai sitten William Burroughs oli tavattoman kiero kummitus.
”Näyt epäselvästi. Zoomaan vähän.” Päätellen ajasta, joka zoomaukseen meni, Nick ei ollut erityisen hyvä videokameran käytössä. ”Nyt näytät hyvältä.”
”Minä näytän aina hyvältä”, Maya muistutti auliisti ennen kuin alkoi lukea lapusta, jota Shane piti Nickin selän takana, ettei se näkyisi kameraan: ”Tämä on Salemvillen hautausmaa…”
Maya ei ollut hyvä muistamaan vuorosanojaan ulkoa, mutta hän oli todella hyvä teeskentelemään, että ei lukenut niitä surkealta pieneltä A neloselta, jota Shane valaisi huonosti toimivalla taskulampulla.
”Kuunnelkaa.” Maya keskeytti lukemisen, kun omituinen napsahdus kiinnitti hänen huomionsa.
”Se kuuluu joka puolelta. Hiton outoa.” Aivan kuin pieniä risuja olisi katkottu jossain hautausmaan laitamilla, merkillistä risahtelua kuului kaikkialta heidän ympäriltään. Kolmikosta kukaan ei vielä siinä vaiheessa ollut kovin huolissaan, he vain yrittivät nähdä mistä ääni oli peräisin ja Nick tietenkin yritti saada jotain kiinnostavaa kuvattua. Oli kuitenkin liian pimeää. Shane aikoi juuri ehdottaa, että he menisivät lähelle katsomaan, mutta muutti mielensä kun pimeys lakkasi olemasta ongelma. Hautausmaan kivestä ja valuraudasta tehty aita oli roihahtanut liekkeihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)